Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 7. lokakuuta 2022

Vuoksi ja luode, ajatusten vuorovedet



Illalla ennen unta pohdin erilaisia kohtaamisia.
 

Mieleen nousi muistikuvia ja muuan tunne kaukaa opiskeluvuosilta. 

 

Olin kesätöissä Pohjanmeren rannalla, hiekkaisella, tuulisella saarella. Siellä satoi, paistoi, tuuli, myrskysi tai oli suloinen, lempeä tyven – joskus kaikki säät saman vuorokauden aikana. Elämää säätelivät kuun kiertoa seuraavat nousu- ja laskuvedet. Vuoroveden vaiheista kertova kalenteri oli paikallisille asukkaille almanakkaa tärkeämpi elämän opas, sitä seurasivat lomalaisetkin. 

 

Meri löi saaren pohjoiseen rantaan vahvoina aaltoina. Nousuveden aikaan virtaus kävi rajuna rantaan. Uimaliikkeitä saattoi olla vaikea tehdä, mutta kun uskalsi aaltoihin, sai virkistävän, suolaisen kylvyn. Vesi oli viileää, mutta pyörteissä liikkuessa veri alkoi kiertää. Iholle jäi suolakerros, se oli suihkutettava pois. 

        Laskuveden aikaan pintavesi tuli hiekalle matalammin kuohuin, viattoman näköisenä, mutta pinnan alla väijyi voimakas virtaus, joka vei pohjalle ja syvänteisiin. Sinä kesänä koulupoika jäi virtauksen vangiksi. Uiminen oli kielletty – mutta pieni Peter oli uhmannut kieltoja, surullisin seurauksin. Hyvävoimaiselle aikuisellekin laskuvesi saattoi olla vaarallinen, sitä osattiin varoa.  

 

Saaret olivat aikojen saatossa kasvaneet irti mantereesta, tuuli ja vesi olivat muovanneet hiekkaa. Vieläkin ankarat syysmyrskyt saattavat siirtää dyynejä, rikkoa rakenteita. Saarten ja mantereen välillä on matalan veden alue, suojassa ankarimmilta tuulilta. Laskuvesi paljastaa rannikon tuntumassa meren pohjan, sen kasvit ja eläimet, kavala pohjavirta vaanii saarten toisella puolelle. 

 

Minulla ei ole enää käyttökelpoisia kuvia siitä kesästä, vain muistikuvat. Vaalin niitä. 






On ihmisiä, joiden kohtaaminen on kuin kuohuvaan mereen astuisi. Keskustelun laineet lyövät korkealle, vahvat mielipiteet sinkoilevat. Repliikit ravistelevat ajatuksia, mielipiteet sekoittavat niitä. Kuviot järjestyvät uudelleen. On pidettävä puolensa, otettava omien ajatusten kanssa tukeva asento. Pidettävä oikeiksi tietämiään ajatuksia pystyssä, selviydyttävä. 

 

Jälkeenpäin tietää taas eläneensä. Aivomyrsky on nostanut ajatukset pintaan, eloon. Kannat ovat vahvistuneet, mielipiteet testattu. Tietää ja tuntee olevansa voimissaan. Mieleltään villi ja raisu radikaali, uhmaikäinen, vaikka hiuksissa on harmaita raitoja ja kasvoissa juonteita.  

 

Ei ole tärkeää, ollaanko aina samaa mieltä. Tärkeää on, että osataan olla rakentavasti eri mieltä, tuulettaa ajatuksia. Tasapaksu, tapahtumaton, loputtomasti myötäilevä latteuksien vaihto, voisiko sellainen virkistää? Draamaa ei synny, jos henkilössä ei ole särmää, mutta särmikäs persoona ei aina ole helpoin mahdollinen kumppani. 


 

Milloin sielun valtaa laskuvesi? Milloin pohjavirta alkaa viedä ajatuksia tummiin syövereihin: minua ei kiinnosta, en tiedä enkä haluakaan tietää, tiedän tarpeeksi, enää en tahdo. Tai toisin sanoen: kyllä minä tämän tiedän, älä yritä edes. En jaksa innostua, tätä samaa kaikki. 

