Kysykää – tai älkää kuitenkaan kysykö – entisiltä kavaljeereilta, millainen tanssitaito ja rytmitaju minulla on. Ei niitä ole, tanssiaskelia eikä rytmiä, minä en ikinä oppinut. Turha edes kysellä. Ja ne kavaljeerit, taitavat jo kohta tarvita tahdistinta?
Elämä on rytmin hakemista, vaihtuvien taajuuksien hahmottamista. Elämä sykkii, niin kuin sydän, levosta kiireeseen, sykettä ja syklejä, laveita kuvioita. Meille tämän toivoisi olevan helppoa, eletäänhän pohjoisessa maassa ainakin neljän, jopa kahdeksan vuodenajan keskellä.
Juuri nyt kesä pakenee, käsillä on syyskuu sato. Vaalea vehreys tummuu, kellastuu, saa ruskean sävyjä. Silti luonto on täynnä vielä elämää. Kesä on tarjonnut lentonäytöksiä, joissa esiintyjät solahtavat erehtymättömän varmasti pesäpöntön pienestä aukosta sisään ja ulos. Nyt pesät ovat tyhjillään, asukkaat muuttaneet omilleen. Vesilinnut parveilevat ulapalla, matkaseuraa etsien.
Avaan oven ja kuuntelen pihan tuulta. Kypsien luumujen tuulta, itsepäisen kriikunapuun tuulta, vanhan omenapuun harmaantuneissa oksissa liikkuvaa tuulta, havunneulasten ja koivunsiementen täyttämää tuulta, hiljaa nurmelle varisevaa kesää. Tikka ahertaa pihamännyn oksalla, nakuttaa keskittyneesti kelottunutta puuta.
Illan tullen leikkivät tähtien kuvajaiset mökkirannassa, veden tummalla pinnalla. Kesä etääntyy, lopulta veden rytmi hiljenee, jään tullessa.
Välillä näyttää siltä, että vuosi on elämän pienoismalli. Tai siltä, että elämä on kuin pitkä kesä, elämän kierto, vehreistä aluista syksyn lehtien havinaan.
Elämän syyspuolta kulkeva joutuu luopumaan, päästämään irti ihmisistä, rakkauksista, asioista, paikoista. Ne katoavat, hallitusti ja odotuksenmukaisesti, mutta myös odottamatta ja yllättäen. Huomaa, että on asemoitava itsensä ja ajatuksensa uudelleen. Ei enää jonkun olemassa olevan ihmisen tytär tai naapuri, vaan vain minä, itse, omillani. Vastuu siirtyy ja jonakin päivänä on oma vuoroni siirtää vastuu nuoremmille. Vastuu muistoista, perheen hiljaisesta tiedosta, tavoista ja tottumuksista, Vastuu siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Eikä kukaan osaa aloittaa ajoissa, aina huomaa, että jotakin tärkeää on jäänyt kysymättä.
Syyskesällä palataan kaupunkiin. On iltoja, jolloin sää on vielä lempeä, vaikka ilta pimenee ja tähdet ovat jo jossakin kaukana kaupungin valojen yläpuolella. Kävellään kadulla, kevein kengin, katsellaan valoja, valaistua kaupunkia, joka kohta hengittää talven odotusta. Askeleita asfaltilla. Yöllä voi vielä jättää ikkunan auki, kuulla kadun äänet, tuntea kaupungin tuoksun.
Jonakin päivänä tulee viima ja sade piiskaa ajatuksia. Mutta sitä ennen, hengitän syksyä. Kuuntelen syksyn rytmiä, talven lähestyviä askelia.
Elämän syke, rytmi, kaikella aikansa.
Julkaistu ensimmäisen kerran Keravan seurakunnan Keravan taivaan alla -blogissa 8.9.2019.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti