Lopulta sydän pakahtui

Tajusin kyllä, että kauneimmat joululaulut jäisivät ennen pyhiä laulamatta.

Perjantaina 20.12. tiesin, etteivät ne jäisi kuulematta. 

Särestöniemen kamarikonserttien joulukonsertissa Marian kappelissa esiintyivät baritoni Jorma Hynninen, sopraano Johanna Tuomi, säestäjänä Maria Ala-Hannula.

Wanhan ajan joulukonsertiksi otsikoitu kokonaisuus kertasi kaikki lapsuuden tutut, parhaat joululaulut. Klassikot. Syntyi tunnelma, lämmin, aito. 

Ohjelman huippukohta oli tietysti, itseoikeutetusti Taas kaikki kauniit muistot – jota kyyneleet silmissä kuuntelin.  

Musiikki vei arjen, nykyajan, kaiken turhan mukanaan. Olin taas pieni tyttö, kodin vaatimattomassa, mutta rakkaudella rakennetussa joulupöydässä. 

Olin kotona, seuraamassa yhdessä perheen kanssa joulurauhan julistusta.

Jorma Hynninen lauloi. Laulu täytti koko kappelin. 

Ikä ehkä näkyi olemuksessa, mutta ei kuulunut äänessä. 

Sydän pakahtuen yritin ottaa kuvan. 

Valokuvat tärähtävät, jos tunnetta on liikaa. 

Älkää luulko, että haluan selitellä. 

Olin saanut joululahjani.

Laulun, jonka varassa jaksan kauan.

Jälkinäytös 

Anteeksi, suuri taide, mutta tästä on pakko myös kirjoittaa. 

Seuraavana aamuna pakattiin auto ja lähdettiin kohti kotia. Polanteiselle tielle, ensin pitkälle metsätaipaleelle, sitten leveämmälle tielle, vähitellen päästäisiin pääteille ja lopuksi moottoritietä melkein kotiovelle. Koko päivä kuluisi tien päällä. 

Alkumatkasta tuiskutti lunta, jokainen vastaantulija sai aikaan pöllyävän lumipilven, tien reunat pehmeän lumen peitossa – onneksi liikenne oli hiljainen. Etelämpänä alkoi olla vastaantulijoita, sitten yhä enemmän vastaantulijoita, kirkkaita valojonoja, sumua, pimeää ja pimeyden keskeltä uusia valojonoja. Oli tarkattava tietä, säätä, kaikkea. 

Ja koko matkan soivat joululaulut. Aamun onnitteluohjelmasta alkaen, illan sekahaku ja vanha tanssimusiikki toivat aikaan pienen tauon. Ei väliä, vaikka vaihtoi kanavaa, kaikkialla soi, helisi, mölisi, möykkäsi joululauluja. Joululauluja, joulurenkutuksia, joulurynkytyksiä,  joulujollotuksia. Laskelmoituja joulurahastuskappaleita, uutta levyä joulu verukkeena, joulumusiikin mahalaskuja, joulukummajaisia, joulutiesmitä. Vaihtoehto olisi ollut hiljaisuus, puhe, sekään ei tien tuoksinassa houkutellut. Pysyisipä valveilla, vähän äkäisenä. 

Varjelin muistoa sielussani, mietin, kestääkö se. 

Seuraavana aamuna radiojuontaja totesi, ettei kaikkien, jotka käyttävät artistin nimeä, todellakaan tarvitsisi tehdä joululevyä. Tämän genren voisi varata niille, joilla on oikeasti sydäntä ja poltetta. Ja taitoa, draaman tajua, kykyä kuljettaa melodiaa ja tarinaa. 

Olen täysin samaa mieltä. 

Minä tiedän. 

Minulla on parempaa tietoa ja kunnollinen vertailukohta. 

Sydän pakahtuen koettu. 

