Sammatin kirjasto, tärkeä koko kansalle!

Elias Lönnrotin kuolema maaliskuussa 1884  sai aikaan valtavan uutisvyöryn suomalaisessa lehdistössä. 
August Ahlqvist kirjoitti tuoreeltaan suurmiehen elämäkerran. 
Hän toivoi, että sitä laajennettaisiin myöhemmin. 

  

Sammatin kirjaston tulevaisuus on turvattava! 

 

 

Lohjan kulttuurilautakunta on julkaissut suunnitelman Sammatin kirjaston ja Lönnrot-salin uudesta käyttötavasta.  Perinteikäs, 150 vuotta vanha rakennus muutetaan nuorisotilaksi. Ehdotusta ei vielä ole hyväksytty, mutta tilanne on kriittinen. 

 

Missä on kulttuurilautakunnan kulttuuritahto ja -ymmärrys? 

Eikö Sammatin kirjaston merkitystä ja sen perustajan, Elias Lönnrotin (1802-1884) uraa uurtavaa ajatusta tunnisteta? 

 

Sammatin kirjastoa koskee ankara uhkakuva: jos kirjaston käyttötarkoitus muuttuu, kuinka käy historiallisen rakennuksen? 

 

Sammatilla on ainutlaatuinen kirjallinen perinne ja sen perinteen alkusolu on talletettu kirjaston Lönnrot-saliin, muistokirjaston kaappiin. Hienosti luetteloitu ja talletettu kokoelma. 

 

Kirjasto on kannustava esimerkki ja aarre kaikille kirjoittajille. 

Sammatista ovat kirjoittaneet ja Sammatissa ovat työskennelleet: Zachris Topelius, Hilja Haahti, Haavion dynastia, Aale Tynni, Kustaa Adolf Lietsalo ent. Lietz’en, Reino Silvanto, Tapio Hiisivaara, Eeva Joenpelto, Inkeri Kilpinen, Irma Särmäharju, Jaakko Saari, Simo Hannula, Mauri Sariola, Ilpo Tiihonen, Pekka Kainulainen, Tiina Martikainen, Risto Piekka, Laura Lähteenmäki, Emmi Itäranta sekä kaikki Eevan talon kirjailijat. 

Sammattilaisia ja Sammattiin sekä Sammatin suurmieheen vahvasti sitoutuneita. 

 

Oheinen luettelo on nopeasti koottu, se ei ole läheskään täydellinen eikä kronologinen, sitä on kaikkien lupa täydentää.  Tällaisenakin se haluaa osoittaa, että Sammatti on ollut ja on edelleen kirjoittajien ja kirjailijoiden kotipaikka. 

 

Maineikkaiden tekijöiden esimerkki antaa uusille kirjoittajille uskallusta tarttua kynään ja julkaista omia ajatuksiaan. Kirjailijaluettelo kertoo siitä, miten monisärmäinen ja monialainen Sammatin kirjoittajien tuotanto on. On kirjoitettu kulttuurista, historiasta, taiteesta. On viihdytetty, annettu virkkeitä, luotu tunteita, uskoa tulevaisuuteen ja rakkautta kotiseutuun.  

 

Maailmalla on maineikkaita taiteilijayhteisöjä, Saksan Worpswede, Tanskan Skagen ja tietysti Tuusulan Rantatie, muutamia mainitakseni. Sammatti voisi vielä vahvemmin olla sanataiteen keskus. Hyvä ja inspiroiva kirjasto on tärkeä koko alueelle! 

 

Lauantaina 9.5. klo 12 järjestetään mielenilmaus Sammatin kirjaston pihalla! 

 

Pidetään kulttuurin puolta! 

 

Ja vielä: 

Saamme varmasti yhdessä aikaan hyvän, kronologisen ja lähdetiedoilla täydennetyn kirjailijaluettelon kaikkien sammattilaisten ja Sammattiin sitoutuneiden lukijoiden iloksi. Kun kirjasto on pelastettu, tehdään kunnollinen listaus Sammatin kirjailijoista! 

Kirjaston perinteet

ja KULTTUURI! 

 

SANANKÄYTÖN 

voima ja vimma! 

 

Jotta tietäisimme:

KIRJASTO!

 

LUE!  TUTKI!  OPI!

ELÄMÄ HALTUUN!

 

Tieto on täällä,

AAKKOSISSA!  

 

Koko elämän 

KIRJASTO!

 

LUKEMISEN 

ilo ja onni! 

 

ELIAS aloitti,

me jatkamme!

 

TIEDÄ JA OSAA: 

Kirjasto auttaa! 

 

SAMMATIN 

tieto ja taito

KIRJASTOSSA! 

 

ELIAS loi perinteen

me vaalimme sitä! 

 

 

Kirjoilla on kohtalonsa, myös LUKUKIRJALLA

 

Julkaisin vuonna 2019 kokoelman, jonka nimeksi tuli 

LUKUKIRJA SAMMATISTA.

Kirjalla oli menekkiä, eniten tietysti Sammatissa, normaalia hiukan enemmänkin, mutta sitten menekki hiipui ja vaimeni.

Tänä vuonna kirjaa on taas kyselty vilkkaammin.  Lukukirjan tarinoita luetaan ääneen seniorien tapaamisissa ja joku haluaisi kirjan omakseen.  Huomasin, että kirjavarastoni alkoi huveta. 

 

Päätin vastata kysyntään ja tilasin kirjasta lisäpainoksen.  Vielä en tiedä, milloin kirjat ovat valmiit, mutta todennäköisesti ehditään saada kirjoja jouluksi. 

Kun uusi painos on minulla, ilmoitan facebookissa ja kerron, mistä ja miten kirjan saa. Viestejä saa myös lähettää. Kirjan hintaa en vielä tarkkaan tiedä, mutta se lienee kohtuullinen.  

 

Lukukirja on kirjava kokoelma, juttuja, haastatteluja, runoja. Niin kuin lukukirjoissa aina on ollut. Haastattelut lienevät kirjan kestävintä antia – vaikka taidan olla jäävi tässä asiassa. 

 

Sammattilaiset haastateltavani ovat olleet iäkkäitä, moni on jo edesmennyt, onneksi näitä mainioita tuttavia on vielä olemassa, heitä on mukava tavata. Terveisiä! Halataanko? 

 

Sodanjälkeisen Sammatin väki oli työteliästä ja monitaitoista. 

On viljelty maata, tehty työn ohella muutakin, on yritetty ja uskallettu, nähty vaivaa. Päivät ovat olleet pitkiä, mutta työn tulos on palkinnut tekijänsä. Joskus tuloksia on pitänyt odottaa, mutta kärsivällisyys on palkittu.

 

Jälleenrakennusajan Suomessa on ollut pulaa kaikesta, on tarvittu luovuutta. On keksitty ratkaisuja tavarapulaan, tehty itse, kun valmista ei ole voitu ostaa. 

 

Kun haastattelin ihmisiä, minulla oli kysymyksiä, joilla vauhdittaa kertomusta, mutta haastateltavat innostuivat kertomaan siitä, mikä heille oli tärkeintä, käytiin läpi mieleen jääviä kokemuksia ja saavutuksia. Kun oli juteltu, kirjoitin tarinan, järjestelin palikoita, sillä ajatus ei kenelläkään aina kulje kovin suoraviivaisesti, vaikka kaikki tärkeä tuleekin kerrottua. Haastateltavat saivat lukea ja tarkistaa oman tekstinsä ennen julkaisemista. 

 

Kun paino lähetti vedoksen tarkistettavaksi, aloin lukea tuttuja tarinoita. Kirjan kokoamisesta on jo sen verran aikaa, että lukeminen ei enää ollut samalla tavalla kiusallista kuin silloin, kun kirja oli uusi. Korjauksia ei tule, uuteen painokseen en muuta mitään. 

Suomi on lamassa ja elämä syväkyntöä. Sen huomaa kaupoissa, sen voi lukea alennusmyyntimainosten rivien välistä, sen huomaa myyjäisissä. Ei uskalleta käyttää rahaa, ollaan tarkkoja ja säästäväisiä. Tulevaisuus tuntuu epävarmalta, epävarmemmalta kuin se ehkä onkaan. 

Tavaroita kyllä katsellaan, mutta sitten joku toteaa, että ehkä ei sitten kuitenkaan, onhan meillä jo ennestäänkin tavaraa. Elämän pienet kauniit turhuudet, pienet ilot ja piristykset jäävät kauppaan, kahvilaan. Ei heräteostoksia. Ei ylimääräistä. 

