Näytetään tekstit, joissa on tunniste syksy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syksy. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Rytmi



Kysykää – tai älkää kuitenkaan kysykö – entisiltä kavaljeereilta, millainen tanssitaito ja rytmitaju minulla on. Ei niitä ole, tanssiaskelia eikä rytmiä, minä en ikinä oppinut. Turha edes kysellä. Ja ne kavaljeerit, taitavat jo kohta tarvita tahdistinta? 



Elämä on rytmin hakemista, vaihtuvien taajuuksien hahmottamista. Elämä sykkii, niin kuin sydän, levosta kiireeseen, sykettä ja syklejä, laveita kuvioita. Meille tämän toivoisi olevan helppoa, eletäänhän pohjoisessa maassa ainakin neljän, jopa kahdeksan vuodenajan keskellä. 


Juuri nyt kesä pakenee, käsillä on syyskuu sato. Vaalea vehreys tummuu, kellastuu, saa ruskean sävyjä. Silti luonto on täynnä vielä elämää. Kesä on tarjonnut lentonäytöksiä, joissa esiintyjät solahtavat erehtymättömän varmasti pesäpöntön pienestä aukosta sisään ja ulos. Nyt pesät ovat tyhjillään, asukkaat muuttaneet omilleen. Vesilinnut parveilevat ulapalla, matkaseuraa etsien. 


Avaan oven ja kuuntelen pihan tuulta. Kypsien luumujen tuulta, itsepäisen kriikunapuun tuulta, vanhan omenapuun harmaantuneissa oksissa liikkuvaa tuulta, havunneulasten ja koivunsiementen täyttämää tuulta, hiljaa nurmelle varisevaa kesää. Tikka ahertaa pihamännyn oksalla, nakuttaa keskittyneesti kelottunutta puuta. 

Illan tullen leikkivät tähtien kuvajaiset mökkirannassa, veden tummalla pinnalla. Kesä etääntyy, lopulta veden rytmi hiljenee, jään tullessa. 

Välillä näyttää siltä, että vuosi on elämän pienoismalli. Tai siltä, että elämä on kuin pitkä kesä, elämän kierto, vehreistä aluista syksyn lehtien havinaan.


Elämän syyspuolta kulkeva joutuu luopumaan, päästämään irti ihmisistä, rakkauksista, asioista, paikoista. Ne katoavat, hallitusti ja odotuksenmukaisesti, mutta myös odottamatta ja yllättäen. Huomaa, että on asemoitava itsensä ja ajatuksensa uudelleen. Ei enää jonkun olemassa olevan ihmisen tytär tai naapuri, vaan vain minä, itse, omillani. Vastuu siirtyy ja jonakin päivänä on oma vuoroni siirtää vastuu nuoremmille. Vastuu muistoista, perheen hiljaisesta tiedosta, tavoista ja tottumuksista, Vastuu siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Eikä kukaan osaa aloittaa ajoissa, aina huomaa, että jotakin tärkeää on jäänyt kysymättä. 


Syyskesällä palataan kaupunkiin. On iltoja, jolloin sää on vielä lempeä, vaikka ilta pimenee ja tähdet ovat jo jossakin kaukana kaupungin valojen yläpuolella. Kävellään kadulla, kevein kengin, katsellaan valoja, valaistua kaupunkia, joka kohta hengittää talven odotusta. Askeleita asfaltilla. Yöllä voi vielä jättää ikkunan auki, kuulla kadun äänet, tuntea kaupungin tuoksun. 

Jonakin päivänä tulee viima ja sade piiskaa ajatuksia. Mutta sitä ennen, hengitän syksyä. Kuuntelen syksyn rytmiä, talven lähestyviä askelia.

Elämän syke, rytmi, kaikella aikansa. 


Julkaistu ensimmäisen kerran Keravan seurakunnan Keravan taivaan alla -blogissa 8.9.2019. 

lauantai 27. lokakuuta 2018

Eläinkuntaa elämässäni - ja vähän kasvikuntaakin



Mumminmökillä, aamuhämärissä, katselin, miten liikenne vähitellen alkoi vilkastua. 
Olohuoneen kaihdinta nostaessani tajusin, että parin metrin päässä pihamaalla seisoi neljä peuraa – vai olivatko ne kauriita, kauniita ne ainakin olivat – liikkumatta, korvat höröllä, kuunnellen. Ja kun katse tarkentui, tajusin, että tien toisella puolella, palokaivolle johtavalla tiellä oli lisää eläimiä, ainakin neljä sirojalkaista otusta. Kun verho liikahti liikaa, eläimet lähtivät. Ei tullut kuvaa todisteeksi. 

