Näytetään tekstit, joissa on tunniste talviurheilu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste talviurheilu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

URHEILUSTA



SELLAISET KISAT, JOISSA SELOSTAJIA EI HAUKUTA, OVAT  EPÄONNISTUNEET.  Pekka Tiilikainen 


Nyt kertyy ruutuaikaa. Ruudussa hiihtävät, hyppäävät, tähtäävät, askeltavat, liukuvat, luistelevat maailman parhaat urheilijat. Me heräämme ajoissa katsomaan tapahtumaa, joka tapahtuu Kiinassa, mutta jonka yleisö elää mukana, virtuaalisessa todellisuudessa.  


Pandemia teki olympialaisista kaikille urheilusta kiinnostuneille yhtäläisen kokemuksen. Kisakatsomoihin matkustavia turisteja ei voi edes kadehtia, sillä heitä ei ole. Paikalle ei pääse, ellei ole urheilija tai urheilijan huoltaja. Olipa korona kärsitty tai rokotettu. 

 

Kotikatsomoissa kisat ovat niin totta kuin ne tässä ajassa voivat olla. Elävä kuva tarjoaa enemmän kuin lumihangessa tai pienessä kopissa nököttäneet, kuulokuviaan jakaneet Tiilikainen ja Noponen, me näemme kaiken – tai ainakin parhaiksi arvioidut palaset. Me viihdymme, raivostumme, jännitämme ja sydän lyö samaan tahtiin huippu-urheilijan lukemissa. 


Me viihdymme. Pehmeän sohvan uumenissa, mukavassa tuolissa, lämpimissä huoneissa. Hiki ei haise tänne asti, tuuli ei tunnu eikä räntäkeli ja vilu. 


 

Olympialaisten kisojen ohjelma on määritelty jo vuosia sitten. Koitokseen valmistautuva tietää tarkalleen, millä kellonlyömällä, missä ja miten hänen suorituksensa vuoro on. Kotimaan kamaralla elettävä ja valmistauduttava maapallon toisella puolella, ennalta määritellyssä tulevaisuudessa tapahtuvaan tapahtumaan. 


Harjoittelun fokus on suorituksessa, joka on ensin vain toive ja onnekkaimmille määritelty tavoite. Kaikkea ei kukaan osaa ennakoida tai varmistaa ja siitä, siitäkin, muodostuvat urheilijoiden väliset erot. 

Joku lämmittää aamuyöstä saunaa, jotta tottuisi toistamaan suorituksensa kosteassa ja lämpimässä ilmassa, toinen harjoittelee erilaisiin aikoihin, jotta saisi sisäisen kellonsa varmasti tikittämään oikein. 

 

Huippu-urheilijalta edellytetään määrätietoisuutta ja tavoitteellisuutta. Kisoissa on satoja, yhtä määrätietoisia ja tavoitteellisia urheilijoita, eikä ennalta voi tietää, kuka lopulta onnistuu parhaiten. Kilpailun arvaamattomuus vetää katsojat ruutujensa ääreen. Jännitysnäytelmä, jossa kukaan ei näyttele, vaan jokainen hetki on totta. Niin totta kuin osataan.



Lajeja tulee koko ajan lisää ja niiden hienouksista ovat parhaiten perillä asiantuntijat, urheiluselittäjät. Selostajan työtä täydentämässä on entisiä kilpailijoita ja valmentajia. Kaikki eivät ole samanlaisia virtuooseja kuin esimerkiksi Musti, Sami Jauhojärvi. 

 

Pitäisikö kilpailua kommentoivan urheiluselittäjän asennoitua rakentavasti kilpailijoiden suorituksiin vai tarjota katsojille viiltävä analyysi suorituksesta? Saako tappiolle jäänyt tylyt moitteet, vaikka kannustavampi palaute olisi paikallaan. Onneksi urheilija ei toivottavasti kaikkia kommentteja edes kohtaa. 

 

Huippu-urheilijan ura kasvattaa ja hioo särmiä. Olen tavannut hienoja persoonallisuuksia, ihmisiä, jotka ovat jääneet mieleen. Kun on riittävän monta kertaa voittanut ja hävinnyt, osaa asettaa asiat mittasuhteisiin. Kun on yhä uudelleen kohdannut kilpailun ankaruuden, osaa asennoitua arkeen ja elämään. 

 

Olen tietysti kohdannut myös selittelijöitä ja narisijoita, diivoja ja tärkeilijöitä. Tyyppejä, joiden saavutukset ovat jo unohtuneet, jos niitä on edes ollut. 



Kukaan ei voita liian monta kertaa kultamitalia, huippusaavutuksista saa olla iloinen. Mutta se, joka ei kaikkensa tehtyään korkeimmalle sijalle yllä, ei ansaitse moitteita eikä unohdusta. Kansakuntana on voittajan puolella, me omimme voittajat, mutta yhtä lailla pitäisi olla sen puolella, joka teki parhaansa. 

 

Meidät on juostu ja hiihdetty maailmankartalle, totisen isänmaallisen paatoksen säestyksellä. Urheilukilpailut ovat siirtyneet tosiaikaan ja kisoista on tullut kansainvälistä viihdettä. Meillä on urheilijoita, jotka ovat tarjonneet jännittäviä, sykähdyttäviä hetkiä – osallistuneet suorituksillaan ainutlaatuisiin tapahtumiin. Heittäytyneet koko persoonallisuutensa voimin kilpailuun, jotta me viihtyisimme. Siitäkin pitäisi osata kiittää. 

 

Mestariselostaja Paavo Noponen maalaili maisemia ja kuvaili värikkäästi kilpailujen tapahtumia. Tärkein ja sykähdyttävin repliikki oli sittenkin: Pasila, Porilaisten marssi! 

 

Ei Paavokaan sitä liian usein saanut sanoa.




torstai 28. tammikuuta 2016

Talven urhoilua


Nyt on se aika. Tai piti olla, ennen tammikuun lopun vesisateita. Tähän aikaan vuodesta se aika kyllä on, ainakin jossain päin maailmaa.

Muistatteko millaista oli ennen?  Silloin, kun mäkihyppyä ja viestihiihtoa selostettiin radiossa tai mustavalkotelevisiossa. Minäpäs muistan, on nääs ikää…

Talvella harrastetaan urheilua, mutta ularadion aikaan se taisi olla enemmänkin urhoilua. Talven urhoilua harrastivat mäkihyppääjät ja hiihtäjät.

Mäkihypyssä oli ainakin kaksi koulukuntaa, vaikka kaikilla hyppääjillä oli pääsääntöisesti pipo päässä, sillä tavalla hassusti – miten se niin pysyikin paikoillaan koko lennon ajan? Haalaria ei käytetty, sen asemesta hyppyasuna oli villapaita, jossa valkoiset raidat hihansuussa ja kauluksessa. Hyppääjä piti kädet eteen ojennettuna, niin kuin uimarit ja uimahyppääjät nykyään ja toisen koulukunnan edustajilla oli kädet vartalon sivulla, sormet hiihtohousujen sivusaumassa. Siis aerodynaamisesti. Ja sitten oli vielä Recknagel, Itä-Saksan Helmut. Joka onnistui omaperäisellä tyylilläänkin.  

Tärkeintä oli varma alastulo. Joskus radioselostuksesta saattoi saada sellaisen kuvan, että osa hyppääjistä jäi maan ja taivaan välille räpiköimään niin kuin naakkalauma, mutta luultavasti painovoima hoiti kaikki tavalla tai toisella alas. Teelemarkkeja ja tasajalkoja ja muita ei tunnettu vielä silloin, niiden aika alkoi vasta sen jälkeen, kun televisiokamerat saatiin raahattua mäkiin. Kaikki hyppääjät tulivat alas, sen saattoi jokainen katsoja todeta.

Siihen aikaan ei ohjelmassa ikinä ollut mäen karsintaa, vaikka kaikki hyppyrimäet oli rakennettu natisevasta puusta. Betonimäkien aikaan alettiin järjestää mäkien karsintoja, vaikka luulisi, ettei betoni niin helposti yhdessä suvessa vesakoidu. Vesurihommia.

Hiihtäminen tapahtui tervattujen puusuksien ja mustikkasopan voimalla ja eniten mustikkasoppaa rinnuksilleen roiskuttanut julistettiin voittajaksi. Naisten kisoissa roiskittiin vähemmän, mutta hiihdettiin pakoon venäläisiä, miesten kisoissa pelotteena oli Ruotsin Siksten Jäärnperi. Minulla oli ruskeat Karhut, joita isä tervasi tulen ääressä. Jos halusi seurata kilpailuja, piti olla hiljaa ja kuunnella, korva melkein radiossa kiinni. Hiihtämään ehti kisan jälkeen. 

Radioselostuksissa taituroivat Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen. Tiilikainen oli Aunuksen radion veteraani, Noponen nuori ja innokas maisteri. Kuuntelija näki sielunsa silmin matkamuistomerkeistä kirjaviin anorakkeihin sonnustautuneen kaksikon seisomassa melkein polviaan myöten hankeen vajonneena ja hehkuttamassa, kuinka väliajat riittivät ja voi, jos eivät riittäneetkään, silloin kilpailija lyötiin. Kaikki kisat päättyivät hevosenkenkään ja vaikka voittaja oli jo maalissa, vielä piti jännittää väliaikoja. Ja jos aikaa jäi, Paavon ajatus karkasi Kuusamon lumille.

Myöhemmin tapasin Noposen ja jouduin luopumaan illuusiosta. Eivät ne veijarit olleet hangessa seisoneet, vaan selostuskopissa istuivat ja tutkailivat kilpailun etenemistä  katsomalla paitsi ikkunasta, myös tulosliuskoista. Selostaminen vaati valmistautumista ja mielikuvitusta, mutta mukana oli aina myös nippu hyvin teroitettuja lyijykyniä.

Noposen jälkeen tullut selostajapolvi teki työtään televisiolle ja tuskaili tuskailemistaan sitä, ettei monitorista näkynyt mitään. Ilmeisesti selostamoihin ei enää rakennettu ikkunoita, joista katsoa. Nykyään monitorit on kai saatu toimimaan, sillä enää ei niitä sadatella. Joskus – tai aika usein – tuntuu siltä, että selostaja selostaa liikaa tai että selostaja selostaa sitä, minkä valpas katsoja muutenkin näkisi kuvaruudustaan.

Väliaikalähdöistä alettiin puhua siinä vaiheessa, kun väliaikalähtöjen rinnalle tuli yhteislähtöjä. Sen jälkeen on taas palattu kivikaudelle. Naisten takaa-ajo on kuvaruutujen aikanakin suosittua myös urheiluruudussa, miesten takaa-ajosta puhumattakaan. Samoja lajeja tapaa muuallakin arkitodellisuudessa, mutta ladulla ne ilmeisesti ovat kiehtovimmillaan? 


Kirjoittajalla on kahdet käytetyt sukset ja hitaanpuoleinen hiihtotyyli. 
Muuta asiantuntemusta on aika vähän.