Jälleenrakennusajan ihmisillä oli paljon vähemmän houkutuksia kuin meillä. Arki vaati paljon ponnistelua. Silti jaksettiin, uskottiin tulevaisuuteen ja päästiin elämässä eteenpäin. Omin voimin. 

 

Olisiko meillä opittavaa näiden ihmisten kertomuksista? Tarttuisiko mieleen sitkeyttä, määrätietoisuutta, luottamusta omiin voimiin? 

Kun aikanaan tarinoita kirjoitin, en ajatellut näin syvämietteisesti. Nautin elämänkokemuksesta ja viisaudesta. 

 

Mitä mieltä te olette, rakkaat lukijat?

Keskiviikkona 3.12. 2025 uudet kirjat noudettiin painosta! 

Jos haluat ostaa kirjan, ota yhteyttä  sanataito@dlc.fi

Lähetän sinulle mielelläni lisää tietoa!  KIITOS 

Itsenäisyyspäivän juhla Sammatissa 2024

  

 

Kun Aino soitti, seinätaulun Lönnrotkin 

nyökkäsi hyväksyvästi

 

Sammatti on Lohjan kylistä – tai rehellisemmin, Lohjaan liitetyistä kulttuuripitäjistä – ainoa, joka on säilyttänyt itsenäisyyspäivän juhlien perinteen. 

Hyvään sammattilaiseen tapaan kuuluu juhlistaa itsenäisyyspäivää osallistumalla jumalanpalvelukseen, kunnianosoituksiin kirkkomaalla ja sen jälkeen juhlaan. 

Tänä vuonna – ja aiemminkin – Sammatin aluetoimikunta otti vastuun juhlan käytännön järjestelyistä. 

Stina-Maarit Elo lausui tervehdyssanat, kiittäen kaikkia mukana olleita. Kahvitusvuoro oli Sammatin Martoilla ja tarjoilut maistuvia. Sammatin Solmut hoitivat lippuvartion ja Maamiesseura tarjosi tilat.

 

Sampaala ei ole ensimmäinen itsenäisyyspäivän juhlan paikka

 

Sampaala on Sammatin seurataloista kaikkein nuorin. Helsingistä ostettua suuren talon hirsikehikkoa alettiin pystyttää vuonna 1939 ja tarkoituksena oli saada oma talo Suojeluskuntaa varten. Työ kuitenkin keskeytyi, sillä YH ja sitä seurannut talvisota veivät sammattilaiset miehet rintamalle.  

Kun keväällä 1940 saatiin rauha ja sotilaat palasivat kotiin, rakennus voitiin viimeistellä. Tämä talo on ollut nykyisellä paikallaan lähes 85 vuotta – miten vanha alkuperäinen hirsikehikko on, sitä en tiedä, komea se on edelleenkin. 

 

Ennen kuin Sampaala oli valmistunut, juhlia järjestettiin Seuratalolla, jonka me tunnemme Nuorisoseurantalona tai 60-lukulaisten Lärvätsalona. Sammattilaisilla on vahva ja hieno juhlaperinne, itsenäisyyspäivän juhlan ohella kevättalvella juhlitaan Kalevalanpäivää ja kesällä kokoonnutaan Paikkarin torpan pihapiiriin Sampojuhliin.  

 

Kuva vuodelta 2020. 

1930-luvun lehtien ilmoitukset kertovat, kuinka suojeluskuntalaiset kutsuttiin kansakoululle itsenäisyyspäivän aamuna kello 9.  Sieltä he marssivat kirkkoon kello kymmeneksi. Illalla seitsemän aikaan järjestettiin juhla Seuratalolla, juhlapuhujista mainitaan ainakin Sammatin oma pappi, Anton Lannetta.  

 

Kansalliskirjaston digitoimia lehtiä voi lukea verkossa, tällä hetkellä lehtiä on vuoteen 1939 asti, sitä tuoreemmat lehdet löytyvät esimerkiksi kirjaston mikrofilmeiltä, uusimmat on digitoitu ja luettavissa levykkeiltä. 

 

1920- ja 1930-luvun Länsi-Uusimaa -lehdet ovat nelisivuisia ja kapeille, tiheille palstoille on mahdutettu paljon asiaa. Kirjoittajina ovat usein olleet lehden paikalliset avustajat. Tarkempia juhlien ohjelmatietoja tai selostuksia niistä en ole vanhoista lehdistä löytänyt. 

