sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kiitos runosta, Ekkehard!


Ein ungeborener erzählt

In einer sternenklaren Nacht
(und das ist nicht gelogen)
hat mich der Klapperstorch gebracht.
Er hat mich hergeflogen.

Wie gut, dass Eine mit mir geht
in meinen ersten Tagen.
Und dass sich alles um mich dreht,
ist einfach zu ertragen.

Ich bin wie Seide und wie Samt.
Und mache kleine Schritte.
Und schlafe nachmittags im Amt,
denn das ist dort so Sitte.

Viel weiß ich nicht, ich bin noch klein,
und riesengroß die Mutter Erde.
Doch eines weiß ich ganz allein,
ob ich ein Junge  oder Mädchen werde.

Syntymätön kertoo

Eräänä tähtikirkkaana yönä
(eikä tämä ole satua)
Haikara toi minut
Hän lensi kanssani tänne.

On mukavaa, että joku on kanssani
Ensimmäisten päivien aikana
Ja se, että kaikki pyörii minun ympärilläni
On helppo sietää.

Olen kuin silkkiä ja samettia
Otan pieniä askelia
Ja nukun iltapäivisin työpaikallani
Sillä siellä on sellainen tapa.

Paljon en tiedä, olen vielä pieni
Ja jättiläissuuri on äiti maa
Toki yhden jutun tiedän vain minä itse
Olenko tyttö vai poika.

Riipuksissa



Pakkasin perheen ja koneen maalle. Ensin kone laukkuun, sitten asiaankuuluvat tykötarpeet, hopihopihophop. Koira mukaan ja koiran muonat.

Maalla, työpöydän ääressä tajusin, että se pussukka, jossa ovat laturit, mokkula ja kameran yhdysjohto, oli jäänyt kaupunkiin. Kahden vuorokauden nettipaasto!

Teki varmaan ihan hyvää, mutta ei ensiksi tuntunut kivalta. Ne muutamat jutut, jotka oli halunnut meilailla, siirtyivät päivällä, kahdella. Ne sivut, joita olisi halunnut rauhassa katsella, jäivät katselematta. Pyykkiä pestiin ja mankeloitiin ja talon ilmettä päivitettiin, lue: pääsiäiskoristeet siirrettiin kaappiin odottamaan uutta tulemista. Jotain järkevää voi siis ihmisen elämässä edelleenkin tapahtua, vaikka katse ei olekaan koko ajan ruudussa.

Joskus kaukaisessa historiassa, pöytäkoneiden aikakaudella saatoimme jättää koneen, akuutissa vaiheessa olevan tekstin, muistiinpanot ja paperit ja lähteä maalle. Nukuimme raikkaassa, ATK-vapaassa mökissä ja rentouduimme. Sitten palattiin kaupunkiin, töiden maailmaan. Ajatus oli kirkastunut ja alitajunta vienyt työtä eteenpäin.

Siihen aikaan maallakin kykeni lukemaan paperille painettua sanomalehteä. Nyt olemme mökkipäivien aamuina tutkineet nettilehteä, joka kulkee kaikkialle mukana ja josta ei jää paperia pois kannettavaksi - mutta jonka lukeminen edellyttää pienen konearsenaalin raahaamista. Siihen aikaan tuli talletettua keittiön hyllylle aikataulut, tv-ohjelmat ja palveluhakemistot. Niitä ei enää kerry nurkkiin, sillä netistä saa kaiken tarvittavan ja reaaliajassa.

Jos minä, joka olen näin vanha, addiktoidun näin nopeasti ja helposti, mitä tapahtuu niille, joille netti on ollut koko elämän ajan olemassa?

Ehkä ei mitään sen kummempaa.