Talven urhoilua

Nyt on se aika. Tai piti olla, ennen tammikuun lopun vesisateita. Tähän aikaan vuodesta se aika kyllä on, ainakin jossain päin maailmaa.

Muistatteko millaista oli ennen?  Silloin, kun mäkihyppyä ja viestihiihtoa selostettiin radiossa tai mustavalkotelevisiossa. Minäpäs muistan, on nääs ikää…

Talvella harrastetaan urheilua, mutta ularadion aikaan se taisi olla enemmänkin urhoilua. Talven urhoilua harrastivat mäkihyppääjät ja hiihtäjät.

Mäkihypyssä oli ainakin kaksi koulukuntaa, vaikka kaikilla hyppääjillä oli pääsääntöisesti pipo päässä, sillä tavalla hassusti – miten se niin pysyikin paikoillaan koko lennon ajan? Haalaria ei käytetty, sen asemesta hyppyasuna oli villapaita, jossa valkoiset raidat hihansuussa ja kauluksessa. Hyppääjä piti kädet eteen ojennettuna, niin kuin uimarit ja uimahyppääjät nykyään ja toisen koulukunnan edustajilla oli kädet vartalon sivulla, sormet hiihtohousujen sivusaumassa. Siis aerodynaamisesti. Ja sitten oli vielä Recknagel, Itä-Saksan Helmut. Joka onnistui omaperäisellä tyylilläänkin.  

Tärkeintä oli varma alastulo. Joskus radioselostuksesta saattoi saada sellaisen kuvan, että osa hyppääjistä jäi maan ja taivaan välille räpiköimään niin kuin naakkalauma, mutta luultavasti painovoima hoiti kaikki tavalla tai toisella alas. Teelemarkkeja ja tasajalkoja ja muita ei tunnettu vielä silloin, niiden aika alkoi vasta sen jälkeen, kun televisiokamerat saatiin raahattua mäkiin. Kaikki hyppääjät tulivat alas, sen saattoi jokainen katsoja todeta.

Siihen aikaan ei ohjelmassa ikinä ollut mäen karsintaa, vaikka kaikki hyppyrimäet oli rakennettu natisevasta puusta. Betonimäkien aikaan alettiin järjestää mäkien karsintoja, vaikka luulisi, ettei betoni niin helposti yhdessä suvessa vesakoidu. Vesurihommia.

Hiihtäminen tapahtui tervattujen puusuksien ja mustikkasopan voimalla ja eniten mustikkasoppaa rinnuksilleen roiskuttanut julistettiin voittajaksi. Naisten kisoissa roiskittiin vähemmän, mutta hiihdettiin pakoon venäläisiä, miesten kisoissa pelotteena oli Ruotsin Siksten Jäärnperi. Minulla oli ruskeat Karhut, joita isä tervasi tulen ääressä. Jos halusi seurata kilpailuja, piti olla hiljaa ja kuunnella, korva melkein radiossa kiinni. Hiihtämään ehti kisan jälkeen. 

Radioselostuksissa taituroivat Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen. Tiilikainen oli Aunuksen radion veteraani, Noponen nuori ja innokas maisteri. Kuuntelija näki sielunsa silmin matkamuistomerkeistä kirjaviin anorakkeihin sonnustautuneen kaksikon seisomassa melkein polviaan myöten hankeen vajonneena ja hehkuttamassa, kuinka väliajat riittivät ja voi, jos eivät riittäneetkään, silloin kilpailija lyötiin. Kaikki kisat päättyivät hevosenkenkään ja vaikka voittaja oli jo maalissa, vielä piti jännittää väliaikoja. Ja jos aikaa jäi, Paavon ajatus karkasi Kuusamon lumille.

Myöhemmin tapasin Noposen ja jouduin luopumaan illuusiosta. Eivät ne veijarit olleet hangessa seisoneet, vaan selostuskopissa istuivat ja tutkailivat kilpailun etenemistä  katsomalla paitsi ikkunasta, myös tulosliuskoista. Selostaminen vaati valmistautumista ja mielikuvitusta, mutta mukana oli aina myös nippu hyvin teroitettuja lyijykyniä.

Noposen jälkeen tullut selostajapolvi teki työtään televisiolle ja tuskaili tuskailemistaan sitä, ettei monitorista näkynyt mitään. Ilmeisesti selostamoihin ei enää rakennettu ikkunoita, joista katsoa. Nykyään monitorit on kai saatu toimimaan, sillä enää ei niitä sadatella. Joskus – tai aika usein – tuntuu siltä, että selostaja selostaa liikaa tai että selostaja selostaa sitä, minkä valpas katsoja muutenkin näkisi kuvaruudustaan.

Väliaikalähdöistä alettiin puhua siinä vaiheessa, kun väliaikalähtöjen rinnalle tuli yhteislähtöjä. Sen jälkeen on taas palattu kivikaudelle. Naisten takaa-ajo on kuvaruutujen aikanakin suosittua myös urheiluruudussa, miesten takaa-ajosta puhumattakaan. Samoja lajeja tapaa muuallakin arkitodellisuudessa, mutta ladulla ne ilmeisesti ovat kiehtovimmillaan? 

Kirjoittajalla on kahdet käytetyt sukset ja hitaanpuoleinen hiihtotyyli. 

Muuta asiantuntemusta on aika vähän.