 

Itsenäisyyspäivää on aina haluttu viettää juhlavasti. Jos tavoista poikettiin, lehdistö yritti saada juhlijat ruotuun. Länsi-Uusimaa paheksuu vuonna 1935 sitä, että Tammisaaressa oli pidetty kaupunginvaltuuston kokous itsenäisyyspäivänä. Jos julkisten rakennusten juhlaliputus oli laiminlyöty, lehti nuhteli siitäkin. 

 

Sammatissa itsenäisyyspäivät ovat sujuneet arvokkaasti ja juhlavasti, ainakaan niistä ei ole mainintoja. Vuonna 1937 Sammatissa oli vietetty Maanpuolustusviikkoa, joka on huipentunut itsenäisyyspäivään, olihan Suomi ollut jo 20 vuotta itsenäinen. Viikon aikana kansaa valistettiin maanpuolustukseen liittyvistä asioista.  

Seuratalo eli Nuorisoseuran talo on Sampaalaa pienempi. Mitään soittokonetta ei Seuratalolla ollut, mutta naapurissa, Elias Lönnrotin Emännyyskoululla oli urkuharmooni, jota saatiin lainata. Neljä riuskaa miestä tarvittiin kuljettamaan harmooni seuratalolle ja aikanaan takaisin Emännyyskoululle. 

 

Kun Sampaala valmistui, juhlia alettiin järjestää näiden seinien suojassa. Sodan jälkeen, kun suojeluskunnat lakkautettiin, talo siirtyi Maamiesseuralle. 

Jokaiseen juhlaan kuuluu myös hieno,

kohottava musiikki.

 

 

Tänä vuonna juhlayleisölle esiintyivät Helmi ja Vilma Vesimäki.  Vesimäen lahjakas sisarusparvi opiskelee tällä hetkellä Länsi-Uudenmaan musiikkiopistossa. He ovat lohjalainen sensaatio, ehkä piankin valtakunnallinen. Helmi Vesimäki, soitti viulua, Vilma Vesimäki alttoviulua.  

 

Sunnuntaina 8.12. vietetään Jean Sibeliuksen syntymäpäivää, Sibeliuksen sävelet kuuluvat itsenäisyyspäivän ohjelmaan.

 

Ensimmäiseksi kuultiin Autrefois, vuonna 1919-20 sävelletty pastoraali, josta on Sibeliuksen teosten luettelossa merkintä Ej av jaktensa lekar. Toisena ohjelmanumerona kuultiin Finlandia-hymni. 

 

Itsenäisyyspäivän merkityksiä 

epävarmuuksien ajassa 

 

Juhlapuheen piti Tiina Mahlamäki. Hän on dosentti, yliopistolehtori Turun Yliopistossa, uskontotieteen tutkija ja monipuolinen tietokirjailija. 

 

Tiina Mahlamäki on julkaissut teoksia omalta tutkimusalaltaan, uskontotieteestä ja esoteriasta, hän on kirjoittanut elämäkertoja, Neuloosi-kirjassaan pohtinut käsityöharrastuksen merkitystä.

 

Viimeksi hän ollut mukana Turun Yliopiston Talvadas/Dalvadas -hankkeessa. 

Turun yliopiston saamelaisen folkloren tutkimusprojektin Talvadas/Dálvadas-kokoelma valittiin syyskuussa 2024 Unescon Maailman muisti -ohjelman kansalliseen rekisteriin. Folkloristiikan ja uskontotieteen professori Lauri Hongon johtaman projektin (1967-1975) tuloksena syntynyt kokoelma on maailman laajin saamelaisperinteen äänitekokoelma, jonka aineistoja on käytetty eri alojen tutkimuksissa. 

Ennen puheen alkua.

Sammatissa Tiina Mahlamäki ei suinkaan ole ensimmäistä kertaa. Hän on tullut täällä tutuksi Eeva Joenpellon elämäntyön tutkijana. 

 

Vuonna 2005 tarkastettiin väitöskirja Naisia kansalaisuuden kynnyksellä, Eeva Joenpellon Lohja-sarjan tulkinta, jossa kirjoittaja käsittelee Eeva Joenpellon naiskuvia. 

Vuonna 2009 ilmestyi Kuinka elää ihmisiksi. Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva. 

Kun Eeva Joenpelto -seuraa suunniteltiin ja perustettiin, Tiina Mahlamäki oli vahvasti mukana.  Tällä hetkellä hän on Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja. 

Tiina Mahlamäki puhui vaikuttavasti.
Kuva: Stina-Maarit Elo

 

Juhlapuheen otsikko on Itsenäisyyspäivän merkityksiä epävarmuuksien ajassa. 

Puheen tekstin voi lukea Tiina Mahlamäen blogista.

https://tituma2.wordpress.com/2024/12/06/itsenaisyyspaivan-puhe/

 

Hurmaava Aino 

 

Sammattilainen Aino Nenonen on nuori ja lahjakas kanteleen taitaja. Sammattilaisista sammattilaisinta sukua, Naatun talon tyttären tytär. 

 

11-vuotias Aino on opiskellut kanteleen soittoa 2 vuotta Lohjan musiikkiopistossa. Sitä ennen hän ollut mukana muun muassa Sammatin Pienkanteleissa.  Monipuolisesti musikaalinen Aino soittaa musiikkiopiston orkesterissa ja laulaa kuorossa. 

Aino esitti kansansävelmän Tuuti Tuuti. 

 

Aino hurmasi Sampaalan yleisön, oli kuin Elias Lönnrotkin muotokuvassaan olisi hyväksyvästi nyökännyt esitykselle.  

Yleisön pyynnöstä Syvärin urhot 

 

Tänä vuonna on kulunut 150 vuotta Hilja Haahden syntymästä.  

Hilja Haahti (1874–1966) on sammattilaisille tärkeä ja läheinen kirjailija: hän vietti 1930-luvulla ja 1940-luvulla kesiä Sammatissa, Elias Lönnrotin Emännyyskoulun kesävieraana, Männistön mökin yläkertahuoneissa, miehensä professori Ilmari Krohnin kanssa. 

Johtaja Lyyli Bergman teki aktiivista varainhankintaa silloin vielä yksityisen emännyyskoulun hyväksi. Emännyyskoululla oli kesävieraita, täysihoidossa.  Koulun vapaaoppilaispaikalla suorittaneet tytöt velvoitettiin jäämään kesätauon ajaksi koululle ja avustamaan vieraiden palvelemisessa.  

Hilja Haahti teki näinä kesinä Sammatin sisarukset-kirjansa taustatyötä ja eli mukana Sammatin asukkaiden kohtaloissa. 

 

https://sammattiseura.wordpress.com/2021/04/07/kirjailija-hilja-haahti-ja-eras-onnellinen-kesa-sammatissa/

Tämä runo, Syvärin urhot, perustuu tositapahtumiin, kahden sammattilaisen sotilaan kohtaloon. Viljo Maaniemi ja Esko Liesivaara hukkuivat Syväriin  22.syyskuuta1941, kun kuuden hengen vene kaatui. Heidät löydettiin seuraavana keväänä Pavlovskan rannalta ja 2.elokuuta 1942 he saivat viimeisen leposijansa Sammatin kirkkomaalta. 

Sodan loppuaikoina ja sodan jälkeen Sampaalassa järjestettiin muistojuhlia ja isänmaallisia tilaisuuksia. Ohjelmatiedoissa näkyy Hilja Haahden nimi, hän ollut puhujana. Onko hän itse lausunut juuri tätä tekstiä, siitä en ole löytänyt tietoja. 

Tuomo Laine, Liisa Laurila ja Stina-Maarit Elo. 
Valmistaudutaan juhlaan. 

Syvärin urhot on yksi komeimmista Hilja Haahden runoista.

Viime kesänä kokoonnuttiin Naatun pihamaalle Eeva Joenpelto -seuran tapahtumaan. Siellä sen esitti Tuomo Laine, itseoikeutettu miehekkään tekstin tulkki. Samassa tilaisuudessa toivottiin, että tämä runo esitettäisiin myös itsenäisyyspäivän juhlassa. 

 

Runoon voi tutustua Toivo Haation Sammatin sankarivainajat -kirjan sivulla 59. 

https://sammattiseura.wordpress.com/sammatin-sankarivainajat/

Sammatin itsenäisyyspäivän 

juhlan loppusanat  

 

Tänä vuonna – niin kuin aina ennenkin – meillä on ollut sykähdyttävä, hieno juhla. Kiitos siitä esiintyjille, jotka ovat tuoneet ajatuksia, tunteita, isänmaallista henkeä tähän juhlaan. 

