Näytetään tekstit, joissa on tunniste viestintä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste viestintä. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. heinäkuuta 2018

Lehteä ei tarvitse kääntää


Olen tottunut siihen, että lehteä ei enää tarvitse kääntää. 
Lehden sivua ei tarvitse kääntää, sormiin ei tule painomustetta, riittää, kun liu’utan sormeani kuvaruudulla tai klikkaan hiirtä. 

Lehteä ei tarvitse kääntää uuteen osoitteeseen, vaikka lukija vaihtaisikin maisemaa. Laite kulkee mukana ja tieto laitteen mukana.

Lehteä ei tarvitse käännellä ja taitella jätepaperikeräykseen viemistä varten. Luettu lehti siirtyy bittiavaruuteen, ehkä jäljeksi lukijan tajuntaan. Hakutoiminnolla sen tai haluamansa osan siitä saa takaisin. 

Luen päivän lehden tietokoneelta tai tabletilta. 

Paperilehden ja sähköisen lehden välillä ei oikeastaan pitäisi olla eroa. Pääasia ei tietenkään ole materiaali, vaan tiedonvälitys. Tieto on ja sen pitää olla samaa tietoa, oli olomuoto mikä tahansa. Valeuutisia torjutaan oikeilla uutisilla. 


On niissä eroa. 

Sähköinen kanava on aina auki ja käytettävissä. Uudet uutiset ilmestyvät ruudulle tuoreeltaan, silloin kun tapahtuu. Kun asiat etenevät, aineisto kehittyy sen mukana. Kun tietoa tulee lisää, juttu tarkentuu. Valeuutiset torjutaan ja oikaistaan. Mukaan tulee liikkuvaa kuvaa, ääntä, eloa. Lukija voi kommentoida ja ottaa kantaa. 

Elämä on kaaosta, uutisvirta on kaaosta eivätkä kaikki elämän osa-alueet koskaan ole samalla tavoin harmonisessa tasapainossa ja järjestyksessä kuin painetussa lehdessä tai sen näköishahmossa. Joku uutinen dominoi ja jyrää, aina. Joku yrittää vaikuttaa ja jyrätä, aina. 

Paperilehti tai näköislehti on pysäytyskuva. Totuttuun tapaan järjestetty ja jäsennelty, looginen kokonaisuus. Ensin pääuutiset, sitten muut osastot, kotimaa, talous, kulttuuri, ajankuvat, kuolinilmoitukset, ohjelmat ja sarjakuvat. Vakiintuneita vakio-osia. Uutisia, jotka eivät uutisvirrassa vierailleille enää ole tuoreita. 

Lukija, joka on liukunut elämään uutisvirran äärellä, uskoo ehkä vähän aikaisempaa vähemmän pysäytyskuviin, mutta nauttii niiden loogisuudesta. Kun paperilehti on painettu, sähköinen jatkaa elämäänsä, täydentyy, saa uutta sisältöä ja jonakin hetkenä sisällöt järjestetään uudeksi pysäytyskuvaksi.


On ilmeisen vaikeaa olla paikallislehti. 

Asuntoni ja vapaa-ajan asuntoni ovat kahden eri paikallislehden alueella. Lukisin mielelläni uutisia näiltäkin alueilta, mutta valikoiden. Maksuttomat maistiaiset, joita lehtien sivuilla ennen oli, ovat loppuneet. Jos ystäväni jakaa naamakirjassa linkin paikallisuutiseen, linkki avautuu vain, jos olen lehden tilaaja. 

Minulle haarukkapalat riittäisivät, juttu tai muutama juttu silloin tällöin. Enempään ei ole aikaa eikä varaa. 

Paperilehtien tilaamisesta ei tässä kannata yhteydessä keskustella: kun kaukaisempi lehti kulkee postissa, se on perillä päivän tai useamman päivän viiveellä. Olisi tilattava sähköinen, täyden palvelun paketti täyteen hintaan. 

Paikallislehtien omistus on keskittynyt ja keskittynee edelleen. Lehdet ovat silti tiukasti erillään. 
Milloin saan tarjouksen paketista, joka tarjoaa parhaat rusinat haluamastani paikallisesta pullasta, järkevään hintaan? Paikallisten sisältöjen välillä surffaillen? 

On hankalaa olla uutisvirran ulkopuolelle. 
Pahimmillaan silloin saattaa altistua valeuutisille. 


lauantai 30. joulukuuta 2017

Tätivaihdetta silmään! Tämä on arkea!


Arjen änkyröinnit ovat alkaneet!
Ajattelin ensin kilauttaa kaverille, mutta kello oli silloin niiiiin paljon, olkoon. Kaadetaan paine blogiin. Taas on aika käydä tätivaihteella, unohtaa hellämielinen joulu.



