Hulluko ku en…

Korona-aika ei ota loppuakseen. On oltava aloillaan, varottava ja osattava pitää etäisyyttä. 

Koronan tai oikeastaan taudin uhan kintereillä seuraa muita diagnooseja.  

Tapahtumattomuus, tylsyys, ikävystyminen, neuloosi. 

Ikävystyminen johtaa neuloosiin ja neuloosi taas krooniseen puikkojen kilistelyyn. Puhutaan puikkohulluudestakin. Kaikilla on joku kudin työn alla, kaarrokepaita tai sukat tai lapaset. 

 

Neuloosi etenee ja sen lääke on villalanka. 

Neuloosi voi päättyä onnellisesti. Lankavarastot hupenevat järkeviin mittoihin ja koko perhe saa käyttökelpoisia ja järkeviä lämpimiä vaatteita.

 

Neuloosi voi kääntyä itseään vastaan. Puhdassydäminen puikottelija päättää neuloa neuloa neuloa, kunnes kaikki langat on käytetty loppuun. Kaapit tursuavat villapaitoja, sukkia, huiveja, lapasia. Isoille, vielä isommille ja ihan pienille. 

 

Tässä piilee ansa. 

Kun lankoja on jäljellä pari kerää sitäsuntätä väriä/paksuutta/rakennetta puikottelija huomaa, että varastoa ei voi enää hyödyntää kuin jonkinlaisiin nenänlämmittimiin. Koska kukaan täysjärkinen ei halua eikä tarvitse nenänlämmitintä, lankaa on saatava lisää. 

Sitä saa kätevästi, kunhan vain surffailee netissä ja yön pimeinä tunteina tilaa ja maksaa onlain. Päivänvalossa ehkä huomaa tehneensä hutiostoksen, mutta. Varmaankin mittatappiot kuuluvat kaikkeen elämään, mutta silti. 

 

Lankavarasto kasvaa, vaikka sen piti huveta. Puikottelija tietää kokemuksesta, että sitä yhtä ja ainoaa ihanuutta on tavallisesti vain rajallinen erä tarjolla. Siksi: varmuuden vuoksi uusia kutimia varten reilu kuorma uutta villaa ja vanhaa puuvillaa ja taas mennään. 

 

Työ jatkuu ja varastojen loppuun käyttäminen siirtyy muutamia kuukausia tai vuosia. Seuraavana vuonna huomataan, kuinka aivan ihana onkin mahdollisimman kamala ja siksi sen kaveriksi on saatava jotain muuta vähän ihanampaa… 

Jos tämä mekanismi ei ole ikiliikkuja, mikä sitten on? 

Neuloosi on perinnesairaus. 

Sen saattaa periytyä pula-ajan kokeneelta äidiltä tai tarjoushaukan geeneillä siunatulta naapurilta. Se voi olla mummon perua vielä kovemmilta ajoilta. Aina joku suvussa on ollut taitava ja uuttera neuloja. 

 

Ketju voi olla yllättävän pitkä.  

Kivikauden nainen värkkäsi neulakintaita miehelleen ja lapsilleen. Jossain vaiheessa opittiin puikkojen käyttö ja työ sujui joutuisammin.  Kivikaudella ei ollut sähköä eikä tekstiiliteollisuutta. Kaikki mahdolliset valoisan ajan joutilaat tai puolijoutilaat hetket oli hyödynnettävä välttämättömien vaatekappaleiden valmistamiseen. Neulat suihkivat aina, myös kävellessä. Kunnon emäntä ei antanut käsiensä olla joutilaina. Vasta iltapuhteella rentouduttiin tulen valossa ja kerrottiin tarinoita, kun enää ei harmaan villan käsittelyyn eikä kutimiin valoa riittänyt. Ne tarinat muuan Lönnrot sitten keräsi ja kokosi. 

