Yksitoista vuotta ehti kulua, ennen kuin kirjailijan
omakustanteena julkaisema näytelmä sai kantaesityksensä syrjäisessä Oulun kaupungissa.
Näytelmän tekijä oli kuollut kolme vuotta aikaisemmin, unohdettuna, sairaana.
Ensimmäinen suomenkielinen ammattiteatteri perustettiin samana vuonna, jona kirjoittajan
hiipuva elämänliekki sammui.
Nummisuutarit ei kuitenkaan jäänyt huomiotta. Se julkaistiin
1864 ja seuraavana vuonna teokselle myönnettiin valtionpalkinto. Vaikka teos
sai kiitosta, aikaa kului, ennen kuin se pääsi näyttämölle.
Osasiko Aleksis Kivi (1834–1872) edes kuvitella, millainen
Nummisuutarien esitys teatterissa voisi olla? Uskalsiko hän toivoa, että tarina
todella pääsisi näyttämölle? Millaista lavastusta tai puvustusta hän sille toivoi?
Nummisuutarit oli kirjoitettu paitsi teatterille, myös
lukijalle, joka tutkailee sitä kammiossaan, oman mielikuvituksensa valossa.
Näytelmätekstiin kuuluu tiiveys eikä tapahtumakulkujen hahmottaminen aina ole
helppoa, ainakaan tottumattomalle lukijalle. Tekstiä on SKS:n julkaisemassa
kriittisessä editiossa yli sata sivua – jykevää ja ilmaisuvoimaista kerrontaa,
joka ilmeikkyydellään palkitsee lukijaansa. Sanoja, sanoja on liikaa, ainakin
nykyajan näyttämölle. Jos joutuisin tekstiä lyhentämään, en onnistuisi tehtävässä,
niin hienoa Kiven kieli on.
Nummisuutarit on merkillinen näytelmä. Samalla, kun se on
yhden ihmisen kehitystarina, se kertoo syvin sanoin suomalaisuudesta ja
ammentaa voimaa tämän maankolkan ihmisten juurevasta arvopohjasta.
Laittamattomasti haasteltu
ja viisaasti, sen taidan vakuuttaa. Kuin me vaan aina itsemme rehellisesti
käytämme, sovintoa ja suosioa rakennamme, emmekä koskaan pidä suden eikä
lampaan puolta, niin kukkuupa, kukkuupa viimein lähellä hautaamme kivi-aidan
turpeella kunnian käki.
Toinen näytös, Eskon puheesta Karrin häissä.
Nummisuutarit on elävää, elinvoimaista historiaa. Koululaitos on
alkuvaiheissaan, kansan lukutaidosta kantaa vastuun kirkko ja lukemisen
opettaminen on yksi lukkarin monista tehtävistä. Lukutaito opitaan,
jonkinlainen, kirjoittaa vain harva osaa, nimikirjoituksen sijaan piirretään
puumerkki. Puumerkki on tekijän signeeraus veistetyn hirren pinnassa, tärkeä
merkki maailmassa, jossa miehen useammin pitää tarttua kirveeseen kuin kynään.
Tuvan kirjahyllyssä ovat virsikirja ja almanakka,
varakkaammissa taloissa Biblia. Laulujen ja sanontojen viitekehyksenä ovat
Raamatun kertomukset, vuoden 1701 virsikirjan virret ja rekilaulut. Suomalainen
kulttuuri on astumassa konkari-askeleensa kohti nykyaikaa ja yhtenä
kirjallisuuden perustan luojista on Aleksis Kivi.
Nummisuutarit lienee edelleenkin Suomen esitetyin näytelmä.
Tänä syksynä se on tehnyt komean uuden tulemisen Kansallisteatterin suurelle
näyttämölle. Estradille, jolle se
kuuluu.
Janne Reinikaisen ohjaus ja dramaturgi Eva Buchwaldin
sovitus klassikkotekstistä on upeaa Aleksis Kiven kieltä. Niitä repliikkejä,
jotka tunnemme aikaisemmista sovituksista, kuullaan, mutta samalla kuullaan
musiikkia ja hiljaisuutta. Kaikki puhe ei mahdu näytelmään, mutta vuorosanoissa
on tuttua paatosta ja painokkuutta, Kiven kieli pääsee hienosti oikeuksiinsa.
Visuaalinen kokonaisuus on häkellyttävä. Rohdinpaidat ja
harjastukat ovat jääneet syrjään, Eskon kaulalla riippuu leijona. Lavastus luo
illuusioita, joita Aleksis Kivi tuskin osasi edes kuvitella. Suutarimestari
Topias puhuttelee poikaansa saunan lauteilla, Karrin häissä liikutaan
bisnesmaailman tasoilla, erilaisuutta alleviivaten, kohmeloisen Eskon tuska
riipaisee sydäntä. Näytelmän valot ja varjotkin ovat elämys.
Minulla on aikuiseen ikään ehtineen suomalaisen tuntuma
Nummisuutareihin, elämän pituinen. Olen Pyynikillä katsellut harjastukkaisten
hahmojen koheltamista Joselininniemen maisemassa. Olen nähnyt elokuvia ja
teatterisovituksia, lukenut Kiveä ja Kiven tekstejä. Avautuuko tämä versio
niille, joilla ei samanlaista tuntumaa ole? Saako se innostumaan Aleksis
Kivestä ja mestarillisen kielen hienouksista?
Aleksis Kivi luokitteli näytelmänsä komediaksi, vaikka siinä nauru
sekoittuukin kyyneliin. On niin kuin lukkari Sepeteuksen kuvauksessa edellisen
sunnuntain jumalanpalveluksesta, ensimmäisessä näytöksessä.
Kahteen
osaan jakasi hän saarnansa, ensimäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan
ilosta. – Oih, oih! sitä poikaa, Herran enkeliksi hän tuntui, koska hän pohti,
hikoili ja pohti ja puhalteli innossansa. Mutta näitpä huudostansa vaikutuksen
viimein: kävipä äkisti ihana liikutuksen humaus yli naisväen puolen kirkkoa, ja
humauksen perään pientä ja kestävää pirinätä kuulit niinkuin sanan sattuessa
tapahtuvan tiedämme.
–
– –
Kauvan hän naisia itketti
ennenkuin sana pystyi miehiin, mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan
silmän-mulkauksen ja huusi kovasti, että ”tästäkin saarnasta teidän kerran
tulee tehdä ankara tili”, ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä
ja täällä tutisi joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa
toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas
kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa ja ukkonen pauhaa,
herranvoima korkeudessa jylisee; ja yksikän silmä ei kuivaksi jäänyt. Tämän
kaltainen eilinen kirkonmeno, jonka ihanuutta sinä, Topias, et saanut maistaa.
Nummisuutarit-näytelmän
kriittinen editio on julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
verkkosivuilla. Tekstiä täydentävät tarkat kommentit ja selitykset. Kannattaa
tutustua!
http://elias.finlit.fi/nummisuutarit/index.php?action=text#itemId=1
