torstai 26. tammikuuta 2023

Viitekehys




Hyvän taiteen tunnistaa kosketuksesta. 

Kosketuksen huomaa, sielussa. 

Sen jälki viipyilee. 


 

Viitekehys on tieteestä lainattu, kätevä käsite, jolla hahmotellaan työn tai teorian taustaa ja asemaa tieteen kentässä. 


Viitekehys voi varmaan olla myös yksityinen.  Viitekehys kertoo, millaisia muistoja ja tunteita taiteen äärellä mieleen nousee. Taiteen kosketuksia. 


 

Sinebrychoffin taidemuseossa on japanilaisten puupiirrosten näyttely, johon ehdin tutustua vasta viimeisillä hetkillä. Näyttelyaikaa on jäljellä pari päivää, ovella hallittu jono. 

 

Puupiirrostaiteen mestariteokset ovat hauraita ja valonarkoja. Yleisö vaeltaa hämärien salien läpi, katsoo kirkkaammin valaistuja kuvia ja tutkii niihin liittyviä kuvauksia teosten aiheista. 

Kuvia ei saa koskettaa, ne saavat koskettaa katsojien sieluja. 

 

Aika katoaa, suurin osa kuvista kertoo vuosien 1600-1868 edo-kaudesta.



Teosten muodot ja värikylläisyys kiehtovat, kuvat voisivat olla aivan tuoreita. Rohkean värikkäät grafiikan lehdet ovat olleet aikansa muotilehtiä, kimonoiden kuosit ovat kiehtoneet jo töiden syntyaikaan. Klassiset näytelmät hurjine juonenkäänteineen ovat aiheina, samoin kuuluisat henkilöt, geishat ja kurtisaanit. 


Taiteilijat kuvaavat Japanin maisemia, kuvittavat vaellusreittejä. Jokaisen kuvan ja hahmon taustalla on traditio ja tarina. 



******


Akseli Gallen-Kallela: Imatrankoski

Ateneum on suljettu, remontissa, avautunee myöhemmin keväällä. Kansallismuseoon on koottu Akseli Gallen-Kallelan näyttely, maalauksia, grafiikkaa, suunnitelmia. Univormuja, joissa on loistoa ja sankaruutta, Kalevalan ulkoasu, joka jäi kesken. 



BilBol -automainos osuu rohkeasti unelmiin, alitajuntaan – se on syntynyt maassa ja ajassa, jossa autoja on oikeasti ollut vain muutamalla. 


Näyttelyssä on maalauksia, joiden näkeminen on kuin tapaisi tuttavan: aito siveltimen jälki kankaalla on aina enemmän kuin painotyö. 



Puukkoseuran aktiivit pohtivat joskus, miten vanha keksintö puukko on. Työvälineenä se on paljon vanhempi kuin sitä tarkoittava sana: Kalevalassa puukko on kuras, veitsi. Kullervon veitsen terä katkeaa, kun se osuu Ilmarin emännän leivän sisälle kätkemään kiveen: terä vieri veitsosesta, katkesi kurauksesta. 

 


*******


 


Amos Rex-taidemuseossa astutaan nykytaiteen keskelle, Hans Op de Beeckin Hiljaisen paraatin polulle, pohtimaan elämän kulkua. Pysähtyneitä kuvia, jähmettynyttä liikettä, tunnelmia. Kaikki veistokset ovat tarkkoja toisintoja jostakin todellisuudesta. Millainen on tämän näyttelyn viitekehys?


Veistoksien materiaalina on terästä, betonia, metallia, puuta, epoksia ja monia muita materiaaleja, näin kertoo opasvihkonen.  Kaikki työt ovat ulkoasultaan yhtenäisiä, mattaharmaalla pinnoitteella silattuja. Rakenteet tai materiaalien erot eivät näy. 

Ainoa poikkeus harmaudesta ovat kukkien hennot punaiset sävyt. 



Mittasuhteet vaihtelevat, jättiläiskokoiset vadelmat ja valtava täytekakun pala ovat yhtä huolellisesti muotoiltuja kuin näyttelyn maailmassa leikkivät lapsihahmot, luonnollisen kokoiset. 

Museon luolan valaistus on hämärä, näyttely on kävelyretki satumaiseen maailmaan, satuun, jonka hahmoihin jää kiinni. Lasten satu tämä ei ole, vaan aikuisten leikki, jonka kasvot ovat vakavat. 

 


Hans Op de Beeck muistuttaa meitä kuolevaisuudesta memento mori – muista kuolevaisuutesi. Karusellin kyydissä on upeasti puettuja hahmoja, kasvojen tilalla on pääkallon irvistys. Pääkalloja on muuallakin, nukkuvia lapsia, pysähtyneitä leikkejä. Saippuakuplia, katoavaisuudesta kertovia, lasista puhallettuja. 