Viikoksi tunturiin

Aluksi hektistä pakkaamista. Tämä vai tuo, tarvitaanko tuota, miten on tuon laita.  Laukkuun, pois laukusta, kaapista laukkuun, kaappiin. Ihan kelvollisesti onnistui, matkan jälkeen sen vasta varmasti tietää. 

Perillä, junamatkan takana odottaisi kaamos, ei kaaos. Aurinko ehti laskea ennen kuin edes oltiin perillä. Seuraavan kerran sen luvattiin nousevan uudenvuodenpäivänä, sitä emme olisi kokemassa.

Rautatieaseman maisema oli tumma ja pimeä – joulukuussa aamuseitsemän aikaan valaistus ei missään päin Suomea ole kummempi. Lyhyt pysähdys Napapiirillä, pajakylä kylpi keinovalossa, sitten tummalle tielle. 

Lähellä määränpäätä taivas alkoi kirkastua. Tuli lempeä, pehmeä hämärä, polanteinen tie ja lumiset puut kahden puolen. Muutama vastaantulija, ei muita valoja. Kun tultiin kylän reunalle, maisemaa valaisivat talojen jouluvalot, joku kulki tien laitaa, pysähtyi postilaatikolle ja vaihtoi suuntaa – ei poroja, ei juuri muitakaan kulkijoita. 

Kaamoksen päivä on lyhyt, joka päivä vähän lyhyempi kuin eilen. Aamuhämärä vaihtuu päivähämärään, sitten on vielä hetki iltahämärää, kunnes taivas tummuu. Suurin osa vuorokaudesta on pimeää. 

Joka päivä suunnistimme ladulle, vaikka kaikkina päivinä emme jaksaneet taistella paakkuuntuvia suksenpohjia vastaan. Urheilukaupan ihmeainekaan ei auttanut. Vähitellen myteri hellitti, latukoneet ja lumiaurat urakoivat väyliä kuntoon. Sukset alkoivat sujua, kerran päivänsydän oli melkein aurinkoinen, sitten sävy vaihtui takaisin tuttuun harmaaseen. 

Kaamos on lomaa sielulle. Iltapäivällä kolmen aikaan alkaa tuntua kuin olisi jo ilta, pehmeä lasku iltaan ja yöhön alkaa…

Pyryisten, sateisten ja myräkän täyttämien päivien aikana ei kameraa juuri voinut ottaa esiin.  Kun taivas vihdoin kirkastui, kuvattavaa oli niin paljon, että hidas hiihtovauhti hidastui entisestään.  Seuraavalla kerralla lumet olisivat jo toisenlaiset. Kauniit, henkeäsalpaavat, mutta erilaiset. 

Vastaantulijoita oli tutuilla laduilla vähän, etupäässä varttunutta väkeä tai nuoria vauhdikkaita latu-ohjuksia. Toppatakkeja, elämää nähneitä anorakkeja ja joustavia vartalonmyötäisiä sporttiasuja.  Lapsia alkoi viikon edetessä näkyä enemmän, mutta enemmän laskettelurinteissä kuin laduilla. 

Oma lukunsa olivat tietysti brittituristit, yhtenäisiin punamustiin kelkkavuokraamon haalareihin sonnustautuneet perheet, peuhaamassa lumessa – lumensyvyys heti sateiden tauottua oli 80 cm, joten puuhapuistoa riitti. Edellisinä vuosina äidinsydämeni oli värähtänyt paljaspäisiä lapsia katsellessa, nyt pikkuväki oli puettu järkevämmin, pipoihin ja lapasiin. Pakkanen on hyvä opettaja. 

Pakkanen ei meitä kaltoin kohdellut. Kaamos antoi luvan olla ja kuunnella hiljaisuutta. 

Unta ja nälkää – hyvän elämän toivotus muuttui todeksi talven keskellä. Unta riitti, niin, että ohitimme ainakin yhdet komeat revontuletkin. 

Viikko tunturissa on lyhyt aika. Viikko tunturissa on rajatonta, ajatonta aikaa.