 

Nykyaika eroaa hieman kivikaudesta, mutta käsityön arvostus on pysynyt.  Koska sähkövalo ja televisio on jo keksitty, iltapuhteella ei tarvitse muistella vanhoja tarinoita vaan voi katsoa salkkareita ja samalla tikuta sukka- tai pyöröpuikoilla. Nykyiset ohjelmat eivät merkittävästi häiritse käsityötä. Toista oli Kullervon kirouksen tai Sammon ryöstön aikaan, kun tarinoiden originaaliversioita tulen loimun ja levottomina liikkuvien varjojen keskellä kuunneltiin. 

Kaikkea saa myös valmiina. Esimerkiksi ergonomisesti viriteltyjä ja muotoiltuja urheilusukkia. Onko pässinpökkimä villasukka jo historiaa tai kaunista turhuutta? Ei onneksi vielä, mutta kilpailu kovenee, myös silloin, kun on puhe varpaiden lämmittämisestä. 

 

Otsikko on satakuntalaista, jäyhää kansanperinnettä. Näin tarinaa kerrotaan:   

Talon tytär oli kunnon ihminen, taitava ja osaava, mutta vailla vävyehdokasta. 

Siispä toiveikkaana seuratalolle tansseihin. 

Kun kotiväki seuraavana päivänä tiedusteli, oliko vientiä ollut, vastaus tömähti ykskantaan: ”Hulluko ku en kurinta ottanut!” 

Uusi aalto

Ministerit ovat yhä uudelleen puhuneet, tutusti mustissa puvuissaan, maskit kasvoillaan. 

Kun ministeri puhuu, hän selviää ilman yhtäkään kaaviota, kuvaa, karttaa, kiteytystä tai muuta tilannetta havainnollistavaa elementtiä. 

Eloisin esiintyjä oli edelleenkin viittomakielen tulkki. 

Ministeripuhe on harkittua, asianmukaista – samalla kun maski tekee äänestä monotonista, sisältö on pykäliä, ei ihmisiä korostavaa. 

 

Rajoituksia on saatu voimaan. Järkevänä kansalaisena ymmärrän, että rajoitukset ovat tarpeen ja että niitä tulee lisää. 

Jokainen epidemian aalto on vakava asia. 

 

Niin vakava, että yhteiskunnan luovin ja ilmaisuvoimaisin osa voidaan ajaa alas.

 

Tavoitetaanko tämä kansa pykälillä? 

Tarvittaisiinko konkretiaa? Rautalankaa? 

Ymmärtävätkö kaikki, millainen uhka meitä vaanii? 

Kertokaa vielä kerran, miten ankara tauti korona voi olla, miten kauan se kestää ja kuinka rankkaa toipuminen voi olla. 

Kertokaa, miltä tauti tuntuu, kertokaa uudelleen, viestiä varioiden. 

Havainnollistakaa. 

 

Ottakaa avuksi luovan työn osaajat ja viestinnän keinot hallitseva väki. 

 

Pandemian vaarallisuus ei liity pykäliin. 

Koronarajoitusten säätämisjärjestys ei ole meidän viruksen uhkaamien kannalta ensisijainen ongelma. 

Varotoimia on perusteltava, vaikka ne ovatkin perusteltuja. 

Kun rajoituksia tulee, niihin on kaikkien sopeuduttava. 

Silloin on hyvä ymmärtää, mitkä ovat uhkakuvat, kun jokaisen on kannettava vastuunsa tartuntojen ja taudin torjumisesta. 

Ja vielä: minä en edes tiedä, milloin saan rokotuksen. 

Voin vain yrittää olla varovainen.  

VALOVERHO

  

On satanut jo pari päivää.  Lumisade on kuin valoverho ikkunan takana, maiseman himmentäjä. Nyt sade on lakannut, on tullut tuuli, joka leikki puhtaalla lumella, pyryttää lunta kaikkialle. Mäntyjen ja kuusien oksat ovat joutuneet nöyrtymään, ne osoittavat maata kohti. Tykkylunta, myös etelässä. 

 

Pakastaa. Tuuli nousee ja tuulen mukana leijailee lunta ja harmaita pihalintuja, valkoista maisemaa vastaan erottuvia. Pian naapuritalon ikkunaan syttyy valo. Lyhyen päivän valo muuttuu siniseksi hetkeksi ja tummuu kokonaan. 

1950-luvun kodinsisustukseen kuuluivat valoverhot. Harsoa ja verkkoa, joskus pitsiäkin estämässä uteliaita katseita ja auringonvaloa. Ei saanut näkyä naapuriin, mööpelit olisivat voineet haalistua. Ja tiesmitä. Opin inhoamaan valoverhoja, minulla niitä ei koskaan ole ollut. Ompelin vanhan kodin nurkista löytyneistä valoverhoista pyykinpesupusseja. Siitässaitte, mokomat himmentimet! Jotain hyötyä vihdoin teistäkin! 

 

Valon pitää tulla ikkunoista ja maiseman pitää olla mukana elämässä, puiden ja pensaiden. Valon kaikki sävyt pitää saada nähdä. Elämää ei saa himmentää, sen pitää olla. Kaihtimet vedetään alas vasta, kun pimeä on peruuttamattomasti täällä, aamulla ne saa taas avata. 

 

Kohta on koronan vuosipäivä. Toivottavasti pandemia hiipuu ja muuttuu tavalliseksi flunssaksi, toivottavasti elämä palaa uomiinsa. Kaikkialla maailmassa. Täällä ja siellä, missä olisi mukava käydä ja olla hetken aikaa. 

 

Korona on ollut kuin valoverho elämän ja elämisen välissä. Estänyt säteiden pääsyn elämään ja himmentänyt kaiken. Koronan himmeää taustaa vastaan erottuvat sielun riippuvuudet, selvemmin kuin muuten. Toistaiseksi olen pysynyt terveenä ja taudittomana, omasta mielestäni ainakin. Ei minua ole testattukaan. Saa kai silti ruikuttaa? 

 

Kuulostan kiiltävältä ja teennäiseltä naistenlehdeltä, jos sanon olevani jouluihminen. Kaikki jonkunsortin julkkikset ovat nykyään sen ja tämän ihmisiä, intohimoisia sinnesuntänne. Harrastajia ja rakastajia, mitä niitä onkaan. Mutta on minullakin riippuvuuteni. 

 

Riippuvuuteni jouluvärssyihin koki ensimmäisenä kolauksen. Joka vuosi olen riimitellyt monta pientä joulurunoa, jakanut myyjäisissä pikkukorteille tulostettuja rimpsuja ja rämpsyjä ihmisille, printannut niitä oikeisiin joulukortteihin, toivotellut joulua ja ajatellut, että jos ei muuta tule, niin hullun maine nyt vähintään.  

Nyt myyjäiset peruttiin – me kaikki, jotka Joulutorin pöytien ääreen kokoonnumme, kuulemma me olemme riskiryhmää.  Ei tullut jakelua, ei runosuonta. Ei runottanut kirjoituspöydän ääressä. Teksti ei halunnut tulla. 

Riippuvuuteni voidelluista vuoista ja juureksista koki kolauksen. Joka vuosi olen leiponut, laittanut – ainakin jotain. Ruokavieraiden määrän vähetessä yhä vähemmän, mutta aina sentään jotain. Yhteen perunalaatikkoon se tänä vuonna kipertyi, kaikki muu joulupöydän anti tuli tutulta leipojalta ja einestehtaan sammioista. 

Hyvää ruokaa ja varmasti huolella tehtyä, mutta joulunaluspäivien kuuma ja intensiivinen valmisteluvaihe jäi pois – huomasin kaipaavani sitä tunnetta. Tiedättehän, kun hikisenä lappoo laatikkoseosta kattilasta vuokiin ja uuniin, nuuhkii kypsyvien juuresmössöjen tuoksuja ja lopuksi, iltamyöhällä, nostaa tuotoksensa uunista ja tuntee itsensä voittajaksi ja ainakin joulun verran kelpo perheenemännäksi. Meillä on kuuma keittiö, jossa tuoksuu ikiaikainen perinneruoka! Jess! Minä tein sen taas, sittenkin, vielä kerran! 

