torstai 7. huhtikuuta 2016

Matkaeväät





Valmiissa maailmassa on helppo matkustaa. Rakennetussa maailmassa pärjää aina. Eväitä ei enää pakata voipaperiin tai eväspulloa sujauteta villasukan sisään. Tämä kaikki on itsestään selvää ja tylsää.

Nelostie ei turhia kaarra, ei kiemurra. Jyväskylän jälkeen se kiskoo autojonot suorina raitoina kohti pohjoista, ennen Oulua on loputon metsätaipale, joka hämärään vuodenaikaan näyttää tunnelilta. 




Muutama tiehaara, yksinäinen himmeä valo jossain kaukana, täyteen sumppuuntuneet taukopaikat ja epätoivoinen epäjärjestys syöttölöissä, joille lomakausien alkaminen on aina nihkeä yllätys, ei lisämyynnin paikka. Viimeistään hiihtolomaviikoilla autojono on niin pitkä, että vähemmällä pääsee, kun pitää paikkansa eikä intoudu ohituksiin. Silti, katseen on oltava tarkka ja valpas.


Sielun eväät ja ajankulu ovat levyillä, äänikirjoilla.





Olen matkustanut pohjoiseen ja takaisin Sinuhen seurassa. Lars Svedbergin lukema Mika Waltarin klassikko on sujuva, kiinnostava ja sopivan vivahteikas metsätaipaleen tylsyyden tappaja. Sinuhen sivuja on niin paljon, ettei kahteen levypakettiin jaettu sisältö kulu yhdellä matkalla, vaan pohjoisessa on käytävä useammin.


Sinuhe kestää kuuntelua, vaikka sen olisi lukenutkin. Sinuhe kestää monta lukemista, se on klassikko, todellinen klassikko. Ja lukijan suoritus hieno.



Meitä on saatellut Maria Kallio ja Leena Lehtolainen. Jos äänikirjat hakee kirjastosta, ei niitä koskaan saa ilmestymisjärjestyksessä, vaan siksaksikinsokin. Edellisellä kerralla Maria ratkoo ensimmäistä murhaa, seuraavalla viimeistään ja sitten jotain, joka on ollut uran keskivaiheilla ja johon on myöhemmissä tarinoissa jo usein viitattu. 

Väliäkös tuolla, Maria napostelee iänikuisia lohtusalmiakkejaan, naukkailee joskus viskiä, pukeutuu peitehommissa vanhaan minihameeseen ja valmistaa epäkronologisen lähestymistavan vuoksi vaihtelevan kokoiselle perheelleen pastaa. Vaikka yhtenä teemana on työuran ja äitiyden yhdistäminen, juonien polveilu on joskus turhauttavaa. Erja Manto ja Krista Putkonen-Örn lukevat hyvin, muut heikommin. 

Lehtolaisen kolmiosainen Hilja Ilveskero –sarja on jäntevämpi, se on ilmeisesti jo suunniteltukin rajalliseksi kokonaisuudeksi ja Krista Putkonen-Örnin napakka lukutapa tekee sille oikeutta.


Loistava näyttelijä on aina loistava tulkki. Havukka-Ahon ajattelijan lukee Risto Mäkelä ja suoritus on niin mehevä ja mainio, että sen mukana matka joutuu. Kylän koiria tulkitsee hersyvästi Esa Saario.

Joskus äänikirja uudistaa kirjan, jonka jo luuli perinpohjin tuntevansa. Veikko Sinisalon tulkinta Täällä Pohjantähden alla –trilogiasta on häkellyttävä kokonaisuus. Kolme tukevaa laatikollista levyjä, tuntikaupalla yhden miehen teatteria, jossa kirja elää tuoreena. Miten voi yhdellä miehellä olla hallussaan sellainen rekisteri, joka tavoittaa niin Laurilan Anttoon uhman, nuoren Leppäsen Aunen hempeyden viettelykohtauksessa ja räätäli Halmeen viisauden. 

Pohjantähti on luettu, minun ikäluokkani niitä, jotka ovat sen lukeneet useamminkin ja silti, kuuntelu tuo uusia sävyjä taideteokseen, luenta on oma taideteoksensa.



Seppo Jokisen sankari, Komisario Koskinen ratkoo tamperelaisia rikoksia. Matka Hervannasta Sorin piiriin, myöhempien vaiheiden asunto Rautatienkadulla on helppo sijoittaa mielikuviin Mansen keskustan kortteleista. Ola Tuominen tulkitsee, Jokista on helppo kuunnella rapaisella talvitiellä.

Viimeisten automatkojen ajankulu on ollut Henning Mankell ja Kurt Wallander. Onko Eero Saarisen lukemien äänkirjojen Kurt Wallander se mies, jota Krister Hendriksson esittää vai Rolf Lassgårdin rosoisempi hahmo – siitä keskustellaan välillä etupenkillä.
Mutta kumpi vaan, Martinssonin ja Svedbergin hahmot ovat samat kuin televisiossa.

Wallander on tietysti teeveestä tuttu, mutta kirjat ovat aivan jotain muuta kuin puoleentoista tuntiin puristetut, viilatut ja höylätyt rikosjuonet. Mankell kirjoittaa ja kuvaa tarkasti, laventaa ja perustelee. Rikostutkimus polveilee, juoneen liittyy ensin täydelliseltä poikkeamalta vaikuttavia sivujuonia, jotka lopulta liittyvät yhteen.

Rikoskirja on viihdettä ja rikoskirja on rakentamisen taidetta. Siksi juonen on oltava tarkka rakennelma ja looginen, jotta lukija/kuulija viihtyisi. Henning Mankell on tehnyt taustatyönsä tarkasti ja huolella. Kiitos siitä, vaikka kiitos tuleekin postuumisti.


Äänikirjat ovat suosittuja. Kirjaston äänikirjaosasto on suppea ja välillä uutta kuultavaa on etsittävä kauan, parhaat ovat aina lainassa. Vielä on löytynyt.

Niin, että jos kysytte, mitä te siellä automatkalla teette, tässä on pieni osa vastauksesta. Kuunnellaan.


Jutun kuvissa on naavanuttu näre, muita puita, maisemia ja jänkhää. Niillä ei ole mitään osuutta jutun sisältöön, mutta ne ovat usein matkan päämäärä.