 

Maailmassa, jossa kaikki on arvaamatonta ja ennakoimattomassa liikkeessä, ei kukaan varmuudella voi tietää, missä pohjavirrat ovat ja minne ne vievät. Väärän tiedon, valheiden, pahansuopaisten ajatusten pohjavirrat. Tekee mieli kääntää selkänsä ja käpertyä, sillä pohjavirrat voivat viedä mukanaan, vahvimmankin. Myös sen, joka mielestään osaa varoa. 

 

Mietin välillä, pitääkö aina jaksaa kiinnostua, lukea ja kuunnella. Onko viisasta mennä kaikkeen mukaan, yrittää. Yrittää ymmärtää ja selvittää maailmaa itselleen lukemalla, kuuntelemalla, katselemalla. Tehdä parhaansa, vaikka kaikkea tietoa ei koskaan pysty täysin omaksumaan. Jonkinlaista taistelua se ehkä sittenkin on. Pohjavirtaa vastaan. 

 

Kun myrsky nousee, sitä vastaan on taisteltava. Luotettava siihen, että on korkeampi voima ja siinä turva. Pyydettävä apua, kun virta vie syvyyksiin. Luotettava, suuremman käden suojaan. 

 

Voimia. 




Kuvat ovat kotirannoilta, syksyn tunnelmia. 

lauantai 16. huhtikuuta 2022

Valmis elämä


 

Muuan päätoimittaja tilasi arvostamalleen vaikuttajalle muistokirjoituksen siinä vaiheessa, kun tämä oli saavuttanut korkean iän. 

Sen jälkeen hän oli aika ajoin yhteydessä kirjoittajaan ja varmisti, että kirjoitus oli tallessa, kunnes julkaisemisen aika viimein koitti. Paljon myöhemmin kuin oli ajateltu. Paljon kaikkea oli ehtinyt tapahtua.

 

Valtiomies kuoli ja uutinen hänen kuolemastaan julkaistiin lähes samalla kellonlyömällä tärkeimpien tiedotusvälineiden verkkosivuilla. Kymmenen minuutin kuluttua siitä ensimmäinen muistokirjoitus oli jo luettavissa. 

 

Ei nopeaa, vaan harkittua toimintaa. Muistokirjoitus on ehkä laadittu viimeistään silloin, kun tieto vakavasta sairastumisesta on alkanut olla esillä mediassa. Sanotaan, että kuuluisien miesten elämäkerrat ja muistopuheet kirjoitetaan jo heidän eläessään. Pitää ehtiä ensin. 

 

Tottakai, uutinen pysäytti. Päättäjät, joilla on kokemusta, näkemyksiä ja rohkeutta, ovat näinä aikoina kullan arvoisia, yhtään arvovaltaista ja pätevää henkilöä ei haluaisi antaa pois. Kun tehdään suuria päätöksiä, toivoisi, että kaikki mahdolliset seikat olisi puntaroitu ennen ratkaisuja. Ehkä juuri siksi, tässä kontekstissa, median toiminta hämmensi.

 

Kuuluisien miesten elämäkerroista julkaisi ensimmäisen kokoelman kreikkalainen Plutarkhos vuoden 100 jKr tienoilla. Kirjoitukset ovat kestäneet aikaa ja ne ovat esikuva. 

 

Päälehden verkkosivuilla on kuuluisien miesten ja naisten elämäntarinoiden arkisto. Sieltä on helppo tarkistaa, milloin joku julkisuuden henkilö on elänyt, sieltä saa tietoa siitä, miten asianomainen on elänyt ja kuinka pääsee lisätiedon äärelle. 

 

Lisätietoa tästä kyseisestä tapahtumasta on sittemmin sinkoillut. Jokainen haluaa sanoa muistosanansa, mahdollisimman julkisesti. Olivatko he puhuneet arvostuksestaan silloin, kun asianomainen sen vielä olisi voinut kuulla? Vai provosoiko media kysymyksillään? 

 


Elämä tulee valmiiksi vasta, kun kuolema tulee. Viimeiseen päivään asti voi tehdä uusia päätöksiä, kumota vanhoja, tehdä tekoja, joita kukaan ei olisi odottanut tai uskonut. 


Vasta viimeisen päivän jälkeen elämän koko kaari hahmottuu. Elämäkerran tai muistokirjoituksen voi viimeistellä sen jälkeen, kun elämä on siirtynyt historiaan. 