 

Suuriin ikäluokkiin kuuluvana olen elänyt – ja niin kuin yhä useammin ajattelen, olen saanut elää – ison osan jälleenrakennusajasta ja ne vuosikymmenet, jolloin Suomi uudistui, vaurastui, toipui ankaran ajan rasituksista. Kansainvälistyminenkin alkoi näkyä, ensin hitaammin. 

 

Me 50-luvun resupekat elimme kodeissa, joissa sodan pitkä varjo oli läsnä ja himmeni vasta monen vuoden jälkeen. Isä kertoi sodasta ja sen, mistä isä vaikeni, kertoivat arvet hänen rinnassaan, sodan ankaruuden lapsikin tajusi. 

 

Ehkä juuri siksi suomalaisilla edelleenkin on vahva maanpuolustustahto. Veteraanit ehtivät osoittaa meille, mitä sota on ja miten kauan siitä toipuminen voi kestää.  Veteraanien muistoa olemme tässäkin juhlassa kunnioittaneet. 

 

Monena iltana istuin isän kanssa ikkunan ääressä puhelemassa. Kirjoitin siitä. 

 

Martta, Aune ja Eemeli. 

Aili ja William.

Senni ja Yrjö. 

Kerttu ja Elli. 

Kalle.

Paavo ja Hanni

Unto ja Eemeli. 

 

Iltaisin istutaan juttelemaan. 

Kaikki, jotka ovat jo poissa

Liittyvät seuraan. 

Monta kohtaloa, elävinä kertomuksissa. 

Muistojen hauras melodia. 

 

Nyt tarinat ovat minun vastuullani. 

Eikä mikään lista ole enää täydellinen.  

 

 

Pitäkää huolta muistoistanne, kantakaa vastuunne.

Ja kyllä te niin teettekin, sammattilaisiin voi aina luottaa. 

 

Kiitos, että tulitte ja teitte ohjelmasta juhlan.

Saamme nousta laulamaan, ylpeinä isänmaasta ja Sammatista.  

Maamme-laulua säestää kanttori Atte Tenkanen.

 

Kiitos upeille esiintyjille, kiitos teille, arvoisa juhlayleisö. Kiitos kaikille mukanaolosta.

 

Hyvää ja turvallista kotimatkaa! 

Ollaan itsenäisiä huomennakin! 

 

 

Henkilökuvat Timo Laurila, muut kirjoittajan arkistosta. 

 

10 vuotta Sanataidon blogia

 Katseen suunta ja ajan riento 

10 vuotta Sanataidon blogia

Selailin näitä kirjoituksia. Tajusin äkkiä ajan kulumisen. 

Tämän blogin perustamisesta tuli vuoden vaihteessa kuluneeksi kymmenen vuotta.

 

Mitä onkaan tullut kirjoitettua? 

Viisisataayhdeksänkymmentäkaksi kirjoitusta tai otsikkoa. 

Lue: 592 blogitekstiä. 

Ensimmäisinä vuosina enemmän, viimeisinä vähemmän, jotkut pitempiä, muutama lyhempi.

 

112208 lukukertaa. 

Kiitos jokaisesta, lukijani! 

Olen nöyrästi kiitollinen. 

 

Määrät vaihtelevat, sisältö rönsyilee. Katseen suunta vaihtelee. Välillä muistellaan, joskus sorrutaan ennustamiseen. 

Tämä on ollut odotuksenmukaista ja sangen looginen seuraus itselleni antamastani tehtävänannosta. 

En asettanut kirjoittamiselle rajoja tai suuntaviivoja. Annoin itselleni luvan kirjoittaa. Kenenkään ei ole ollut pakko lukea. 

 

Kun aloitin, olin jo hetken ollut eläkkeellä. 

En kokenut työelämää kestämättömäksi oravanpyöräksi, mutta työssä oleminen edellyttää tavoitteellisuutta, asiaan keskittymistä, määräaikojen ja sopimusten noudattamista. Pahin ehkä oli pelko siitä, että menettäisi kykynsä innostua asioista. Luovuuden. 