Jonakin syysyönä näin mäyrän tallustelevan tiellä, sievästi reunaviivan viertä askeltaen. Naapurilla oli niihin aikoihin vielä pitkäselkäinen, matalajalkainen koira. Ensin arvelin, että naapurin haukku oli karannut ja lähtenyt yksin retkeilemään, kunnes tajusin, että kyseessä on villin luonnon edustaja asfaltilla. 

Myöhemmin päivällä, kun taas katselin pihaa, ulkona oli vain yksi orava. Oravilla on sesonki, pähkinäpensaiden sato alkaa varmaan olla korjattu, nyt kootaan talvivarastoa muista maan antimista.  

Olen itse varmaan kaikkein eniten juuri oravan kaltainen viljelijä ja arkistoija. Orava kätkee varastonsa varmaan talteen ja unohtaa ne sitten. Etsiikö se koskaan kätkemiään tavaroita vai hukkaako lopullisesti? Ainakin pihamaalta löytyy välillä uusia pähkinäpensaan taimia, ilmeisesti oravan kylvötöitä. Minun arkistostani ei löydy mitään, jos jotain hakee, mutta vaikka mitä, jos ei varsinaisesti hae mitään. 

Kesän alussa kylvin maahan kukkien siemeniä. Kuuman, kuivan kesän aikana niille ei tapahtunut mitään. Sellaisia vesimääriä, jota ne olisivat tarvinneet, ei kukaan ehtinyt eikä jaksanut kukansiemenille kantaa. Syyssade sai hoitaa kukkamaata ja nyt, kesäajan päättyessä, uuteen kukkapenkkiin on ilmestynyt ensimmäinen uhmakas kehäkukka. Ähäkutti, täällähän minä kumminkin olin! 

Jos päättää kukkia myöhään, ei ehkä tarvitse olla täydellinen?
Peurat – siis hirvieläimet – ovat uskollisesti hoitaneet puutarhaa. Ne ovat syöneet suihinsa karuun maahan suurin toivein ja hyvällä lapiolla istutetut tyrnintaimet, viimeistelleet uuden omenapuun leikkauksen ja ilmeisesti ottaneet reilut kymmenykset luumupuiden hedelmistä. Emme ehkä hetkeen istuta uusia tyrnejä. Niiden suojaaminen jollakin lankkuaitaa hennommalla rakenteella olisi järjetöntä, sillä hirvieläimet pääsisivät niiden kimppuun siitä huolimatta. Jos haluaisi torjua eläimiä, pitäisi olla aina paikalla, nousta aamuneljältä hätistelemään, ajaa kuokkavieraat tiehensä, joko autotielle tai naapuriin.  

Onneksi mitään pahempaa ei ole sattunut, koputan puuta. Arkisin jo ennen kuutta ja viimeistään kuuden aikaan alkavat ensimmäiset työmatkalaiset huristella mumminmökin ohi. Vilahtaako ohiajavan auton valoissa pakeneva eläin? Varoitusmerkkejä ei ole – niitä kai pitäisi täällä olla joka puolella kylää?

Valkoisen talon aikaa kirjoittaessani muistelin, miten pienen Kiki-kissan tulo johti ennennäkemättömään kollikissojen invaasioon kotimme pihamaalla. Paikassa, jossa ei koskaan ollut näkynyt yhtään kattia, mourusi lauma toinen toistaan pateettisempia, rumia ja lemmenkipeitä kolleja. Mistä ne kaikki olivat tulleet, sitä saattoi vain arvailla. Kissanpissan hajua ei kestänyt kukaan ja niin kauniista narttukissasta oli pakko luopua. Kakkoskissa, maalla hankittu kolli, käytti kollikissan vapautensa ja jätti perheemme. 

Ei enää kissoja, mutta pitkän ajan kuluttua koira. Sitäkään ei enää ole eikä uuden koiran hankkimisesta vakavasti edes keskustella. 

Seuraava kirja on vielä painossa eikä siitä pidä edes paljon puhua. Mutta yllätyksellinen eläinkohtaaminen siihenkin sujahti. Aika hyvin, vaikka en olekaan biologi. 
Ja systemaattisuudeltani pikkuoravan tasoa. 

Ehtiikö valmiiksi kukaksi? 


maanantai 12. syyskuuta 2016

Harmaa, harmaampi




Syksy, värien aika. Vihreä vaihtuu keltaiseen, rävähtää punaiseksi, leikittelee oranssilla. Sammalmatto saa uudet värit. 
Polun varren pienen kaltion rannalla kasvoi kesemmällä hillaa, nyt siellä loistavat hillanlehdet kaikissa syysväreissä. 