 

Kirjoitan tätä pitkäperjantaina, taustalta kuuluu kärsimysajan musiikkia. Vapahtajan elämä ei päättynyt kuolemaan, vaan ylösnousemukseen. Siitäkin kerrottiin, medioita ei vielä ollut, mutta suuri uutinen sai kaikupohjaa, tavoitti ihmiset, tuli kuulluksi. Vahva viesti tavoittaa, onneksi. Tänäkin pääsiäisenä sitä kerrotaan. Laupeudella ja armolla on onneksi vielä sijansa maailmassa, jota pandemia, kipu, sota ja käsittämätön väkivalta riivaavat. 

 

Tavallisen ihmisen – kuolevaisen – elämä voi jatkua. Elämän hyvät sanat ja teot kantavat

viimeisen rajan yli, muistot ja esimerkki kannustavat jälkipolvia. Jo ennen ylösnousemusta. 



Tämä kirjoitus on julkaistu hieman suppeampana myös Keravan seurakunnan blogissa Keravan taivaan alla

 

 

 

 

 

tiistai 19. toukokuuta 2020

Halataan!


Nähtiin Anjan kanssa kaupalla.  Pidettiin asiallinen turvaväli, kyllä. 
Mutta yhtä mieltä oltiin siitä, että halata pitäisi. Oikein lujasti. 
Se tekisi meille molemmille niiiiiin hyvää. 
Kyllä me vielä, kunhan tämä... 


Sitä sanaa ei enää edes tee mieli kuulla eikä sanoakaan. 
Sitä, joka vei meiltä läheisyyden ja kosketuksen. 
Hyvät kosketukset, niistä huonoista olisin luopunut mielelläni jo kauan sitten. 
Voiko inhimillinen kosketus olla huonoa? 
Voi se olla, valitettavasti. Tunkeilevaa, vallanhaluista, piittaamatonta. 
Onneksi ajatukset ja asenteet ovat siistiytyneet. 
Öykkäritkin yrittävät käyttäytyä. 
Elämä tasii. 



Kuljimme pienenä perheenä kevätpolulla. 
Meri kimmeltää, tuuli vie auringon lämmön mennessään. 
Kevät on oikukkain vuodenaika, tämä kevät on jo näyttänyt kaikki särmänsä. 
Luonto ei onneksi kursaile eikä ruikuta, se toteuttaa omaa suunnitelmaansa. 
Meidän tuulitakkisten on kuljettava mukana.  
Onneksi, sillä muuten me unohtaisimme. 



Poimittiin keväänkukkia kameralla, tavoiteltiin terälehtien valoa. 
Rantojen siivekkäät asujat olivat työn touhussa, valkoposkihanhien poikaset taapersivat vaaleanruskeina karvapalloina isompien mukana.
Pienuuskin on suhteellista: pikkuhanhet olivat mökkirannan sorsaemon kokoisia…
Joutsenet, lokit. 
  




Keräsin kevään valoa talteen. 
Taivas heijastui veteen tuhansina hopeisina kimalluksina. 
Kaislojen kulottunut kalpeus, edelleen uhmakkaasti pystyssä, talven tuolla puolen jo eläneet. 
Kevään valloittava viherrys.  
Elämä voittaa. 
Oraan määrätietoisuus, voima, joka nousee maasta. 
Liverrys peltojen yllä, kauriit, kurjet, rusakko. 

Halataan, varmasti! 
Oikein kunnolla! 





Kuvat Seurasaaresta ja Sammatista.  Kiitos Annille kävelyretkestä! 
Kuvat ja ajatukset voivat olla epätahdissa.  Niin voi joskus olla. 
Halataan silti, heti kun se on luvallista1 



sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Rytmi



Kysykää – tai älkää kuitenkaan kysykö – entisiltä kavaljeereilta, millainen tanssitaito ja rytmitaju minulla on. Ei niitä ole, tanssiaskelia eikä rytmiä, minä en ikinä oppinut. Turha edes kysellä. Ja ne kavaljeerit, taitavat jo kohta tarvita tahdistinta? 



Elämä on rytmin hakemista, vaihtuvien taajuuksien hahmottamista. Elämä sykkii, niin kuin sydän, levosta kiireeseen, sykettä ja syklejä, laveita kuvioita. Meille tämän toivoisi olevan helppoa, eletäänhän pohjoisessa maassa ainakin neljän, jopa kahdeksan vuodenajan keskellä. 


