Tammikuun taivaaseen ne hetki sitten yltivät, eivät enää.
Oliko jättiläisten jo aika lähteä, en tiedä. Ei ole sitä, jolta olisin
mielelläni kysynyt. Minä vastaan päätöksestä, vain minä.
Rungot ovat maassa, ne sahataan kappaleiksi ja pilkotaan
takkapuiksi. Kerään ryhmyisiä oksia kasaan ja ehkä niiden vuoro on keväällä,
kun puu on hiukan kuivahtanut ja hakettimelle altis.
Koivut ovat olleet tällä tontilla jo ennen kuin talo.
Nuorista koivuista on kasvanut jättiläisiä, joiden kuntoa olemme alkaneet
arvailla. Kestääkö ydin, on puu riittävän lujaa kestääkseen syksyn ja talven tuulet, ukkoset?
Jättiläiset tavoittavat taivasta ja kun aika on,
pääsevät sinne.
Viljon päivänä katselen pihan suuria puita ja niiden lomassa
versovaa elämää. Sitä on, runsaasti uutta koulutettavaa oksistoa.
Ja huomenna on kaikkein Kallein päivä.
Tammikuun taivaan alla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti