lauantai 2. heinäkuuta 2016

Ankaran ajan kertomus


Maa toipuu sisällissodasta, lamasta, ajanjaksosta, jolloin on tapahtunut liian paljon, liian nopeasti. Hänniset, Julinit, Grönroosit hakevat paikkaansa kapinan jälkeisessä elämässä, muistavat, vaikka jotain ehkä haluaisivat unohtaakin.

Vanhat rakenteet ovat hajoamassa, uusi haastaa entisen, joskus ylpeänä, joskus melkein pilaillen. Maailmassa, jossa jokaisella on ollut oma, määritelty paikkansa, mikään ei enää ole itsestään selvää.


Eeva Joenpelto kertoo ihmisistään puheen, aatteiden, tunteiden ja tavaroiden tasolla. Kerroksellinen ja syvällinen tarina tiivistyy Sammatin Sampomäellä koskettavaksi näytelmäksi. Vetää kaikista ovista on Lohja-sarjan aloitus, yksi tekijänsä tärkeimmistä.

Sampomäen sovitus on murteen juhlaa. Kertomus ankarasta ajasta saa lämpöä ja inhimillisyyttä tarkkaan osuvista, ilmeikkäistä repliikeistä. Sen, minkä kirja kertoo ja kuvailee, sen katsoja poimii näyttämöltä, ilmeistä ja eleistä, mutta myös esineistä.


Näytelmän rinnalla elää kirjan teksti, panoraama kauppalan elämästä. Yksityiskohtiaan myöten tarkka kuvaus, kohtaloiden kudelma, josta lukija poimii lisää yksityiskohtia, tarkkaan nähtyjä. 

Kauppias Hännisen talossa ovat pitsiliinat paikoillaan, kukkapöydät, salin nurkassa Rebekka kaivolla ja kahvikupeissa linnan kuvat. Emäntä huolehtii, että kaikki on oikein, levittää langettipistoin kirjotun liinan teepöytään, mutta huomaako koreutta kukaan muu kuin pistot nuorena morsiamena taiteillut Salme?   


Grönroosin Tilta joutuu luopumaan kaikesta, ainoaa hopealusikkaa ja miesvainaan viulua myöten. Aatteiden haaksirikosta saa osansa vanha virsikirjakin, yhtään vain muiston vuoksi talletettua esinettä ei tupaan jää, kun Tildan aika on täynnä.

Oskari Hännisen sukulaiset käyttävät myös valtaansa, anoppinsa luona vieraileva Salme saa omakseen lasisen sokeriastian. Sokkerskoolin pariksi kuuluva kresnekka on kadonnut ja särkynyt, sokeriastiasta tulee sukulaisuuden symboli. Ehjänä se sentään pysyy – toisin kuin Herrojen Eevan skooli Aleksis Kiven Kihlauksessa. Taitavasti rakennettu viittaus kirjallisuuden perinteeseen.

Tämän kaiken koreuden keskelle tulee Matti Reima, kahden matkalaukkunsa kanssa kiertelevä kauppamatkustaja, joka oivaltaa tilaisuudet ja tekee oikeaan aikaan kauppoja. Inkerin ja Matin perheeseen kaikki saadaan kerralla: Terijoelta ostettu huvila peileineen, loimukoivuisine kalusteineen, pitseineen ja kristalleineen. Hetkessä, kuin uhmaten, kaikki menestyksen symbolit, joita edellinen sukupolvi uskollisesti kokosi, esine esineeltä.


Aika. Lahjomaton aika etenee, kaikesta huolimatta. Taloja aletaan rakentaa kivestä, tulevaisuutta varten, vauraus lisääntyy, kansaa raitistavaksi ryhtiliikkeeksi ajatellun kieltolain kintereillä.

Joenpellon ihmiset ovat kiinni perinteissään ja arvoissaan, mutta kytkökset alkavat vähitellen höltyä, ne katkeilevat, vaikka kuinka kiinni pitäisi. Aika muuttuu, vie mukanaan ja tuo uusia arvoja. Siinä kertomuksen ydin. Siinäkin. Vetää kaikista ovista ja ilmavirta tuo mukanaan uutta, raikasta.