keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Saako esineisiin kiintyä?



Meidän perheen hyrysysy taitaa olla entinen. Tampereen moottoritien kaide viimeisteli auton ulkoasun ja paljon hyvää tekniikkaa meni tärviölle.
Sääli, kun oli vasta pestykin, pahoitteli Tampereen kirjeenvaihtaja. 
Vastasin: Sääli, olisi se vielä kelvannut meille, vaikka kuraisenakin. 
Peltiä se vain on, lausui kaverikuoro. Hyvä, että selvisitte ehjinä. 
Varjelusta ja suojelusta oli matkassa paljon, kiitos siitä. 

Esineisiin on tapana kiintyä, vaikka ne olisivatkin peltiä, muovia, kumia ja muita aineita. Auton oven mittasuhteet oppii ja sitten ei enää joka kerta lyö päätänsä ovenkamanaan, vaan osaa oikeassa kohdassa vähän kumartua. Takakontin kapasiteetti tulee testattua mökkireissuilla ja muutenkin. Istuinlämmittimen säädöt oppii kun tarpeeksi kauan istuu. Radioasemat saa turhia hakematta. Tutussa on aina helpompi olla. 


Oltiin maailmalla, yritettiin esiintyä fiksusti ja pakattiin isompi matkalaukku. Suurimman osan ajasta matkalaukku seikkaili omilla retkillään ja me sinnittelimme käsimatkatavaroiden avulla. Kun loppu alkoi häämöttää ja tilanteeseen alkoi jotenkin sopeutua, iso matkalaukku tuli ehjänä takaisin.

Siinähän sinä taas olet, sanoin pullealle pakaasille. 
Siinähän sinäkin vielä olet, sanoin mekolle, jonka olin silittänyt ja tärkännyt iltamenoa varten. Sinä selvisit! Ja oli oikein, että luotin siihen, että sinä pidät pintasi ryppyilemättä. Olet sen aina tehnyt. 
Siinähän sinä, helminauha, joka kauan sitten jäi anopin jäämistöstä – ja rintaneula – ei uusia eikä aitoja, mutta mainioita kapistuksia, kun pitää näyttää fiinimmältä tai kun pitää kiinnittää huivi leninkiin. Sellaisia värkkejä, joihin oli oppinut luottamaan. Olin jo ollut valmis luopumaan, osasta olisin voinutkin luopua – mutta hyvä, ettei mikään jäänyt kirvelemään. 


Minulla on taipumus kiintyä tavaroihin ja joskus mietin, onko se edes oikein. 

On muistoesineitä, joita on tullut ja joiden saamisesta en ole aluksi osannut oikein edes iloita. Ajan kanssa niihin liittyy sisältöä – tai ei.


Matkamuistot ovat luku sinänsä – lienevät tosin jo katoavaa perinnettä. Olen käynyt kodeissa, joiden kotialttarina on vitriiniin sijoitettu nukkekokoelma, kaikista koetuista maista ja paikoista kansallispukunukke, tehän tiedätte. Nuket ja viiden millin pölyhuntu niiden yllä…  

On meilläkin. Jerusalemin portilta pikkupojalta ostettu kamelikaravaani, puusta veistetty. Muistan sen pikkupojan, innokkaan, tummasilmäisen, madam, madam… Muutun vastustuskyvyttömäksi, kun joku kaunis pieni olento sanoo ja anoo kunnioittavasti: madame. Ne taitavat tietää sen.
On kiviä ja simpukoita ja jotain, laatikossa piilossa. Piilossa pölyltä. 

Matkan muistaa ja paikan muistaa, jos siinä on jotain mieleen painuvaa, muistaa ilman apuvälineitäkin. On esineitä, jotka ovat kauniita ja kauniisti tehtyjä ja jotka tekee mieli hankkia ja omistaa, mutta muistoa vain muiston vuoksi, ei kiitos. Antaa unohtua, jos ei tartu sieluun. 


Sitten on esineitä, joiden painokin on melkein tuplaantunut, kun niihin liittyy niin monta mielen kuvaa ja niin paljon tunnetta. Koru, joka äidillä oli aina. Kirja, jonka kummitäti antoi kesämökkinsä kirjahyllystä, kun sai tietää, että olin oppinut lukemaan. Rannerengas, jonka täti osti, kun olin päässyt ylioppilaaksi. Kaikille sukulaistytöille oli luvassa samanlainen, mutta vain, jos sai valkolakin. Kaikkein arvokkaimmat eivät koskaan pääse mukaan maailmalle, niitä vaalitaan muuten. 

Ja kaikki ne esineet, jotka ovat osa arjen sujumista. Kolhiintuneet juomalasit, jotka hennottiin heittää pois vasta sitten, kun se asunto, jossa niitä oli käytetty, myytiin. Olihan ne, rumat ja kamalat, mutta kun ne unissaankin löysi omalta paikaltaan… 

Maailma on täynnä kauppalopoja ja tyrkyttäjiä, joka lähtöön.
Esineeseen voi kiintyä ja esine voi olla linkki johonkin, mikä on kallista ja arvokasta ja muuten kadonnutta. Tärkeää ja arvokasta esinettä ei voi ostaa markkinatorilta – ainakaan ostamalla ostaa saadakseen jotain arvokasta – sen saa lahjaksi tai se muuttuu lahjaksi, kun aika kultaa muistoja.