 

Kiehtovin on vietnamilainen maisema, veden äärelle, pylväille rakennettu pieni kylä. Kolmiulotteinen kokonaisuus. Talojen ikkunoista näkyy valoa, toivoa. 




Taide resonoi maailmaan, elämään, kokemuksiin.

Liikaa sitä ei voi olla.

Ainakaan tässä ajassa ja viitekehyksessä.


 

torstai 19. tammikuuta 2023

Heikinpäivänä


Kirjoitin tämän jutun viisi vuotta sitten, Heikinpäivänä, taas on aika toivottaa onnea kaikille päivänsankareille! 


Heikki, Henrik, Henry, Henkka, Hessu, Heka, Henrikki…

 

 

Henrikin, Heikin päivä on yksi suomalaisen kalenterin vanhimmista, omalla paikallaan jo 1600-luvulta alkaen. Heikki on ensimmäinen sydäntalven härkäviikkojen merkkipäivistä. Talven selkä taittuu, karhu kääntää kylkeään. 

 

Ensimmäinen Henrikki on tietysti Henrik-piispa, Suomeen ristiretken tehnyt jumaluusoppinut. Piispan matka päättyi Köyliönjärven jäälle, Lalli-talonpojan kostaessa perheensä kärsimän vääryyden – näin kertoo legenda, Pyhän Henrikin surmavirsi. Kristillisen kylvön sanotaan alkaneen ensimmäisestä ristiretkestä vuoden 1150 tienoilla, kun piispa Henrik tuli Suomeen, kastamaan suomalaisia kristinuskoon. 

 

Henrikistä tuli suomalaisten suojeluspyhimys, ainoa, sillä Mikael Agricolan aikana suomalaiset jättivät katolisuuden ja siirtyivät luterilaisen kirkon huomaan. Kansankielinen kansankirkko kehittyi ja teki suomalaisista kansakunnan. Suomi liitettiin ristiretkien aikaan Ruotsin kuningaskuntaan, valtioiden välinen yhteys katkesi vasta Suomen sotaan 1808-1809. 

 

Miksi kertaan tämän kaiken? Tulin – lähes ohimennen – kysyneeksi nuorelta opiskelijalta, milloin kristinusko tuli Suomeen. Vastauksena oli hämmentynyt katse ja arvaus, jota en toista. Täti kysyi liian vaikeita?

 

Kirkkohistoria ei omina kouluvuosinani ollut mikään viihteellinen oppiaine. Sitä luettiin kellastuneenvärisestä, köyhästi kuvitetusta oppikirjasta ja kirkkoisät ja patriarkat muistuttivat toisiaan niin paljon, että Gezeliuksia ja muut piispat menivät sekaisin. Opettaja teki parhaansa, me oppilaat emme aina jaksaneet tai halunneet. Eikö niillä vieläkään ole parempia kirjoja? 

 

Aikuisena olen kiinnostunut kirkkohistoriasta ja kirkkojen historiasta. Kirkon – siis seurakuntien – tarina kulkee muun historian rinnalla ja kertoo suomalaisten matkasta sivistysvaltion kansalaisiksi. Kun perehtyy kirkon vaiheisiin, huomaa, miten paljosta kirkko ja sen etulinjassa työtään tehneet papit, kappalaiset ja lukkarit ovat ennen vastanneet. 

 

Joka talosta piti jonkun tulla sunnuntaisin sanankuuloon – saamaan kristillistä opetusta, mutta myös kuulemaan kuulutukset. Jumalanpalvelus oli kohtauspaikka, sanan kylvön paikka, mutta myös uutiskanava. Lukkarit opettivat kansaa lukemaan, virsikirjojen pitkät värssyt harjaannuttivat lukutaitoa ja opettivat varmaan myös musiikkia. Saarnan jälkeen luettiin kuulutukset, kaikilta elämän aloilta, maallisen ja hengellisen vallan asioista. 

 

Kaipaisimmeko me suomalaiset uutta ristiretkeä?  Suomalainen uskoo pärjäävänsä tässä ajassa ilman seurakuntaansa, ilman kirkkoaan. Kirkonmäelle ei enää uutisten toivossa tarvitse suunnistaa. Lukemaan ja laulamaan oppii muutenkin, lukkarin virsikannel on historiaa. Joku jopa epäilee äidinkielensä merkitystä. 

 

Pitäisikö vanhojen kirkkoisien tulla meitä uudelleen opettamaan? Vaikka kirkkohistoria ei aina maistunut, historian käännekohdat me kyllä opimme. Tiesimme, milloin kristinusko tuli Suomeen ja miten. Kuka tekisi uuden ristiretken ja opettaisi suomalaisille perusasiat oman maansa ja kielensä historiasta? Opettaisi arvostamaan omaa kieltä ja kulttuuria.  

 

Piispa Henrikin tarina oli tärkeä etappi kehitykselle, jonka ansiosta suomalaisilla on elävä ja rikas kulttuuri. Kirkon merkitys tämän pääoman kartuttajana on ollut ratkaiseva. 

 

ONNEA KAIKILLE PIISPA HENRIKIN 


MUKAAN NIMENSÄ SAANEILLE!



Hyvää kevättä!



Uutta tietoa ja mielenkiintoista luettavaa Lallin ja piispa Henrikin vaiheista tarjoaa vuonna 2022 julkaistu Tuomas Heikkilän teos Lalli – Kansallismurhaajan muotokuva.

 

Kirjoitukseni on vuodelta 2019. Se on aikanaan julkaistu Keravan taivaan alla -blogissa. Olen edelleen samaa mieltä. 









 

tiistai 17. tammikuuta 2023

10 vuotta Sanataidon blogia


 Katseen suunta ja ajan riento 

10 vuotta Sanataidon blogia


Selailin näitä kirjoituksia. Tajusin äkkiä ajan kulumisen. 

Tämän blogin perustamisesta tuli vuoden vaihteessa kuluneeksi kymmenen vuotta.

 

Mitä onkaan tullut kirjoitettua? 

Viisisataayhdeksänkymmentäkaksi kirjoitusta tai otsikkoa. 

Lue: 592 blogitekstiä. 


Ensimmäisinä vuosina enemmän, viimeisinä vähemmän, jotkut pitempiä, muutama lyhempi.

 

112208 lukukertaa. 


Kiitos jokaisesta, lukijani! 


Olen nöyrästi kiitollinen. 


 

Määrät vaihtelevat, sisältö rönsyilee. Katseen suunta vaihtelee. Välillä muistellaan, joskus sorrutaan ennustamiseen. 


Tämä on ollut odotuksenmukaista ja sangen looginen seuraus itselleni antamastani tehtävänannosta. 


En asettanut kirjoittamiselle rajoja tai suuntaviivoja. Annoin itselleni luvan kirjoittaa. Kenenkään ei ole ollut pakko lukea. 

 

Kun aloitin, olin jo hetken ollut eläkkeellä. 

En kokenut työelämää kestämättömäksi oravanpyöräksi, mutta työssä oleminen edellyttää tavoitteellisuutta, asiaan keskittymistä, määräaikojen ja sopimusten noudattamista. Pahin ehkä oli pelko siitä, että menettäisi kykynsä innostua asioista. Luovuuden. 


Elämä eläkkeellä edellyttää samoja asioita, mutta joustamisen varaa on enemmän. Voi valita, mistä innostuu ja syttyy. 

Luovuus lienee tallella. 

 

Työnteko eläkevuosina on ollut erilaista, hyvää ja parempaa. 

On ollut sovittuja töitä, mutta myös projekteja, joista olen sopinut itseni kanssa. 


Vieläkin tartun mielelläni kiinnostavaan työhön. Kiinnostavaa työtä voi olla kirjoittaminen tai neuletyö tai ompelus, mutta myös hyvän asiakkaan antama tehtävä. Kaikkea on ollut. 

 

Blogissa toteutui vapaus, kukaan ei valvonut, poikkesinko säännöistä ja sopimuksista. 

Blogissa ei ollut taiteellista johtajaa rajoittamassa luovuutta, ei asiakasta sanelemassa määräaikaa, ei painoa tai julkaisukanavaa odottamassa tekstiä. 


Kaikissa töissä on omat sisäiset rajauksensa ja tavoitteensa, niin kuin pitääkin olla. 

Olen ehkä oppinut tuntemaan omat ääriviivani, niiden mukaan mennään. 



Mikä on ollut paras?


Suosituin, tilastojen mukaan, on ollut sarja kirjoituksia, jotka laadin kesämökin seinälle ripustettujen taulujen sisällöistä. Sanoilla piirretyt kuvat. 


Eino Leino, Otto Manninen, Saima Harmaja, P. Mustapää, Aale Tynni, Irma Särmäharju ja lisänä vielä Paavo Lietzen, joka ei ollut runoilija, vaan innokas sanontojen tallettaja. 


Jokaiselta runo, jokaiselta tunnelmia järvestä, vedestä, maisemasta. Kuvateksteiksi niille kuville, jotka mökin ikkunoista avautuvat, aina uusina, elävinä tauluina. 

 


Luettuja, tilastojen mukaan, ovat olleet kirjoitukset Sammatin elämästä ja ihmisistä. Kievarista, emäntäkoulusta, Vaahterateatterista, seurakunnan aktiiveista, juurevista ihmisistä, joiden kanssa on ollut mukava olla ja toimia. 