Juuri nyt kesä pakenee, käsillä on syyskuu sato. Vaalea vehreys tummuu, kellastuu, saa ruskean sävyjä. Silti luonto on täynnä vielä elämää. Kesä on tarjonnut lentonäytöksiä, joissa esiintyjät solahtavat erehtymättömän varmasti pesäpöntön pienestä aukosta sisään ja ulos. Nyt pesät ovat tyhjillään, asukkaat muuttaneet omilleen. Vesilinnut parveilevat ulapalla, matkaseuraa etsien. 


Avaan oven ja kuuntelen pihan tuulta. Kypsien luumujen tuulta, itsepäisen kriikunapuun tuulta, vanhan omenapuun harmaantuneissa oksissa liikkuvaa tuulta, havunneulasten ja koivunsiementen täyttämää tuulta, hiljaa nurmelle varisevaa kesää. Tikka ahertaa pihamännyn oksalla, nakuttaa keskittyneesti kelottunutta puuta. 

Illan tullen leikkivät tähtien kuvajaiset mökkirannassa, veden tummalla pinnalla. Kesä etääntyy, lopulta veden rytmi hiljenee, jään tullessa. 

Välillä näyttää siltä, että vuosi on elämän pienoismalli. Tai siltä, että elämä on kuin pitkä kesä, elämän kierto, vehreistä aluista syksyn lehtien havinaan.


Elämän syyspuolta kulkeva joutuu luopumaan, päästämään irti ihmisistä, rakkauksista, asioista, paikoista. Ne katoavat, hallitusti ja odotuksenmukaisesti, mutta myös odottamatta ja yllättäen. Huomaa, että on asemoitava itsensä ja ajatuksensa uudelleen. Ei enää jonkun olemassa olevan ihmisen tytär tai naapuri, vaan vain minä, itse, omillani. Vastuu siirtyy ja jonakin päivänä on oma vuoroni siirtää vastuu nuoremmille. Vastuu muistoista, perheen hiljaisesta tiedosta, tavoista ja tottumuksista, Vastuu siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Eikä kukaan osaa aloittaa ajoissa, aina huomaa, että jotakin tärkeää on jäänyt kysymättä. 


Syyskesällä palataan kaupunkiin. On iltoja, jolloin sää on vielä lempeä, vaikka ilta pimenee ja tähdet ovat jo jossakin kaukana kaupungin valojen yläpuolella. Kävellään kadulla, kevein kengin, katsellaan valoja, valaistua kaupunkia, joka kohta hengittää talven odotusta. Askeleita asfaltilla. Yöllä voi vielä jättää ikkunan auki, kuulla kadun äänet, tuntea kaupungin tuoksun. 

Jonakin päivänä tulee viima ja sade piiskaa ajatuksia. Mutta sitä ennen, hengitän syksyä. Kuuntelen syksyn rytmiä, talven lähestyviä askelia.

Elämän syke, rytmi, kaikella aikansa. 


Julkaistu ensimmäisen kerran Keravan seurakunnan Keravan taivaan alla -blogissa 8.9.2019. 

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Elämän kimalluksesta



Aamusta iltaan me puhuimme. Kokonaisen viikon ajan me puhuimme. 
Maailmasta, lapsista, aikuisista, sukulaisista, elämästä. Työstä ja arjesta, elämän pienistä ja isoista juhlahetkistä. Vertailimme, millaista on elää sinun maassasi, millaista täällä. Eroja on, mutta yhtäläisyyksiä enemmän. Se, mikä yhteistä, lujittaa. Se, mikä on erilaista, pitää mielenkiinnon yllä. 

Me teimme yhdessä niitä töitä, joita kumpikin omassa arjessaan, omalla tahollaan tekee yksin. Kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, muonitimme ja työn päätteeksi tiskasimme astiat. Toisinaan touhuttiin savuttavan nuotiotulen luona, välillä kirkkaassa auringossa tai lempeässä varjossa. Kannettiin kipotkupit keittiöön ja kaapista pöytään. Tuttua työtä, jonka säestyksellä oli hyvä puhua maailma kuntoon. Kädet tekevät, sielu on omalla ladullaan. 


Iltaisin me istuimme saunan lauteilla ja annoimme löylyn helliä hartioita, lievittää hyttysenpistojen kutinaa, rentouttaa mieltä. Vesi oli pehmeä, viileä ja tyyni, pilvet ulottuivat sen pintaan asti. Järven tyyneys järkkyi vain hiukan, kun me, kaksi elämän iltapuolelle ehtinyttä naista teimme omia uimaliikkeitämme. 