Olette varmaan huomanneet, että postipakettia ja pikakirjettä voi seurata netissä, mutta sähköpostiviestiä ei. 

Sain viestin. Olin iloinen, otettu ja vastasin oitis. Toimitin aineiston, jota TAHO oli pyytänyt. Tein postituksesta selkeän, omasta mielestäni.

TAHO ei ole vastannut. Ei haukkunut, ei kiittänyt, ei mitään. En tiedä, onko aineisto päässyt perille vai ei, katosiko se bittiavaruuteen. Minä täällä, tätivaihde päällä, omia aikojani kipristelen.

Olen joskus lähestynyt spontaanisti toista TAHOa. Omin päin, pyytämättä. Enkä tiedä, onko sekään viesti ikinä saapunut osoitteeseen. Ollaan kai jollain tasolla tasoissa.

Somessa on etikettinsä. Kun viesti saapuu, ainakin useimmilla liike-elämässä toimivilla on tapana kuitata se vastaanotetuksi muutamalla sanalla. Tapa on sekä kohtelias että viisas, sillä muuten ei vastaanottaja tule tietämään, onko tärkeä lähetys perillä vai ei.

Sähköpostin etuihin kuuluu, että se rauhoittaa puhelimen. Kun aloitin työt toimistossa, äänikulissina oli puhelujen jatkuva kakofonia. Kun vuosien jälkeen lopetin, työrauha oli lähes rikkumaton: vain muutama satunnainen kailottaja, suurin osa hoiti hommansa äänettömästi sähköpostilla. Kauhean fiksua ei ole soittaa perään ja kysyä, onko viesti tullut.


Nuoremmat ja hätäisemmät modernin viestinnän gurut ovat sitä mieltä, että kaiken voi tehdä sähköisesti. Hoitaa raha-asiat, postit, valokuvat, kalenterin, perinnät ja perinnöt, kaiken yhdellä, ei-ihan-niin-pienellä puhelimella. Tähän leikkiin ovat pankitkin liittyneet. Saan omalta rahalaitokseltani säännöllisesti viestejä siitä, ettei tunnuslukukorttiani kohta enää päivitetä. Ellen nopeasti ryhdy toimiin, minun käy – vaikka miten. Maassa, jossa ainakin seitsemän pankkia kilpailee keskenään asiakkaiden rahoista, pankeilla näyttää olevan varaa sulkea asiakkaan kannalta tarkoituksenmukaisia palveluja. 

Olen hoitanut asioitani tunnuslukukorteilla ja tietokoneella. Olen omistanut useampia kännyköitä, mutta samaan aikaan vain yhden tietokoneen. Kompuutteri on pitkäikäisempi kumppani kuin telefooni. Eihän sitä taskuun voi sulloa, mutta pöydällä se pysyy tukevasti. 

Jos elämänsä kaikki tiedot keskittää puhelimeen, miten puhelinta pitää varjella? Niin kuin henkikultaa? Niin kuin perintöhopeita? Pitääkö liikkuvalla ihmisellä olla kaksi puhelinta? Toinen, jolla voi soittaa kaikissa tilanteissa ja kaikkialla, toinen, jolla voi hallinnoida kotitoimistoa? Jotta palvelu pelaisi ja asiat pysyisivät koossa, puhelinta ei saa kadottaa, kastella tai särkeä. Sille ei saa tapahtua mitään. Onnistuu loistavasti vakioiduissa laboratorio-olosuhteissa. Elämä on eri juttu, mutta sitähän ei suunnittelija tiedä. 

Puhelin on turvalaite maailmalla, mökillä tai hiihtoladulla. Se ei saa hyytyä pakkasessa tai pudota hankeen. Jos se putoaa vesilätäkköön, kumpi on helpompaa, hankkia uusi telefooni vai ohjelmoida koko elämä uusiksi uudelle laitteelle? Virtaviivaisen ulkoilupuvun design voi olla niin pelkistetty, ettei edes puhelimenmentävää taskua ole. 


Viranomainen valvoo. Se haluaa, että täti saa jokaisesta ostoksesta kuitin, sillä niin (ja vain niin?) varmistetaan, ettei rahaa valu kassan ohi. Jos ostan suklaapatukan uimahallin kassalta ja maksan mummoikäisten vesijuoksun, minun pitäisi ottaa vastaan kaksi kuittia, kun kassojakin on kaksi, toinen kahvilalle ja toinen uimareille. Joka kerta sovin kiltin ja kauniin kassatytön kanssa, että hän aikanaan päästää minut ulos hallista ilman kuittia. Kassalta valuu kerran leimattua kuittipaperia suoraan roskiin, mutta viranomainen lienee tyytyväinen.  