 

Pieni paluu vanhaan hyvään tapahtui, kun paistettiin oikea kinkku, viipaloitiin kinkkua aterialle, iltapalalle, taas aterialle ja lopulta hernekeittopataan luiden seuraksi.  Hetken verran perinnetuoksua koko kodissa, ei siihen edes hennompi liesituuletin pysty.

Riippuvuuteni joululauluista koki kolauksen. Ei niin, että niitä ei olisi kuullut, joululaulujäljitelmät ja niiden mukaelmat ja muut epäsoinnut soivat kaikkialla ja ostoksille olisi kai pitänyt lähteä kuulonsuojaimet korvilla – maskin lisäksi. Voi mummo, kun me olemme täällä ja sinä lumikinosten takana siellä jumissa ja voi kuinka me niin kaipaamme ja toivomme ja sitten joulupukki suukon sai ja voi voi. Sävelten muotoon puettua halpaa glitteriä, kun kaipasin lapsuuden joulukuusen himmeää lamettaa. 

Mutta päästä laulamaan kirkkoon, urkujen säestyksellä, kanttorin johdolla ja kynttilöiden lepattaessa, päästä laulamaan itse, omalla vitosen taidolla kaikkien muiden kanssa. Yhteinen yhteisyys ja yhdessäolo. Kirkon tunnelma, kostean villalapasen tuoksu, tutut sanat, joiden kuuleminen ja kertaaminen ei kertaakaan nolota tai raivostuta. 

Valkoinen joulu ei ole itseisarvo, mutta silti lumi on lähes välttämätön joulun elementti, jota toivoo ja odottaa. Visuaalinen elämys, kuultavan kaunis, puhdas tunne koko maisemassa. 

Pakkaslumen laulu askelten alla, kun kuljetaan joulukirkkoon, viedään kynttilä kirkkomaalle, tupsutetaan lunta puiden oksilta. Olisi se kirkonmeno mustan maan aikanakin kelvannut, olisi se edes saanut olla. Eikö edes sitä olisi voinut järjestää? 

 

Jatkuuko korona? Älkää minulta kysykö. Jatkuvatko riippuvuudet? Riippuvuus talvesta, lumesta, hitaasta tuhertamisesta hiihtoladulla – nyt on ainakin lunta.  

Riippuvuus keväästä, valoisien iltojen ilo? Koronaa oli helpompi kestää ja myötäelää, kun vastassa oli kevät ja kesä. Kevyempi elämä, lisää iloa ja tapaamisia. 

 

Kohta jaksaa taas kirjoittaa ja sanoittaa ajatuksia. 

Että tietäisi olevansa ja että joku joskus jopa lukisi. 

Valoverho siirtyy vähitellen syrjään. 

Harmaa, harmaa, yhä uudelleen harmaa

Melkein väri, silti väri, kuitenkin. 

 

Häivähdys hopeaa.  Järven pinta kimaltaa puiden lomassa. Valoa kiitävä hetki, sitten ulapalta tulee viima, joka hajottaa hopean, muuttaa sävyt kovaksi raudaksi, tinaksi, teräkseksi. Harmaa aika on täällä. Ei vain luonnossa, myös ihmisissä. 

Kesän jälkeen me uskoimme, ettei harmaa tulisi. Että pandemia olisi ohi, että elämä palaisi uomiinsa. Harmaa ei toivetta totellut. Se on keskellämme, se on vieläkin ankara uhka, hyytävä väri taivaalla, maassa, mielessä. 

 

Ei, en ole sairastunut eikä kukaan lähipiiristäni ole kipeä. Mutta kaikkien rakkaitteni hyvinvoinnin, oman terveyden, kaikkien läheisten ja kaikkien takia on kuitenkin pakko suhtautua jokaiseen liian lähelle tulevaan tuttuun tai tuntemattomaan varoen. 

 

Pukeudun maskiin, vaikka se sumentaa silmälasit ja salpaa hengityksen.  

Käytän käsidesiä, aina kauppaan astuessa hykertelen nyrkkejäni. Niin tekevät muutkin, mutta eihän se mitään kuluttamisen onnea tarkoita. Eri tavoin pahanhajuisia litkuja ja liuoksia vain. 

Illalla iho on kaikesta desinfioimisesta ja pesemisestä kipeä, pehmeinkin neulelanka rahisee sormissa. Unen rajamailla hieron voidetta käsiini, kurotan käsilläni taideasentoja kohti huoneen pimeää kattoa. Vähitellen rasvainen tahna imeytyy ja pääsen käpertymään peiton alle. 

Meidät on opetettu pelkäämään kosketusta. Lähimmäisen, vieraan tai tutun kosketusta. Sanoilla, mieluiten etäyhteyden sanoilla hoidetaan voimahalit ja lohdutus. Ne, jotka uhmaavat kieltoja, saavat tuta, ettei kannata olla liian uskalias, harmaa vaanii myös hyvää tarkoittavassa läheisyydessä. Kirkossa pitää istua etäällä. Ei ole lupa matkustaa, majoittua maailmalla, mennä katsomaan esityksiä. Yökerhot suljetaan varhain – se ei enää ole ongelma tämän ikäiselle – mutta kun päivä- ja iltapäiväkerhoa ei edes avata!

 

Eikä se, että käsiä kirvelee, että happi loppuu maskin takana, ei se, että pidetään turvavälit. Ei se ole se juttu. Kaikki toimenpiteet ovat perusteltuja ja niille on selitys. Ei kukaan halua sairastua tautiin, jonka kulku on arvaamaton ja pitkään jatkuvan oireilun riski todellinen. Mutta silti: yhtenä oireena on tottuminen, harmaan ynseän poikkeustilan hyväksyminen. 

 

Kun lähden kotoa, tarkistan, ettei silitysrauta tai liesi ole päällä, ettei vesihana valu.  Kun suljen oven, käännän turvalukkoa. Välillä pitää varmistaa ja tarkistaa, sillä lähtötoimet muuttuvat automaattisiksi eikä niitä enää edes kunnolla ajattele. Toisinaan palaan takaisin ovelta vain todetakseni, että kaikki on niin kuin pitääkin…

Minulle riittäisi tämä yksi, aika ajoin pintaan nouseva neuroosi. Mutta nyt pitää lisäksi varmistaa, että laukussa on sopivasti maskeja. Varmistaa, että on suunnitellut reittinsä oikein. Käsidesiä on alkanut saada kaikkialta, siitä ei enää huolta. Kädet voi pestä monessa paikassa, kuivaaminen on välillä oma haasteensa. 

Mitä sitten, kun etäisyyttä ei enää tarvitse pitää? Onko etäily silloin jo samanlainen rutiini kuin oven turvalukon sulkeminen: sen tekee, eikä edes kunnolla ajattele läpi. Tuleeko välttelystä ja varomisesta neuroosin kaltainen riesa? 

 

Kevättalven me jaksoimme, odotimme kesää ja aurinkoa. Kun se tuli, elämässä oli enemmän vapautta ja raikasta ilmaa. Nyt vastassa on pitkä, ankara vuodenaika. Harmaa. 

Arkinen harmaa saa yhä koleampia sävyjä, kun ei enää uskalleta kohdata. Eikä vain siksi, että pelkäisi, vaan siksi, että siitä on tullut maan tapa. 

Pitääkö harmaata vastaan taistella? Voiko harmaan kääntää puolelleen? Valita villasukan harmaan, kuluneen kirjankannen himmeyden, liekkien lämmittämään takan kivipintaan, kääriytyä harmaaseen hämärään kuin vilttiin? 

 

Jossain harmaan keskellä on joulu, rajoituksista huolimatta. Sytytetään kynttilöitä, niin että se varmasti löytää perille. Vaikka ehkä hiukan rujona versiona. 

Jonakin päivänä varotoimet ovat ohi. Onko se hetki vai hidas liukuma entiseen? Millaisena maailma silloin avautuu? Hajoaako harmaa valoon? Millaisia me olemme kaiken tämän jälkeen? Vaikka säilyisimmekin fyysisesti terveinä…  

 

PS. Puhun harmaasta, vaikka pitäisi puhua koronasta. Korona on myös kruunu: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. En halua kruunua, en edes himmeää. Harmaata tämä aika on. 