Pieni koivu keimailee keltaisilla lehdillään, pihlajan marjat ja  lehdet ovat kuin kypsä viini.


Syksyn värien takana on harmaa. Surumielinen, vankka, arkinen harmaa. Se hohtaa hopeaa mättäälle pudonneissa oksissa, taittuu mustemmaksi kivien pinnalla, piiloutuu sammaleen syliin.




Raidat kiven pinnalla ovat kuin jakolinjat, jotka murtavat järkäleen palasiksi.


Rakka kertoo kiven elämästä, kestämisestä, hajoamisesta. Elämä on välillä kuin rakka: kulkija törmää kovaan kiveen, kestää harmaat päivät, jaksaa sittenkin järkäleiden yli.


Syksy on täynnä harmaita uutisia. Kilpailukyvyn, kannattavuuden, tulevaisuuden varalle tehtyjä päätöksiä, joiden poliittinen väri on ankean harmaa. Kiristetään sitä, korotetaan tätä, nostetaan sieltä, lasketaan täältä. Talouden säätely muistuttaa huonon räätälin sovitusta: linjaa ei löydy, vaikka aikaa ja neuloja kuluu. Harsimukset harittavat joka suuntaan, onko tavoitteena sama, yhtä huonosti istuva kuosi kaikille?



Harmaus on hahmoton tila, kuin sumu tunturijärven yllä syysaamuna. Vesi tiivistyy männyn neulasiin kyyneleiksi, jotka kuivuvat hitaasti. Ilma on puhdasta ja helppoa hengittää, päivän edetessä valo lisääntyy. Kirkkaina hetkinä tunturilta näkyy toiselle tunturille, tulevaisuus on sinisen metsän sylissä.  


Harmaista ajoista täällä on ennenkin menty läpi. Historia on kouluttanut kovalla kädellä. Harmaan kannon ytimestä versovat kirpeän katkerat marjat, luonnon jatkuvan uudistumisen merkit. Luonto elää syksyn sykliä, valo vähenee, illat tummuvat ja maa odottaa jo lunta. Harmaa, tumma, syvä syli on luonnonlaki, siinä missä kevään valo ja heleyskin.


Onko syksyn uutisten harmaus luonnonlaki vai itse aiheutettu olotila? Onko arjen ankaruus ohimenevä mielenliike vai pysyvä suhdanne, johon on vain sopeuduttava? Montako kesää, montako talvea? Kuinka lupaus noususta toteutuu, pienen ihmisen mittakaavassa?



Majesteettinen Kemi on uomassaan, etenee kohti merta, voima ja valta tyynen pinnan alla, valmiina luovuttamaan energiansa. Elämän virta, vahva ja voimakas. Harmaan pinnan lujuus, toivo.

Taivaan avaralle kannelle syttyvät tähdet ja kuu.







tiistai 1. syyskuuta 2015

Ensimmäinen harmaa



Illalla katseltiin vastarantaa. Auringon laskussa oli persikanväriä, malvaa, kalpeaa hopeaa, kontrasteina, värikenttien kehyksinä rannan puut, vastaranta. Iholla vielä viimeinen uintireissu, kalpeaan siniseen ja hopeaan sointuva tunne.



Aamulla maailman raja on kadonnut usvaan. Aurinko on lähellä veden pintaa, katselee puiden takaa, valo leikkii veden pinnalla, kirjoo kimmeltäviä kuvioita kuin koruja aamun harmaaseen sumukauhtanaan. Veden viileys kohtaa uimarin, jokaisesta vedosta jää nopea viiva tyveneen.


Sumu rajaa erilleen saaret, jotka päivänvalossa sulautuvat toisiinsa, vihreäksi muuriksi. Joutsen lausuu iskevän repliikkinsä, aamun ensimmäisen kalastajan veneen staccato kantaa vaimeana ulapalta, matkalla verkoille. 
Hiljaisuuden katkaisevat vain lyhyet viestit, nyt puhutaan tärkeimmät, kootaan joukot, käskytetään täsmällisin sanoin. Soitimen helinä, kilpakosijoiden lörpöttelevät laulut, houkutusten helskytys on vaiennut. Syksy, totisesti totisesti, syksy.  




Veden liike on lähes pysähtynyt, pinnalla keinuu keltaisia koivunlehtiä, joka kerta niitä on enemmän. Järvi huokaa ja hengittää, sumu vaeltaa hakkuuaukealla, rannan laitaan jätettyjen puiden muodostamasta, aamu aamulta harvenevasta risuaidasta erottuu jokainen oksa ja lehti.


Tunnistan merkit maisemassa, harmaat hetket, värien verkkainen taittuminen talven sävyihin. Luonnon kiertokulku.