Salmelan suvi 2024

 Siksakkia ja hienoa taidetta 

 

Tuomo Saali 

Salmelan tämän kesän näyttely on koettu. 35. näyttelykesä on houkutellut yleisöä, Salmela kiinnostaa. Valitsimme arkisen aamupäivän ja niin oli valinnut turistibussillinen muitakin kiinnostuneita. Seikkailimme tutuissa saleissa, jälleen kerran uusien taideteosten äärellä, välillä bussiryhmän tieltä väistellen, välillä reittiä vaihtaen. 

Nora Tapperin puuveistos. 

Näyttelyalue on tullut vuosien aikana tutuksi. Kokonaisuus on joka vuosi rakennettu niin, että Salmela-talosta aloittava etenee kierroksen aikana taidekentän kehityksen mestareista kisälleihin, suurlupauksista ja lunastetuista lupauksista tulevaisuuden nimiin. Tutuksi on tullut myös Salmelan toinen hieno periaate: jokaiselta taiteilijalta on pienen gallerianäyttelyn kokoinen valikoima töitä. Tekijöistä saa näin hyvän käsityksen, omaa sielua koskettavia töitä löytyy kaikilta. Vaikka puitteet ja rakenteet ovat tutut, näyttely on aina erilainen. 

Tunnelmaa oli taas kansainväliseen malliin: ruuhkaa kuin Louvressa! 

 

Monesko kerta meille tämä jo oli? 35 vuotta olen ollut Salmelasta tietoinen, mutta paikalle pääsin vasta myöhemmin, 2000-luvun alussa. Nyt Salmelan käynnistä on tullut perinne, josta ei luovuta. Näyttely on koettu upeassa auringonpaisteessa, sateessa, pilvipoudalla, aina se on ollut näkemisen arvoinen.  

Olen joka kerta ostanut Salmelasta julisteen tai julisteita mukaani. Niitä varten on mökillä oma paikkansa. Aina en ole onnistunut hillitsemään itseäni ja tyytynyt vain yhteen kuvaan.  Kuvia on yli kaksikymmentä, käyntejä hieman vähemmän, sillä mökin rakentamisen vuosina ei aina liiennyt edes sitä yhtä aamupäivää (eikä puhdasta vierailupaitaa) taiteelle. Nyt on, nyt aika järjestetään – eläkeläisten ”kiireisiin” taide on helpompi yhdistää. Monta hienoa kokemusta olemme saaneet, kiitos, Tuomas Hoikkala ja ystävällinen henkilökunta! 

Tuomo Saalin töitä, miniatyyreinä. 

Salmela-rakennuksesta, vastaanoton läheltä on taaskin hyvä aloittaa. Suuri sali on omistettu Tuomo Saalin maalauksille ja Nora Tapperin puuveistoksille. 

 

Tuomo Saalin maisemat ovat edellisiltä kesiltä jo tuttuja, myyttisiä maisemia ja demonstraatioita ihmisen pienuudesta. Vuoristoja, joita utuiset pilvet peittävät, rinteitä, jotka hehkuvat väriä. Näitä maisemia ei matkaoppaista löydä, mutta silti ne ovat totta ja olemassa. Kaukaisten vuorten korkeuksissa on oma maailmansa, jonka mielikuvissa voi tavoittaa paremmin kuin millään muulla dokumentoimisen tai kuvantamisen keinolla. Suurten vuorimaisemien rinnalla on myös pieniä otoksia, yhtä kiehtovia kaikki. 

 

Nora Tapper 

 

Tuomo Saalin töiden kumppanina on Nora Tapperin puuveistoksia, hellyttäviä ihmishahmoja, perheitä, sukupolvia. Materiaalina on puu, paljaana, käsittelemättömässä kauneudessaan. Jotain tuttua näissä on, sammattilaisen Pekka Kainulaisen puuveistosten hahmot ovat samalla tavalla aitoja, puun luonne on tavoitettu konstailemattomalla tavalla.  Nora Tapper kertoo tavoittelevansa pienten arkisten hetkien tunnelmaa. Olen usein ajatellut, että kaikkein tärkeintä on sittenkin arki: juhlat ja poikkeusajat saa aina sujumaan, kunhan arki on kunnossa. Pienet arkiset hetket elävät näissä teoksissa. 

Elina Brotherus, paljaimmillaan. 

Salmela-talon, päärakennuksen alakerran toisen salin valloittaa Elina Brotherus. Valokuvaaja, joka on itse vahvasti läsnä kuvissaan. Maiseman keskellä, yksin, paljas katse usein suoraan kameraan suunnattuna. Mukana on muutama alastontutkielma – melkein liian paljaita, intiimejä kuvia. Pukukuvissa – jos niin voi sanoa – taiteilija on rohkeasti läsnä, paljas iho tuo ujostelemattomuuden uudelle tasolle. Keskelle salin avaruutta on ripustettu mekkoja, joita näkee myös kuvissa.  