Koronakinkerit

Kiiltomato, iltapolun ilahduttaja.

Ministerit ovat puhuneet. Ministerittäret ovat puhuneet. Vastuunkantajat ovat puhuneet. Viranomaiset ovat puhuneet. Koronakinkerit ovat käynnissä. 

 

Puhe on puuroutunut selittelyksi ja vatvomiseksi eikä tunnu loppuvan ollenkaan. 

Kuka jaksaa loputtomiin kuunnella näitä kinkeripuheita? 

Selityksiä, perusteluja, hienoja sanoja. 

Pitkiä virkkeitä, joista ei kertakuulemalla edes saa selkoa. 

Eikä edes veisuuta puheiden välissä. 

 

Me elämme pandemian kurimuksessa vielä pitkään. Joka käänteessä ei ehkä kannattaisi yrittää kerätä poliittisia pisteitä ja rohmuta pitkiä ja vielä pitempiä puheenvuoroja. 

 

Politiikan sanotaan olevan yhteisten asioiden hoitamista. 

Jotta voisimme itse kukin osaltamme hoitaa yhteistä elämäämme, meitä ehkä pitäisi ohjeistaa selkeämmin?

Tietoa toki tarvitaan, mutta järkevästi jaksoteltuna. 

Vaikka asiat monimutkaisia olisivatkin, informaatio on osattava annostella oikein. 

Taustoituksilla on aikansa ja paikkansa, mutta elämän ja selviytymisen kannalta tärkeistä asioista tiedotettaessa olisi eduksi, jos asiat kerrotaan napakasti ja tajuttavasti. 

 

Kuulijat uuvutetaan yksitoikkoisella poliittisella liturgialla, jossa ei ole alkua eikä loppua, ei kohokohtaa, ei muuta kuin nauhana etenevä puhe. Pönötys. Puhujat varmistavat, ettei vastapuoli saa suunvuoroa eikä pääse puhumaan. Onko taistelu vallasta tärkeämpää kuin taistelu yhteistä uhkaa vastaan? 

Missä on viestinnän taito? 

 

On opittava elämään uusilla säännöillä. Pandemian kanssa on vain elettävä. 

Maailma pyörii edelleenkin, sillä sen on pyörittävä. Ei se pysähdy edes seuraaviin vaaleihin, vaan pyörii vielä sen jälkeenkin.  

 

Tarvitaan napakoita ohjeistuksia, muutaman kohdan mittaisia. 

Vältä väkijoukkoja. Pue ruuhkassa maski kasvoillesi. Pese käsiäsi, käytä suojakäsineitä. Älä yski kohti. Hakeudu ajoissa testiin/hoitoon. 

Toimi näin, kanna sinulle kuuluva vastuu koko kansakunnan, ihmiskunnan selviytymisestä. 

Päättäjien vastuulla on varmistaa, että ohjeiden mukaan toimiva saa avun ja tarvittavat palvelut. Poliittisesta kannasta huolimatta. 

 

Muidenkin vitsausten kanssa on pärjätty, miksi tämä olisi poikkeus? 

 

Viestien perillemeno edellyttää havainnollisuutta ja selkeyttä. 

Koronasodan henkeä. Yhteistä tahtoa.

Suvi Malekin työn yksityiskohta, paimenpoika.  Taidekeskus Salmelan näyttelystä 2020. 

Koska ovet avataan?

Kaupunki on täynnä aurinkoa, iloa, lasten ääniä. 

Puut vihertävät niin kuin ne vain toukokuussa osaavat.  

Kesän edetessä värierot tasoittuvat. 

Vihreys kypsyy. 

Puut ovat jo avanneet lehtensä kohti aurinkoa. 

Ilma sinkoilee pikkulintuja, liverrystä, pesäpuuhia.  