Meissä on harmaata, arpia, rosoa ja kulumaa, pientä pintavikaa, joka kaipaisi laittoa, jos sellaista laittoa edes jossain olisi. Emme ole edes etsineet. Ei meitä kukaan enää ulkonäön vuoksi - ja juuri se on vapauttavaa. 

Siitä on jo neljäkymmentäkaksi vuotta. Ei, eihän se edes voi olla totta. On se, silti. Vastahan me tutustuimme. Nuorina, yhtä ihanasti pulppuvan nuorina kuin nytkin. Elämä on kulkenut polkujaan, mutta me olemme jäljellä, meidän ystävyytemme. Tyttärien äiteinä, vaimoina, isoäitiyden äärellä. Elämä, jonka puhumiseen me saimme kokonaisen viikon. Elämä, jonka me olemme lahjaksi saaneet.  

Maailma on taas hetkeksi parannettu, valmis ja täydellinen. 


Mikään ei alussa viitannut siihen, että juuri meistä voisi tulla elämänikäiset ystävykset. Jossain toisessa maailmassa me olisimme jääneet tuttaviksi, liukuneet vähitellen etäälle toisistamme, niin kuin uniset kuikat järven iltatyynellä pinnalla. Yhteiset puheenaiheet olisivat loppuneet eikä uusia olisi tullut. 

Mekin liu’uimme välillä etäämmälle, melkein katosimme ruuhkavuosiin, palasimme takaisin, tulimme taas lähelle. Niin kuikatkin tekevät, tavoittavat toisiaan etäältä, vastaavat huutoon ja uivat taas yhtä matkaa. 

Lasten saaminen, lasten elämä, läheisten elämä. Ihmissuhteet, niiden kipukohdat, himmeä kaipaus ja ristiriidat, joista on päästävä läpi ja joista selvitään, yhdessä, puhumalla, avoimesti. 


Oli helppo jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Me istuimme terassilla, katselimme, miten laskevan auringon värit vaihtuivat ennen hiipumista. Me vetäydyimme mökin suojaan ja yöperhoset tulivat ikkunaan valoa kohti. Valoa kohti, meidän tavallamme. 

Meillä on molemmilla ollut hyvä elämä. Kumpikin on tahollaan saanut vastuuta, palkitsevia tehtäviä, monta annosta iloa ja suruja, huolia ja murheen kirpeitä kipunoita. Puoliso, joka on pysynyt lujasti rinnalla kaikissa vaiheissa. Puolisot, jotka nytkin olivat lähellä, omissa puheissaan ja puuhissaan. Kun tumma jakso on ollut tummimmillaan, on voinut tarttua puhelimeen tai kirjoittaa: tiedätkö, ymmärrätkö. Aina ei ole osannut nähdä, millainen on huominen. Aurinko on noussut, solmut ovat avautuneet, kipeästäkin murheesta on löytynyt hyvän tulevaisuuden juonne. 


Illansuussa sain viestin. Kone on laskeutunut turvallisesti, matka sujunut suunnitelmien mukaan, olet miehesi kanssa kotona, kaikki hyvin.

Kiitos elämän kimalluksesta, ystävyydestä! 
Hyvää jatkoa! 



torstai 2. toukokuuta 2019

Leipää, elämää


Jokainen matka on löytöretki. 
Joka lähtee rohkeasti, voi kohdata jotain tärkeää. 
Oppia omat ääriviivansa. 



Leipää, elämää 

Kaikki oli joustavaa, avaraa, lähimmäisen ajatusten ja mielen vapautta kunnioittavaa. Oli vapautta ja tilaa. Oli helppo olla ja nauttia vain.
Ruokaa riitti. Kiertelin noutopöytää, kertasin ruokamuistoja, tutkin uusia makuja, en vastustanut houkuttelevia värejä ja tuoksuja. Vielä tuota ja tuota, tuotakin voisi maistaa… Lautanen kertyi kukkuroilleen, kuin vahingossa. Katsoin ympärilleni: syövätkö kaikki samalla tavalla, herkusta toiseen surffaillen… Vaikutanko ihan tolkuttomalta rohmulta? Ehkä en, samanlaisia annoksia oli naapuripöydissäkin. 

