Maa toipuu sisällissodasta, lamasta, ajanjaksosta, jolloin on
tapahtunut liian paljon, liian nopeasti. Hänniset, Julinit, Grönroosit hakevat
paikkaansa kapinan jälkeisessä elämässä, muistavat, vaikka jotain ehkä haluaisivat
unohtaakin.
Vanhat rakenteet ovat hajoamassa, uusi haastaa entisen,
joskus ylpeänä, joskus melkein pilaillen. Maailmassa, jossa jokaisella on ollut
oma, määritelty paikkansa, mikään ei enää ole itsestään selvää.
Eeva Joenpelto kertoo ihmisistään puheen, aatteiden,
tunteiden ja tavaroiden tasolla. Kerroksellinen ja syvällinen tarina tiivistyy
Sammatin Sampomäellä koskettavaksi näytelmäksi. Vetää kaikista ovista on
Lohja-sarjan aloitus, yksi tekijänsä tärkeimmistä.
Sampomäen sovitus on murteen juhlaa. Kertomus ankarasta
ajasta saa lämpöä ja inhimillisyyttä tarkkaan osuvista, ilmeikkäistä
repliikeistä. Sen, minkä kirja kertoo ja kuvailee, sen katsoja poimii
näyttämöltä, ilmeistä ja eleistä, mutta myös esineistä.
Näytelmän rinnalla elää kirjan teksti, panoraama kauppalan
elämästä. Yksityiskohtiaan myöten tarkka kuvaus, kohtaloiden kudelma, josta
lukija poimii lisää yksityiskohtia, tarkkaan nähtyjä.
Kauppias Hännisen talossa ovat pitsiliinat paikoillaan, kukkapöydät, salin nurkassa Rebekka kaivolla ja kahvikupeissa linnan kuvat. Emäntä huolehtii, että kaikki on oikein, levittää langettipistoin kirjotun liinan teepöytään, mutta huomaako koreutta kukaan muu kuin pistot nuorena morsiamena taiteillut Salme?
Kauppias Hännisen talossa ovat pitsiliinat paikoillaan, kukkapöydät, salin nurkassa Rebekka kaivolla ja kahvikupeissa linnan kuvat. Emäntä huolehtii, että kaikki on oikein, levittää langettipistoin kirjotun liinan teepöytään, mutta huomaako koreutta kukaan muu kuin pistot nuorena morsiamena taiteillut Salme?
Grönroosin Tilta joutuu luopumaan kaikesta, ainoaa
hopealusikkaa ja miesvainaan viulua myöten. Aatteiden haaksirikosta saa osansa
vanha virsikirjakin, yhtään vain muiston vuoksi talletettua esinettä ei
tupaan jää, kun Tildan aika on täynnä.
Oskari Hännisen sukulaiset käyttävät myös valtaansa,
anoppinsa luona vieraileva Salme saa omakseen lasisen sokeriastian.
Sokkerskoolin pariksi kuuluva kresnekka on kadonnut ja särkynyt, sokeriastiasta
tulee sukulaisuuden symboli. Ehjänä se sentään pysyy – toisin kuin Herrojen
Eevan skooli Aleksis Kiven Kihlauksessa. Taitavasti rakennettu viittaus
kirjallisuuden perinteeseen.
Tämän kaiken koreuden keskelle tulee Matti Reima, kahden
matkalaukkunsa kanssa kiertelevä kauppamatkustaja, joka oivaltaa tilaisuudet ja
tekee oikeaan aikaan kauppoja. Inkerin ja Matin perheeseen kaikki saadaan
kerralla: Terijoelta ostettu huvila peileineen, loimukoivuisine kalusteineen,
pitseineen ja kristalleineen. Hetkessä, kuin uhmaten, kaikki menestyksen
symbolit, joita edellinen sukupolvi uskollisesti kokosi, esine esineeltä.
Aika. Lahjomaton aika etenee, kaikesta huolimatta. Taloja
aletaan rakentaa kivestä, tulevaisuutta varten, vauraus lisääntyy, kansaa
raitistavaksi ryhtiliikkeeksi ajatellun kieltolain kintereillä.
Joenpellon ihmiset ovat kiinni perinteissään ja arvoissaan,
mutta kytkökset alkavat vähitellen höltyä, ne katkeilevat, vaikka kuinka kiinni
pitäisi. Aika muuttuu, vie mukanaan ja tuo uusia arvoja. Siinä kertomuksen
ydin. Siinäkin. Vetää kaikista ovista ja ilmavirta tuo mukanaan uutta,
raikasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti