 |
Muutkin harmaahapset ovat saaneet saman ajatuksen: päiväksi ulkomaille. Tai ei ihan päiväksi, iltapäiväksi kumminkin. Terminaali on tungoksesta sakeana.
Keulassa olevan ravintolan ikkunoista näkee, miten aluevesirajan tuolla puolen kulkee rahtilaivoja. Vieressä naapuripöydän varttuneempi miesporukka käy kiivasta keskustelua siitä, kuinka paljon suolaa karjalanpaistissa pitää tai saa olla. Ratkaisematon, kaikki ovat eri mieltä ja jokainen oikeassa. Lopussa vain keskustelun aloittaja osallistuu. Äänen volyymi ei laske. Jos se laskisi, kuulisivatko kaverit?
Joku muukin on päättänyt aloittaa matkansa katkarapuleivillä. Kulmikkaita muovipakkauksia on kaikkialla. Tyhjiä tuoppeja myös. Sitten tulee plokkari ja vie kärryllään kaiken pois.
Laiva keinuu, aallot tärähtelevät kylkeen, pientä heijaavaa liikettä, ei paha. Tuulisempaa oli ennustettu. Taxfreetuliaiset saadaan ennen iltaruuhkaa hyttiin. Muutaman neliön hytti on päivän tukikohta.
Tallinnassa tuulee. Pipokorvillekeli.
Etsimme ja löydämme joulutorin. Matkalla tulee vastaan tuttu herra: Jaan Kross. Kotona hyllyssä Vastatuulen laiva.
Matkustavaiset jonoutuvat glögikioskien luokse. Vähemmän kuulee viron kieltä, juuri nyt on laivalla tulleiden invaasio. Katsellaan kauppakojuja ja näyteikkunoita. Meripihka on upeaa, näyttävää ja kallista.
Kuvaan pienen myymälän ikkunan kultaisia tekstejä, niissä luvataan, kuinka koruja valmistetaan, korjataan – siis parannetaan – ja kaiverretaan. Saan kuvaan tekstit, mutta myös sisällä työskentelevien ihmisten ahkerat kädet.
Vanhan kaupungin kaupat ovat turisteille rakennettu näyteikkuna: matkamuistoja, koruja ja käsitöitä. Sateenvarjo on vihmavari, mutta miten toimii kiiltävä kädensija?
Siellä, missä ennen oli villasukkamummoja, on nyt akryylisukkamummoja, siellä, missä joskus oli kirjakauppa, on nyt kapakka. Teltoissa kukkakauppa, melkein paljaan taivaan alla.
Vanha mies soittaa haitaria, kukaan ei pysähdy kuuntelemaan.
Tallinnan kaupunkikuva muuttuu koko ajan. Tien laidalla on palanen muuria, epäilen, että seuraavalla kerralla se on jo poissa. Rakennustyömaan aita kukkii graffiteja.
Vanhan ja uuden sekamelska, virttyneen harmaat kivitalot jäävät vähemmistöön teräksen ja lasin vallatessa alaa. Rakennukset ovat uhmakkaan moderneja, yllättäviä, vaihtelevia rakennelmia.
Tallinnalaisten arki on toisaalla, ruokakauppoja, tavallisia kauppoja, satamassa matkustavaisille pakolliset juomat. Kantokyky ei riitä, juomat jäävät hyllyyn.
Kun kuu on korkealla, rusottavat pilvet melkein haihtuneet, laiva lähtee. Ikkunasta otetussa kuvassa on heijastuksia, kosteutta ruudulla, epätarkaksi jääviä kuvia.
Noutopöytä notkuu kymmenistä eri ruokalajeista: paljon mainostettu joulupöytä, lastattu täyteen kaikkea mahdollista. Jonoja, ruuhkaa, kiire, kattaus loppuu, kiire. Kaikkea mahdollista ei tee mieli maistaa.
Väki siirtyy ravintoloista hytteihin tai auloihin odottamaan. Merellä on pimeää, pöydissä vaitonaista väkeä, etäämpänä pieni ihminen parkuu koliikkia.
Matka loppuu kohta ja kaikki pääsevät takaisin kotiin.
Illan tummuessa Tallinna muuttuu valomereksi, mutta laiva on silloin jo kaukana.
Helsinki ottaa meidät vastaan valaistuna.