Paperin välttäminenkään ei ole vastaus. Ruokakaupasta haluan paperisen kuitin. Jos joku tuotteista on epäkunnossa, otan kuitin, marssin kauppaan ja reklamoin. Saisi sen kuitin kännykkäänkin, mutta kuka haluaa täyttää puhelimen muistin sellaisella tiedolla? Tänään leipää ja maitoa, toissa päivänä banaaneja tarjouksesta. Kuitti on tuoretavara, jonka roskistan, jos kaikki on OK. 

Omistan jonkin verran käteistä rahaa. Sen verran, että voin säilyttää pankkikortin turvallisessa paikassa ja maksaa uimahallissa euroilla, tehdä ostoksia torilla ja käsityöpajassa. Toisinaan käytän käteistä tietyissä hmmm…paikoissa, joille en halua luovuttaa pienintäkään tietoa pankkiyhteyksistäni tai siitä, kuinka vähän rahaa minulla oikeasti on.  

Käteisellä saa ystäviä. Rehvakas kaveri, joka kertoo luopuneensa käteisestä siksi, että kortilla on hienompaa, kolikot painavat ja niin edelleen. Sitten, kun totuus valkenee ja vain käteinen kelpaa, tuttu täti auttaa ja saa ystävän. Kop, kop, koputan puuta, kaikki tilapäävipit on aina maksettu pankkitilille. 

Taidan todella käydä tätivaihteella, kun en pidä kaikkea edistykseksi nimettyä edistyksenä. Mutta eihän tämmöistä kiukuttelijaa kukaan ota todesta. Täti mikä täti, arkinen turhake. 


PS. 
Joitakin viikkoja sitten öisellä moottoritiellä ajeli pieni sininen auto. Se yritti pysyä oikeanpuoleisella kaistalla, mutta harhautui välillä keskiviivalle, välillä pientareelle. Nopeus vaihteli ryöminnästä ylinopeuteen. Ei, kuljettaja ei ollut humalassa eikä aineissa. Kuljettaja oli nuori poika, joka omisti kaiken huomionsa kännykälleen. Hymyili sille autuaan rakastuneen näköisenä. Toivottavasti kaikki sujui hyvin. Me pääsimme ohi, poika jäi tielle seikkailemaan. 


PS. 2 Jonkinlainen aasinsilta kuvien ja tekstin välillä on ehkä tunnistettavissa. Palapeliä se arkikin on, vuoden vaihtuessa kaikki aika lailla hajallaan. 


keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Vastavaloa





Lokakuun aurinko on matalalla. Kulkija kohtaa häikäisevän vastavalon, joka tuntuu tulevan silmien tasalla. Hetkittäin melkein sokaistuu eikä tunnista vastaantulijasta kuin hahmon, ei piirteitä. Kun tavoittaa keltaisia lehtiä, kuvatakseen niiden hehkua, valo pakenee kameraa ja suurin osa kuvista joutaa pois.

Lokakuun uutiset ovat täynnä vastavaloa. Kun puhutaan asioista, viisaastikin, kirpeät, huolimattomasti sohaistut vastaväitteet ja kommentit kumoavat ne, nollaavat ja mollaavat. Lukija sokaistuu, eikä tiedä enää, mikä on hahmoa, mikä muuta.

Lehdet, kaikenväriset, painetut, kamppailevat olemassaolostaan, kyyninen syystuuli riepottaa niitä, levikit laskevat, tulot hiipuvat, sivut käpristyvät… Vain parhaat jäävät omalle oksalleen tässä pudotuspelissä. Vain se, joka koetaan arvokkaaksi, saa jatkoaikaa.


Mikä on arvokasta? Älyllisesti vaativa, korkeatasoinen, sivistynyt? Eilisen sensaation ylittävä, räväkkä avaus? Paljastus, jonka rinnalla alastonkin on vaatetettu? Hetkessä omaksuttava, valmiiksi pureskeltu ja vaivaton. Tee elämäsi helpoksi ja edulliseksi – ellet jaksa tai halua, me elämme sen puolestasi. Kuka jaksaisi vaivata päätään vaikeilla sisällöillä, kun helppojakin on? Miksi minun pitäisi? Eikö joku muu voisi?

Tule mukaan, surffaa kanssamme samalla aallolla, ota kantaa, usko osallistuvasi. Vaikka painettu ei kiinnosta eikä myy, sähköinen kerää lukijoita ja kommentteja. Onko yksi klikkaus  sama kuin yksi ostettu irtonumero, vakuuttaako se mainostajat ja takaa mainostulojen jatkuvuuden?


Tuppisuiden maassa keskustelu on uusi, tervetullut ilmiö. Kun kanavat avataan, mielipiteitä alkaa tulla. Ei punnittuja, ei harkittuja, vaan salamannopeasti ruudulle varisteltuja, kirotusvihreineen kaikkineen. Nimimerkillä, moderoimatta, huitaisten. Viisikymmentä ensimmäistä ylittää ehkä jonkun lukemiskynnyksen, pian mukaan, ennen kuin pino kasvaa ja alimmaiset latistuvat.

