Elämäkin on joskus kivikkoista.
Nämä voivat olla vähän noloja juttuja. Vai ovatko?
Olympialaiset ovat ohi. Kaksi vuotta talvikisoihin, neljä seuraaviin kesäkisoihin, sitten se taas alkaa. Pari vuotta saa olla olympiarauhassa, vaikka muita kisoja välikautena riittääkin. Saa olla rauhassa myös selityksiltä.
Ei sellainen urheilija mikään ole, joka ei tappiotaan yrittäisi selitellä. Olen kirjoittajan urallani kuullut kaikenlaisia tarinoita. Hajonneista letkuista ja muista auton osista, mahdollisista ja mahdottomista tapahtumista. Klapihommissa ja muualla kipeytyneet lihakset olisivat myös klassikoita, elleivät olisi niin kuluneita juttuja.
Selityksiä joka lähtöön, ihme, ettei kukaan ole hoksannut tehdä siitä liikeideaa?
Mutta se, että urheilijat punovat ympärilleen selitysten verkon jo ennen kuin kisa edes alkaa, sitä en ymmärrä.
Ja aikanaan palauttavat selityksensä koko kansan mieliin, kun käy juuri niin kuin oli odotettukin. Ei ollut asiaa finaaleihin, hyvä että peruskilpailu päästiin läpi. Ei kuullosta hyvältä eikä mukavalta. Eivätkö juuri nämä kisat olleet kaikista tavoitteista se korkein?
Miksi joku näkee näin paljon vaivaa jo ennen kuin pääsee suorituspaikalle?
Tenavissa kerrotaan pelistä, jonka Jaska Jokusen joukkue häviää: Voiton avaimet olivat käsissämme. Sitten peli alkoi.
Jaska Jokunen oli yrittänyt luoda joukkueeseensa voitontahtoa, yrittänyt edes.
Onko tämä kaikki urheilijan vika ja virhe. Tuskin. Ei ollenkaan.
Mutta kertooko selittelyn ja ennakkoselitysten tulva jotain siitä, millaiset pelot ja epäilykset urheilijoita piinaavat? Ei huipulla ole helppo olla, mutta silti.
Jos mitalia ei tule, kansa kääntää selkänsä, tukijat luopuvat toivosta, ellei julkinen sana niin sitten vielä julkisempi some nuijii kilpailijan maan rakoon. Tai ainakin melkein.
Onko häviäminen niin noloa, ettei edes uskalla kunnolla yrittää? Onko helpompaa antaa periksi jo ennen kuin on edes kilpailtu?
Kirjoitin kauan sitten, kevyttä pakinatyyliä tavoitellen, miten kotijoukkojen pitää suhtautua kotiin palaavaan urheilijaan. Juttu meni suunnilleen näin:
Jos kilpailuissa on mennyt hyvin, on tullut onnistuminen ja mitaleita, urheilijaa pitää kehua, kannustaa ja rohkaista. Kertoa, kuinka hyvä hän on ja kuinka ylpeitä kotijoukot ovat. Kiittää hyvistä suorituksista.
Entä jos on tullut tappio, kaikki on mennyt pieleen, mitä silloin pitää tehdä? Aivan oikein, urheilijaa pitää kehua, kannustaa ja rohkaista. Kertoa, kuinka hyvä hän on ja kuinka ylpeitä kotijoukot ovat. Kiittää hyvistä suorituksista.
Editointivaiheessa joku ihmetteli, miksi sama asia sanottiin kaksi kertaa ja käytti punakynää.
Ei se niin helppoa ole, ymmärtää, että kannustus ja kiitos on kaikille parhaansa tehneiden yrittäjien ja kilpailijoiden oikeus ja saavutettu etu.
Miksi me annamme toisillemme niin vähän kiitosta? Miksi me emme koskaan sano ääneen, kun joku on yrittänyt ja tehnyt parhaansa? Vilpittöminkin kiitos on usein vastahakoisesti mutistu no jooo… kyllähän se, joo…
Osaammeko me edes kehua, häntä, joka panee kaiken peliin ja yrittää?
Viisas ja jonkin verran kilpailuja kokenut osaa jo varautua ja rakentaa itselleen suojaverkon, selitykset, joita tarvitaan, kun kaikki ei mene parhain päin.
Selittely kuluttaa niitä sielunvoimia, joita tarvittaisiin kilpailuissa, se syö suoritusta jo ennen kuin peli on edes alkanut.
Vaatii suurta rohkeutta myöntää, että tein parhaani, mutta muut olivat vielä parempia. Olla rehellinen ja suora, vaikka se sielua viiltääkin.
Urheilu on yhteiskunnan peili. Se, mitä tapahtuu kentillä ja areenoilla, tapahtuu kaikkialla, mutta ei aina yhtä suuren julkisuuden säestämänä.
Osaammehan me kritisoida ja mollata, mutta osaammeko me kiittää ja kannustaa? Uskallammeko me antaa arvoa myös toiselle ihmiselle, ilman, että pelkäämme sen rapauttavan omaa arvovaltaamme? Jakaa tukea ja ymmärrystä, ei vain rahana vaan myös sanoin ja teoin.
Ei ole sellaista elämän aluetta, missä terve itsetunto ja toisen ihmisen arvon tunnustaminen eivät olisi hyväksi.
PS. Oletteko huomanneet? Paralympialaisissa ei selitellä. Kisataan iloisesti ja hyvällä asenteella!
PS. 2. Kertoisiko joku joskus selostajille, mitä tarkoittavat tietoliikenneyhteydet ja äänentoisto? Ettei tarvitsisi huutaa niin lujaa? Suomen ja ulkomaiden välillä on useampia äänenvahvistimia.
Normaalilla äänellä puhutusta selostuksesta saa paremmin selvää kuin tolkuttomasta huudosta. Normaalilla nopeudella puhuttua olisi helpompi kuunnella.
Vaikka onhan se toisaalta näinkin: jos huutaa lujaa ja sanoo sanat konekivääritempolla, kuuntelijan kärsimys ei kestä niin kauan.
Ainakin, jos kuuntelija on kärttyinen isoäiti.