Parin päivän jälkeen alitajuntani tai järkeni alkoi uskoa, ettei ruoka loppuisi ja että huomennakin olisi uusia makuja tarjolla. Opin kokoamaan lautaselleni edes hieman kohtuullisempia annoksia. Jälkiruokapöydän ääressä harkinta oli vaikeinta. 

Katselin matkatovereita. Ei näyttänyt olevan ollenkaan kiusallista lapata lautaselle korkea keko, syödä osa ja jättää loput pois vietäväksi. Alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että liian suuri osa kaikesta valittavaksi tuodusta ruoasta meni jonnekin, jätteeksi tai – poistoon. Hävikkiä, ajattelemattomuutta? 
  



Pula-aikana varttuneen kotikasvatukseen kuuluu, että lautanen syödään tyhjäksi, vaikka ei aina niin maistuisikaan. Ruoalla ei leikitä, ei missään tilanteessa. Homeista leipää syövälle on luvassa kaunis lauluääni. Elämä on niukkaa ja tarkkaa, kaikki mahdollinen on käytettävä hyväksi. 

Kun elämisen taso vähitellen koheni, pahimmista tottumuksista päästiin eroon, homeinen leipä jouti jätteeksi ja myöhemmin biojätteeksi. 
Mutta yhä edelleen, runsauden aikakaudellakin, ruoalla leikkiminen, ruoan tuhlaaminen tuntuu sielua myöten pahalta. Ruoka ja leipä, ne ovat tässä sama asia. 

Leipä ei ole vain kypsennettyä taikinaa, se on maan antimista arvokkaimpia. Ennen vilja oli itse korjattua, myllytettyä ja huolella säilytettyä. Leipominen oli – ja on yhä – jyvän tarinan loppuhuipennus. Vieläkin tiedämme tarkkaan, millaisen työn takana leipä on, mistä se tulee. 

Leivän kunnioitus näkyi ristinmerkissä, jolla emäntä siunasi taikinan. Se painettiin kämmenselällä jauhoiseen pintaan ennen kuin taikina jäi tekeytymään, nousemaan ja valmistumaan. 


Leivon yhä harvemmin kotona. Lasten ollessa pieniä joku leipomus oli usein työn alla, joskus jopa päivittäin, sillä tuore sämpylä tai pulla tekin aina hyvin kauppansa. Kun esikoinen muutti omilleen, huomasin, miten leipää alkoi jäädä yli, homehtua, pullat kuivuivat kaapissa. Oli tarkistettava ostotottumuksia. Kun kuopuskin lähti, kulutus väheni entisestään. Enää en osannutkaan tehdä niin pientä taikinaa, että se olisi tehnyt tuoreeltaan kauppansa. 

Leipä ja hyvä ruoka ovat elämän perusasioita. Olen tyytyväinen, kun on varaa ostaa ruokapöytään kaikkea sitä, mitä haluaa ja pitää oikeana. Muita ostoksia pitää välillä harkita. Jos valitsee täysipainoista ruokaa, ei tarvitse kantaa kotiin turhaa – tyhjiä kaloreita, jotka oikeasti ovatkin täysiä. En voi väittää olevani täydellinen tai virheetön näissä asioissa, mutta jatkan yrittämistä. 


Puoliksi syöty annos, pizzan palanen, josta suurin osa jää lautaselle odottamaan tarjoilijaa, joka tyynin ilmein korjaa pois ylimääräiset – jonnekin. Minne tämä kaikki ylimääräinen, kerran maistettu muona päätyy? Teollistuneessa, kaupunkimaisessa ympäristössä. Kuinka paljon energiaa ja ravintoarvoja tuhlaantuu, suurpiirteisen ruokakulttuurin vuoksi. 

Lapsuuden kesinä, maalla, päästiin joskus aterialle sukulaisten pöytään. Perunoita oli keitetty reilu kattilallinen. Jokainen sai valita haluamansa määrän. Jos haarukkaan tarttui huonolaatuinen mukula, se pantiin sivuun. Kun ateria oli päättynyt, tähteet koottiin yhteen ja navetan nurkassa asustava possu sai taas vaihtelua ruokavalioonsa. Mikään ei mennyt hukkaan, ei edes se rupinen peruna. 

Kaikkein pyhin pöydän antimista on aina ollut leipä. Leipä, elämän säilyttäjä. Leipää on kunnioitettava. Se on annettu meille ravinnoksi, jokainen muru. Leipää ei saa turhaan heittää pois eikä kohdella väärin. Leipä on elämää. Jumalanviljaa. 