Pienet puutalot ovat malttaneet mielensä, ovet ovat vielä lukossa.

Museot ja näyttelyt oli suljettu, jotkut kahvilat myyvät pahvimukillisia mukaan, tarjoavat sormin kadulla syötäviä herkkuja, toiset ovat sulkeneet ovensa kaikelta. Asiakkaita olisi, jos. 

Kulkija harhailee suljettujen ovien takana, hiljaisten julkisivujen katveessa. 

Tuntuuko pakolaisista samalta? 

Elämä vaatii etäisyyttä, vaikka sitä onkin vaikea välillä hyväksyä. 

Maltan tuskin odottaa normaalin paluuta. 

Normaalin tungoksen, ruuhkan, normaalin tapahtumattomuuden ja tavanomaisten rutiinien. 

Sen normaalin, johon normaalioloissa normaalisti tuskastun. 

Kuvat Tammisaaresta, toukokuussa 2020 

Sukka rikki, tukka roikkuu, ajatus jumittaa arjessa

Kun luette tätä, koronaeristys – siis kasvotusten tapahtuvien kontaktien mahdollisimman tarkka välttely - on varmaankin edelleen voimassa. 

Se sama karanteeni, joka alkoi jo … niin, melkein kuukausi sitten. Tuskin se yhdessä yössä minnekään katoaa. 

Totuinko jo siihen? Pitääkö siihen tottua? Olenko jo tottunut? 

Kauppareissuja. Ei shoppailua, ei verkko-ostoksia (koska niitä ei ole tehty ennenkään), ei kahvitteluja kavereiden kanssa, ei juoruilua, ei halauksia. Missä olette, elämän pienet viattomat turhuudet ja ilot? Ei haahuilua marketin tavarahyllyjen keskellä, vain pieni tuttu lähikauppa ja sen pysyvä hyllyjärjestys, tarkkaan suunniteltu ostosreitti, jota ei kukaan onneksi muuttele. Tätähän se tosin oli toisinaan ruuhkavuosinakin, silloin, kun päivittäistavaroiden hankkiminen välillä tuntui enemmän työltä kuin ilolta. 

Palaavatko entiset leppoisat ajat? 

Kaupasta on haettu välttämättömät, mutta välttämättömiä tulee koko ajan lisää. Sukka hajoaa vanhuuttaan, mutta lähikaupasta ei saa sellaista uutta, joka olisi hyvä. Pesuvara hupenee, vaihtarit loppuvat. Tämähän on oivallinen sauma opetella niukkuutta, mutta miksi ihmeessä minä en vaan opi?  

Ruokaa, kokkaamista. Aterioiden suunnittelua, harvempien kaupassa käymisten periaatteella. Kotiruokien repertuaari on käyty läpi, uusintakierroskin jo pitkällä. Mielikuvitus on lujilla, eikä takaportti – lounaspöytä kiinalaisessa – ole auki. 

Ei elokuvia, teatteriliput odottavat kesää tai syksyä, ei taidenäyttelyitä. Kirjoja sentään, onneksi hyllyyn on jäänyt lukemattomia. Televisiosarjoissakin on nirppanokalle säälittävän vähän ajankulua. Toivottavasti kaikki nyt jäädytetyt riennot kohta palaavat, kulttuurin kirjo ja tapahtumat. Tuntuvatko ne silloin tutuilta? Olenko minä poisoppinut harrastukseni?  

Pyykkiä. Koneellinen päivässä, kaksi parhaassa. Karanteenikämpän takapihalla kaikki kuivuu nopeasti, sopivalla tuulella vauhdikkaastikin. Pestään pihatakit, paksutpöksyt, pipot ja muut säilöön menevät. Ja kukapa voisi vastustaa tuulenraikasta paitaa? Pidetään yllä puhtautta, voimien mukaan. Eikä lipsuta siisteydestä. Ei tämä vielä niin epätoivoista ole. 