Elämä eläkkeellä edellyttää samoja asioita, mutta joustamisen varaa on enemmän. Voi valita, mistä innostuu ja syttyy. 

Luovuus lienee tallella. 

 

Työnteko eläkevuosina on ollut erilaista, hyvää ja parempaa. 

On ollut sovittuja töitä, mutta myös projekteja, joista olen sopinut itseni kanssa. 

Vieläkin tartun mielelläni kiinnostavaan työhön. Kiinnostavaa työtä voi olla kirjoittaminen tai neuletyö tai ompelus, mutta myös hyvän asiakkaan antama tehtävä. Kaikkea on ollut. 

 

Blogissa toteutui vapaus, kukaan ei valvonut, poikkesinko säännöistä ja sopimuksista. 

Blogissa ei ollut taiteellista johtajaa rajoittamassa luovuutta, ei asiakasta sanelemassa määräaikaa, ei painoa tai julkaisukanavaa odottamassa tekstiä. 

Kaikissa töissä on omat sisäiset rajauksensa ja tavoitteensa, niin kuin pitääkin olla. 

Olen ehkä oppinut tuntemaan omat ääriviivani, niiden mukaan mennään. 

Mikä on ollut paras?

Suosituin, tilastojen mukaan, on ollut sarja kirjoituksia, jotka laadin kesämökin seinälle ripustettujen taulujen sisällöistä. Sanoilla piirretyt kuvat. 

Eino Leino, Otto Manninen, Saima Harmaja, P. Mustapää, Aale Tynni, Irma Särmäharju ja lisänä vielä Paavo Lietzen, joka ei ollut runoilija, vaan innokas sanontojen tallettaja. 

Jokaiselta runo, jokaiselta tunnelmia järvestä, vedestä, maisemasta. Kuvateksteiksi niille kuville, jotka mökin ikkunoista avautuvat, aina uusina, elävinä tauluina. 

 

Luettuja, tilastojen mukaan, ovat olleet kirjoitukset Sammatin elämästä ja ihmisistä. Kievarista, emäntäkoulusta, Vaahterateatterista, seurakunnan aktiiveista, juurevista ihmisistä, joiden kanssa on ollut mukava olla ja toimia. 

 

Jaakko Saari on kertonut, kuinka Elias Lönnrotista tuli hänelle Sammatin vuosina tärkeä työpari. Saarnamies ja virsien kirjoittaja ovat eläneet samassa maailmassa, vaikka eri aikoina. 

 

Elias Lönnrotia ei voi sivuuttaa, kun on Sammattiin sitoutunut. Paikkarin pojan esimerkki velvoittaa kirjoittamaan äidinkieltä mahdollisimman hyvin. 

 

Muistelukset perheestä ja rakkaista. Mummin pienet ja parhaat kaverit. 

Tunteet ja tunnelmat. Henkilökohtaiset. Isänmaallisuus, joka on isän arvokas perintö. 

Matkat maailmalle ja kuvaukset siitä, miten mukava on tulla kotiin. Kuvataide ja elämykset museoissa. 

 

Enkä tiedä, mikä on teksteistä paras. Onko edes tärkeä tietää?

Ehkä se on lukijan mielessä ja varmasti se vaihtelee sään, vuodenajan tai biorytmien mukaan. Ajan riento näkyy ja saa näkyä riveillä.

 

Kirjoittamisen kautta olen tutustunut moniin hienoihin ja viisaisiin ihmisiin. Olen voinut tavata ihmisiä, joita en ole muuten koskaan saanut kohdata. Olipa hienoa keskustella tärkeistä asioista, tulla yhteen! 

 

Se, miten paljon tekstejä on luettu, on sattuman sanelemaa.  Välillä joku palaa johonkin vanhaan tarinaan vuosien jälkeenkin. Joku yltiöpäisen uhman vallassa kirjoitettu on jäänyt vähälle huomiolle, mutta joku on aina senkin tavaillut. 

Blogissa kirjoitukset ovat tallessa. 

Tekstisivun oikeassa laidassa on avainsanojen luettelo. 

Sitä klikkailemalla löytää lisää luettavaa. 

 

Olen nyt kymmenen vuotta vanhempi kuin aloittaessani. 

Kuinkahan vanha minä sitten olen, kun tämä kirjoittaminen loppuu kokonaan? 

Kiitos lukemisesta!

Iso, nöyrä kiitos!