Elina Brotherus on kansainvälinen, arvostettu taiteilija. Merkitseekö hänen taiteensa muualla samaa kuin täällä kotimaassa, mielletäänkö Elina Brotheruksen kuvat heijastumiksi suomalaisesta syrjäänvetäytyvästä sielusta? Vai vetäytyykö hän edes oikeasti? Kuvissa on arvoitus. 

Siellä täällä alakerran näyttelytiloissa on Arvo Siikamäen veistoksia. Elegantteja pariisittaria, jotka hillitysti katselevat ohitseen tungeksivaa yleisöä. Tyylikäs siluetti, pariisinsininen sävytys tai mustan ja kullan ajaton yhdistelmä. Nämä näyttelyvieraat jaksavat päivystää koko Salmelan kauden ajan. 

 

 

Näitä töitä olisi ilo näyttää enemmänkin, mutta kuviin on tullut heijastuksia. 
Pitäkää mielessä: Kateryna Yehorova 

Salmelan vuoden nuori taiteilija on ukrainalainen Kateryna Yehorova. Hänen guassimaalauksensa koskettavat aivan erityisellä tavalla. Grafiikkaa muistuttavat hienopiirteiset työt kertovat siitä todellisuudesta, jonka Kateryna on Suomesta löytänyt. Rauhaa, levollisia maisemia, luonnonläheinen idylli. Melkein kuin satua tai hyvänyön tarinaa. Taiteilija toteaa esittelyssään, että kodin merkitys on kirkastunut Suomessa oleskelun aikana: tauluissa on tunnistettavia suomalaisia paikkoja.  

Topi Ruotsalainen: Koulun pihalta

Topi Ruotsalainen on jo edellisiltä vuosilta tuttu. Ensimmäinen Topin töistä oli Maisteissa – monta vuotta sitten. Samat rehvakkaat nuoret miehet jatkavat seikkailujaan, pelaavat, retkeilevät Kolille ja muistelevat kouluaikoja. Lempeää äijäenergiaa, joka osuu mummin sieluun. Rouheaa siveltimenkäsittelyä, energisiä värejä. Tänä suvena taas vanhalla vauhdikkaalla otteella maalattuna. 

 

Susanne Koskimäki on sijoitettu samaan saliin Topi Ruotsalaisen kanssa. Siinä missä Topi on rehvakas ja rouhea, Susanne on hillitty ja taidokas kädenjälki tekee oikeutta salaperäisille maisemille, lasille kaiverretuille maisemille tai maiseman fragmenteille. Värillinen lasi muuttuu tunnelmallisiksi kuviksi, niitä voi katsella eri puolilta, nähdä uutta, rauhoittua. Jokainen työ sopisi jonkun kotiin, se löytäisi paikkansa ikkunan läheltä, tutun maiseman läheltä, se olisi sielunkuva tai kuvaksi kirjoitettu muisto.  

Susanna Koskimäki kaivertaa lasiin.

 

Tänä vuonna vietetään Lars-Gunnar Nordströmin satavuotisjuhlaa. Abstraktin taiteen mestarin kunniaksi hänen töitään on esillä Salmelassa, mukana on myös Marika Mäkelän ja Johanna Koistisen grafiikkaa. Grafiikan mestarin tuttu, teräväpiirteinen tyyli on tunnistettava ja mieleen jäävä. 

 

Johanna Koistisen grafiikkaa

Lars Gunnar 'Nubben* Nordströmin tunnistettavaa kädenjälkeä 

 

Apteekkitalossa on tälläkin kertaa rohkeaa modernia taidetta.  Taiteilijakaksikko Robert Lucander ja Markus Jäntti räjäyttää ennakkoluulottomasti esiin muotoja ja värejä, taidokasta työnjälkeä, popkulttuuria. Maalauksia puulle, maalauksia, joissa kuva elää ja liike on vain sekunneiksi pysähtynyt, tarkkaa ja taidokasta työskentelyä.  

Lucander ja Jäntti 

Robert Lucanderin maalaus vanerille.

Hienostunut Robert Lucander ja räväkkä Marcus Jäntti täydentävät toisiaan Opettajan ja oppilaan suhde on muuttunut kollegoiden yhteistyöksi: molemmat ovat opettaneet Berliinin taideyliopistossa, Lucander professorina, Jäntti lehtorina.  Töissä ollaan taiteen virtausten äärellä: popkulttuurin vaikutteet yhdistyvät klassiseen taiteeseen, mutta työn taso on molemmilla korkea. 