 

Jaakko Saari on kertonut, kuinka Elias Lönnrotista tuli hänelle Sammatin vuosina tärkeä työpari. Saarnamies ja virsien kirjoittaja ovat eläneet samassa maailmassa, vaikka eri aikoina. 

 

Elias Lönnrotia ei voi sivuuttaa, kun on Sammattiin sitoutunut. Paikkarin pojan esimerkki velvoittaa kirjoittamaan äidinkieltä mahdollisimman hyvin. 


 

Muistelukset perheestä ja rakkaista. Mummin pienet ja parhaat kaverit. 


Tunteet ja tunnelmat. Henkilökohtaiset. Isänmaallisuus, joka on isän arvokas perintö. 


Matkat maailmalle ja kuvaukset siitä, miten mukava on tulla kotiin. Kuvataide ja elämykset museoissa. 

 

Enkä tiedä, mikä on teksteistä paras. Onko edes tärkeä tietää?


Ehkä se on lukijan mielessä ja varmasti se vaihtelee sään, vuodenajan tai biorytmien mukaan. Ajan riento näkyy ja saa näkyä riveillä.

 

Kirjoittamisen kautta olen tutustunut moniin hienoihin ja viisaisiin ihmisiin. Olen voinut tavata ihmisiä, joita en ole muuten koskaan saanut kohdata. Olipa hienoa keskustella tärkeistä asioista, tulla yhteen! 

 

Se, miten paljon tekstejä on luettu, on sattuman sanelemaa.  Välillä joku palaa johonkin vanhaan tarinaan vuosien jälkeenkin. Joku yltiöpäisen uhman vallassa kirjoitettu on jäänyt vähälle huomiolle, mutta joku on aina senkin tavaillut. 


Blogissa kirjoitukset ovat tallessa. 

Tekstisivun oikeassa laidassa on avainsanojen luettelo. 

Sitä klikkailemalla löytää lisää luettavaa. 

 

Olen nyt kymmenen vuotta vanhempi kuin aloittaessani. 

Kuinkahan vanha minä sitten olen, kun tämä kirjoittaminen loppuu kokonaan? 



Kiitos lukemisesta!


Iso, nöyrä kiitos! 










torstai 12. tammikuuta 2023

Tavattiin taas!




Kevään lopulla havahduin siihen, että lumi hupenee vauhdilla ja latu alkaa muuttua rapaiseksi poluksi. 


Koko talvi oli hiihdetty herrojen kanssa samaa latua edes ja takaisin. Kun taapersin yhden vajaan kuuden kilometrin pätkän, herrat olivat tehneet saman matkan ainakin puolitoista kertaa. Kun palasin pysäköintipaikalle, herrat jatkoivat hiihtämistä. En tiedä, miten paljon ladun pitää sulaa, ennen kuin nämä sitkeät sissit vievät sivakkansa kesäsäilöön. 


Syksyllä oli vähän aikaa kunnon lumikelit, latu oli ajettu koneella ja siellä oli melkein ruuhkaa. Innokkaiden hiihtäjien lomassa vilahteli tuttuja pipoja ja hiukan kauhtuneita pusakoita. 


Vuoden vaihteen jälkeen hiihtokelit katosivat eikä aina edes ehditty suksimaan. 


Tamminkuun kahdentenatoista satoi räntää ja rännän sekaista vettä ja vettä ja räntää. Ladulla ei ollut ruuhkaa. Parkkipaikalla muutama auto peittyi ohueen räntäkerrokseen.

Mutta tutut latuveikot uhmasivat sään oikkuja ja hiihtivät tuttuun tapaansa, vanhat pipot olivat taas päässeet tuulettumaan. 


Ja mikäs siinä, hiihdellessä, muutaman sadan metrin päässä vähän kaljamainen latuväylä muuttui hyväksi hiihtoväyläksi. Eikä se ehtinyt kadota räntään, sillä latuveikot pitivät väylän auki. 


Tästä voi tulla ihan hyvä hiihtotalvi! 

 

Latuveikot varttuneet

sauvoihin on tarttuneet

väylän puhtaan suksineet.

Anorakit virttyneet

tuuleen tuiskuun tottuneet

pipot paljon kokeneet,

sukset hyvin luistaneet.

Vauhdikkaasti veikkoset

mäet nousee melkoiset,

joskus pitää puhaltaa,

kun pulssi oikein kohoaa.

Ennustavat pakkasta,

uumoilevat sadetta

kirkkaan päivän paistetta

ja suojasäätä sohjoista.

Kevät tulee, oikukas,

suksiväki innokas

hiihtää, kunnes latua

ei enää saata huomata.