On instituutioita, joiden soisi sietävän räväkämpää keskustelua ja kannustavan kommunikoimaan. On elämänalueita, joilla puheesta on pulaa ja vastaväitteiden puute luuduttaa toiminnan. Tuuletusta tarvitaan, happea tunkkaisuuden keskelle. Lienee hurskastelua ja snobbailua toivoa tasokasta keskustelua, mutta kuitenkin.


Uutinen, joka ei edes osoittaudu todeksi, kerää hetkessä satoja kommentteja kymmeniltä nimimerkeiltä. Kukaan ei malta odottaa, että asioiden oikea laita kerrotaan, se, mikä tuntuu todennäköiseltä, on totta. Kun tiellä kuolee ihminen, todennäköisin vaihtoehto, tien liikennekulttuurin häikäilemättömyys ja kaahailu kelpaa monelle selitykseksi.

Tiedon valo ja disinformaation vastavalo vuorottelevat. Pelkään, että miljonääriksi pääsee lopulta se, joka vain haluaa eniten, keinoista ja etiikasta piittaamatta.

Osoittakaa, että olen väärässä, pliis.



lauantai 30. heinäkuuta 2016

Hauras hetki


Jokainen auringonlasku uudistaa pilvien ja järven liiton. Päivän hehku vaihtuu ruskoon, tummuu lyhyen yön ajaksi, tuulessa aamusta iltaan elävä järvenselkä lepää ja asettuu ennen yötä hiljaiseksi lakeudeksi.

Maailman tapahtumat ovat raju kontrasti mökkirannassa lipuville väripinnoille. Uutisvirta ei tyynny, vaan tulvii väkivaltaa, verta, kyyneliä ja kärsimystä. Tekoja, joiden taustalla olevia mekanismeja on maailmaa sivummalta tarkkailevan vaikea ymmärtää.


Oikeamieliset puhuvat, sanoillaan ja teoillaan. Ne, joilla on hallussaan puhtain tieto ja viisaus. Ne, jotka ovat ottaneet haltuunsa oikeuden tuomita tutkimatta, katsomatta, pyytämättä ja pelkäämättä. Tukena ja taustana ainoa oikea oppi, kirkkain aate, puhtain lippu. Kiistaton todiste siitä, että oikeassa olevalla on myös oikeutus teoilleen, julmimmillekin.

Puhutaan siiloutumisesta: oikeamielisten ryhmän jäsenet elävät oman totuutensa keskellä, vahvistavat sitä ja lujittavat jäsentensä tahtoa. Vuorovaikutus kapeutuu, kontrasti meidän ja muiden välillä alkaa näyttää yhä suuremmalta. Eikä näitä siiloja ole vain kaukomailla, pelkään, että niitä on kaikkialla. Epäilen myös, että vain puhe siiloista on uusi oivallus: klikkejä ja itseriittoisia ryhmiä on aina ollut, kaikkialla. Kattavan viestintätekniikan maailmassa ne saavat enemmän julkisuutta ja huomiota kuin ansaitsisivat.


Aseita on enemmän kuin otsikoista voisi päätellä, ammuksista ankarasti lausuttuihin sanoihin. Kaikki aseet, sanatkin, voivat olla kohtalokkaita. Yhden uhrin lisäksi tulee kymmeniä muita, sillä haavoitetulla on aina perheensä ja lähipiirinsä. Se, joka tuomitsee ja satuttaa, satuttaa aina väistämättä myös viattomia. On tietysti tekoja, joista tuleekin saada rangaistus, mutta miksi joku syyllistyy rangaistavaan tekoon vain siksi, että toinen ihminen on erilainen, ajattelee tai uskoo toisin?

Pelko kulkee väkivallan kintereillä ja muuttaa hyvätkin kohtaamiset varovaisiksi ja varautuneiksi. Miten vastaan pyytäjälle, miten suhtaudun, kun minua puhutellaan. Väkivalta kovertaa luottamusta lähimmäiseen. Onko oikeassa oleminen todellista vai vain väkivallan enne? Lähimmäisenrakkauden vaikein osa on rakastaminen. Rakastaminen yli ennakkoluulojen, pelon ja inhon.


Olisi niin paljon helpompi kirjoittaa rauhan maailmasta, unohtaa kontrastit ja ahdistavat uutiset. Luoda tunnetta ja hehkuttaa tunnelmaa. 

Aamulla veden pinta herää, heijastaa pilviä ja valoa. Sorsaperhe suunnistaa vastarantaan ja jättää jälkeensä kimmeltävän vanan veden pintaan. Niin nopean, että kameralla ei ehdi tavoittaa.

Hyvät hetket ovat hauraita, nopeasti katoavia. Niissä on toivoa.