Leivän sunnuntai 2016 Sammatin kirkossa. 






lauantai 23. maaliskuuta 2019

Kotoutuminen edelleen vaiheessa?


Kun ensimmäisen kerran tulimme tänne radanvarteen – kosken halkomasta kaupungista – ensimmäinen rakennus, jonka olemassaoloon jollakin tavalla havahduin, oli puoliksi palanut puukoulu. Mustuneen puun äänetön huuto. 
Runneltu talovanhus seisoi sijoillaan kauan, kunnes sen tilalle nousi kerrostalotiheikkö. 

Me emme tulleet jäädäksemme, muutaman vuoden jakso, ehkä. 
Olin jättänyt mukavan työpaikan, luvannut painokkaasti, että tulisin raapimaan ovea, kunhan ensin.
Talouden suhdanteet muuttivat elämää ja
jonakin päivänä tajusimme, että olimme jääneet radan varteen.
Eipä sitä ovea, jota olisin halunnut raapia, enää olisi ollutkaan. Suhdanteet, sielläkin.
Oli alettava kotoutua. 


Toisinaan tuntuu, että kotoutuminen on edelleen vaiheessa. 
Johtuuko se kaupungista vai minusta? 

Aikaa sitten edesmennyt esimieheni, siellä kosken halkomassa kaupungissa, kärsi ongelmasta. Ongelmansa vuoksi hän osasi suunnistaa kotikaupungissaan erehtymättä, viinakauppojen mukaan. Se on lähellä sitä ja sitä Alkoa. Jos tiesit Alkot, osasit hänen neuvoillaan perille.

Alkoja täällä ei ole kuin yksi, eikä siitä ole maamerkiksi. 
Täällä kanta-asukkaat suunnistavat purettujen talojen avulla. Siellä, missä ennen oli. Siellä, mistä purettiin se ja se. Palaneen talon paikalla. Siinä, missä oli vielä vähän aikaa sitten. Taloista puhutaan niillä nimillä, jotka joskus on ollut, etkä löydä niitä mistään kartasta. 
Ei tarvitse kuin tuntea historia, niin osaa helposti perille.  
Maisema muuttuu niin, ettei kanta-asukaskaan aina pysy vauhdissa. 
Kaupunkia rakennetaan, talot nousevat korkeuteen, väylät kasvavat tuulitunneleiksi. 
Vetää, kaikista suunnista.
Läpikulkupaikka?


Olenko ainoa, joka on kauan vierastanut ja kotoutuu hitaasti? 
Tässä kaupungissa moni on käymässä, lähtee, kunhan saa uran valmiiksi, elämän kuntoon, asunnon maksettua, työt tehtyä. Tuttavia ei enää näe kaupungilla, ovat muuttaneet jonnekin, jonka nimi on kotipaikka tai maalla tai kaupungissa tai juurilla. 

Minulla on toisen polven ystäviä. Sellaisia, joiden vanhemmat jo olivat vanhempieni ystäviä, kotona maalla, siellä. Täällä kaikki ovat ensimmäistä aaltoa. 

Kaupunki elää. Vanhat talot puretaan pois, tehdään uutta tilalle, luodaan uutta väliaikaista, puretaan aikanaan ja tuhotaan, uusitaan. Jatkuva liike, joka ei kunnioita pysyvyyttä.  Kiire, kiire, kiire, ei ehditä pysähtyä, pitää päteä, ei ehdi.


Onhan tässä puolensa: tuulenpieksämä kapea keskusta, kompakti ydin, palvelut tiiviissä pinossa, helppo kävellä kylän ydinosa päästä päähän. Keskusta laajenee, kaupat ja palvelut muuttavat korttelista toiseen. Silloin, kun tulimme tänne, oli monta lastenpukimoa ja lelukauppaa. Nyt niitä on enää vain muutama. 

Kun kaupunkia taas kerran rakennetaan uusiksi, asuntoja tulee lisää. Tyhjiksi jääneisiin liiketiloihin syntyy sisustusliikkeitä, niiden tarkoitus on varmaan auttaa uusia tulijoita kotoutumaan. Ehkä se muodikkailla verhoilla ja koristeilla onnistuukin? Tulevatko lelut ja vauvatarvikkeet seuraavassa aallossa takaisin? 

Asemalta pääsee usein ja nopeasti isompaan kaupunkiin. 
Mutta mikä paikka se on, joka hyvä vain siksi, että sieltä pääsee pois?  
Jos talosta pääsee ulos, ei se ole uutinen.
Jos olisi päinvastoin, se voisi olla. 

Olen ehkä alkanut kotoutua. 
Taidemuseo on hyvä. Kirjasto erinomainen.
Ja puistonpenkkiin on sentään töherretty love. 



perjantai 22. maaliskuuta 2019

Vanhaa, arvokasta



Kun mestari kaataa puun, veistää hirren ja rakentaa talon, lopputulos on sykähdyttävä. Kauniisti veistetty hirsi, kirveen jälki puun pinnalla, oksankohdista esiin tullut pihka, säiden ja ajan tuoma patina. 
Kuvaan usein vanhoja hirsiseiniä, kuluneita, aikaa nähneitä, taideteoksia. Kohtaan menneiden sukupolvien työnjäljen, yksilöllisen ja kauniin. 
Vanhan talon jokainen osa on ollut jonkun ihmisen tekemä. Hirressä voi olla puumerkki, muistissa perimätieto: tämän teki maankuulu rakentaja. 
Kohtaan ammoin ahertaneen mestarin hänen työnsä jäljessä.


Katselen elämää, jatkuvuutta. 
Joskus näkee saman perheen eri sukupolvia. On kiinnostavaa nähdä, kuinka kasvojen piirteet, liikkumisen tapa, eleet ja ilmeet toistuvat. Variaatioita on lukemattomia ja silti, yhdennäköisyyden voi tunnistaa. 
Taiteilija jatkaa edeltäjänsä työtä, poimii värejä ja muotoja. Perinteen päälle rakentuu uusi, josta hiljaa tarkastellen avautuu kerroksellisuutta, syvyyttä.

Vanha pellavainen pyyhe on nimikoitu, ohueksi hiutunut, ehkä omin käsin kangaspuissa kudottu. En enää vie pyyhettä keittiöön, en kuivaa sillä kristalleja, en käyttäisi keittiöliinana. 
Nimikirjaimet viittaavat tyttönimeen, vaatimattomaan lapsuudenkotiin, ensimmäiseen omaan kotiin. Nyt on minun vuoroni pestä ja ripustaa kuivumaan. 



Arki on ollut taidetta, huolella niukoista aineksista rakennettua ja vaalittua. Esineitä, jotka ovat olleet aina. 

Kohtaan tutut, jo poisnukkuneet heidän käsiensä kosketuksessa, siinä, mitä he ovat tehneet. 
Kuluneen kankaan rakenne erottuu valoa vasten läpikuultavana, säännöllisenä. Osaisinpa tehdä siitä jotain kaunista ja kunnioittavaa. 

Vanhempani ja isovanhempani ovat jo poissa. Vien kynttilän haudalle, samalla kiitän mielessäni tuttua seurakuntamestaria siitä, että jokainen käytävä kirkkomaalla on huolellisesti aurattu.



Nämä arjen osaajat, elämän ylläpitäjät, arvokkaat ihmiset. Osasinko olla oikein, pitää huolta, arvostaa? Osaanko olla tuttujen iäkkäiden ihmisten lähellä, puhua, kuunnella, auttaa? Joka aamu näen, kuinka naapuritaloon syttyvät valot, siellä he touhuavat, keittiössään, puhuvat ja juovat kahvit. Valot loistavat, kaikki on hyvin. 

Puhutaan vanhusten elämästä ja olemisesta. Ei kai se niin vaikeaa voi olla. Pitää osata arvostaa ja tukea. Pitää uskaltaa antaa, omasta sielustaan, jakaa. Ottaa vastaan elämän kokemus ja muistojen rikkaus. Kuunnella.  

Lopetetaan puhuminen, pseudopuuhastelu, unohdetaan byrokratia ja aletaan pitää huolta. Arkea se vain on, hyvää työtä. 
Patinaa meihin kaikkiin kertyy, jonakin päivänä aika alkaa näkyä jokaisessa, minussakin, sinussakin. Elämän laki, luonnollinen kulku. 
Ollaan olemassa, yhdessä.



Julkaistu aikaisemmin Keravan seurakunnan Usko Ilona -blogissa.