Vähän enemmän voisi siivota. Aloittaa vaikka sen kuolinsiivouksen, joka kumminkin on eräänä päivänä tehtävä. Raivattava komeroita. Raivattava mieltä. Isoa siivousta edeltää aina iso sekamelska, kun kaikki nostetaan näkyviin, lajitellaan ja vasta sitten järjestetään uudelleen. Jos aloitan, olen pääsemättömissä. Pääsemättömissä olen jo muutenkin. 

Onko minusta tullut toivoton materialisti, kun ajatus jumittaa arkisessa ja kerron millaisia vaatteita olen käyttänyt, tai niin kuin nyt, mitä kaikkea olen pessyt ja kuivattanut? 

Olisiko minun pitänyt pelkistyä, henkistyä tai muuten ylevöityä tämän kaiken karanteenihärdellin keskellä? 

Suhtaudun vieläkin tyynesti tähän kaikkeen. Olen päässyt vähällä, enkä ainakaan tiedä sairastuneeni.  Olen turvassa karanteenikämpässä, selviän omin voimin, kaikki toimii vielä. 

Seuraan uutisvirtaa ja mietin, millaiseen tulevaisuuteen me olemme matkalla. Millaista oppia me tästä kaikesta saamme? 

Kampaaja laittaa tekstaria, kyselee vointeja. Kertoo, että asiakkaita on alkanut näkyä enemmän kuin epidemia-ajan alun shokkivaiheessa. Toiminta on hallittua, kaikki varotoimet käytössä, asiakkaat tyytyväisiä. Tietoisuus siitä, että tukka on hyvin, näyttää nostavan mielialaa. 

Pitääkin varata aika. 

Ja lakata miettimästä rikkinäisiä sukkia. 

Jatkaa hyvää arkea. 

Piinaviikon jälkeen

Pitkäperjantain kävelyllä katson tuttuja maisemia. Täällä tuli käytyä paljon useammin silloin, kun perheessä vielä oli pieni mustaturkkinen jäsen. Kävimme katsomassa vanhaa taloa, pihaa, jonka suuret puut vähitellen murtuvat. Saattohoitoa. 

Sieltä ne edelleen katsovat, suuren päärakennuksen ikkunat, sokeina silminä, osa laseista hajalla. En ole koskaan käynyt talossa sisällä, ne, joille se on tuttu, kertovat, kuinka talo kunniansa päivinä oli komea ja hienosti kalustettu.  

Tien laidassa on vanha, vankoista hirsistä rakennettu aitta – kutsun sitä aitaksi, ehkä sillä joskus on ollut toinen nimi ja tehtävä. 

Pitkäperjantain aurinko valaisee peltoaukean, tuuli kirjoo järven pintaan aaltokuviot. 

Tämä maisema on täynnä perinnettä, historiaa. Pyhää maata, vuosisatoja elämää kantanutta ja kannatellutta. Tummuneiden hirsien tarinoita toistavaa. Sen toisen Pyhän maan kiviset rakennelmat puuttuvat täältä, mutta kauan tämäkin maa on antanut asukkailleen työtä ja ravintoa, tulevaisuuden ja tavoitteita. Hirret ovat vaihtuneet uusiin, elämä jatkunut. 

Sairaudet, epidemiat ovat ennenkin vaeltaneet maan läpi, tuoneet tuskaa ja kipua. Sitten ne ovat talttuneet, on noustu ja selviydytty. Saatu lohtua uskosta ja yhteisöstä. Muistettu ja surtu menetyksiä, toivuttu ja toivottu. 

Aika on täynnä uutisia, tietoa ja epätietoa. Koskaan ennen ei ole ollut niin paljon ja niin tarkkaa tietoa, mutta onko tieto koskaan ollut näin hajanaista, ristiriitaista, hämmentävää? Ymmärrämmekö me kaiken tämän viestien virran keskellä yhtään paremmin, mistä on kyse? 

Olen ottanut kuvan aitan oviaukosta. 

Katselen valoa vanhojen hirsien pinnoilla. 

Hirrenpäät, ristittyjen käsien kaltaiset. 

Kuinka kaunis se onkaan! 

Ovi on poissa tai auki.

Niin sen pääsiäisaamuna pitääkin olla.