Abstrakti Hannu Hyrske

Tuttua leikkisää kuvakieltä: Häntä vie

 

Hannu Hyrskeen nimi on isoäidille tuttu jo lastenkamarista: lastenkirjojen kuvituksia hän on tehnyt 1990-luvulla.  Nyt esillä on abstrakteja kuvia, värikkäitä maalauksia, grafiikkaa ja aivan ihastuttava pieni kissa, jota häntä vie. Raikas, monipuolinen kattaus!

 

Ville Löppösen lapsiaihe

Ville Löppönen on taitava maalari. Hän on sekä kuvataiteen ammattilainen että ortodoksisen teologian maisteri. Ville Löppösen kuvissa on samaa vakavuutta kuin joissakin sakraaleissa kuvissa, mutta myös räjähtävää voimaa. Pieni poika pukeutuu tiikeriksi, katsoo uhmaten aikuisiin.  

 

Ville Löppösen töiden parina ovat Antero Kareen eläinaiheiset veistokset.  

Antero Kare 

 

Mariam Falaileh on sekä keraamikko että graafikko – ja varmasti paljon muutakin, mutta nämä puolet hänen osaamisestaan ovat esillä Salmelassa, Domanderin alueen vanhassa postitalossa. Veistoksia, joissa tummaksi lasitettu savi puhuu, grafiikkaa, joka toistaa keramiikan aiheita.  Mytologiaa ja mystiikkaa lupaa näytteöyesite: tummien kuvien ääreen pitää pysähtyä, tutkia.  Hieno nuori taiteilija.  

Mariam Falaileh: Musta sydän

Paavo Pelvon Kevätikkuna 

Paavo Pelvon radiaattori.

Paavo Pelvo ei ole enää ihan nuori, mutta miten valloittavia hänen työnsä ovatkaan!  Eläinaiheita, pikkutarkasti kuvattuja, ilmeikkäitä.  Ilvespari, Kettupari ja Susipari! Näkymä pihapuun lintuihin! Lämmin pönttöuuni on saanut harmaan peitteen, vanha radiaattori – valurautainen lämmityspatteri – on verhoutunut turkkiin ja saanut tassut. Patterit olivat oleellinen osa Kalervo Palsan taidetta – hän reagoi asumuksensa kylmyyteen, Pelvo tuntuu kunnioittavan lämpöä, jota patterit ja uunit tuovat.  Upeaa, persoonallista kädenjälkeä, yksityiskohtaisen tarkkaa tekniikkaa.  

 

Marja-Liisa Partasen eläinaiheita

Postitalon yläkerta on Marja-Liisa Partasen valtakuntaa.  Mikkeliläinen kuvataideopettaja ottaa töillään kantaa uhanalaisten eläinten puolesta – ihmisiä hän ei maalaa eikä piirrä. 

Piirrokset ja maalaukset ovat rikkaita, täynnä yksityiskohtia ja mielenkiintoisia sävyjä. Mukana on eläinten ohella vanhoja esineitä. Värimaailma on rikas ja runsas.  Juuri tähän näyttelyyn haluaisin lapsenlapsetkin tuoda!  

 

Eeva-Marja Saarinen 

Palvelijan rakennuksessa on Eeva-Marja Saarisen upeita, ensinäkemältä abstrakteja maalauksia. Yhdellä värillä maalatut kuvapinnat kätkevät sisäänsä mielenkiintoisia hahmoja: lintuja ja luontoa. 

Jaana Bombinin veistos Salmelan aitassa. 

Jaana Bombin on kuvanveistäjä, jonka graniittihahmot ovat kuin muistumia muinaisesta maailmasta. Symboleja, hallittuja muotoja, taidokasta muotokieltä. Näitä patsaita tekee mieli koskettaa!  

 

Hieno kokonaisuus, paljon koettavaa!  

Salmelan näyttely on avoinna vielä hetken, sunnuntaina 11.8.2024 on tämän suven viimeinen näyttelypäivä. 

Kiirehtikää katsomaan! 

Kuvat ovat kirjoittajan amatööriotoksia.  Kuvaan mielelläni taideteoksen kehyksineen, sillä kehys on osa työtä ja sen ilmettä.  Kuvien taso vaihtelee!  

Mesenaattien kultainen aika

Hjalmar Munsterhjelm: Kuutamo 

Loppukesän tapaamisesta Jyväskylässä sukeutui kulttuuriretki keskiseen Suomeen.  Matkalla koettiin Petäjäveden vanha kirkko ja Serlachiuksen suvun tarina ja taidekokoelmat, antoisaa ja ainutlaatuista. 

Kun kirkko rakennetaan veden äärelle, sanankuuloon on helpompi tulla. 

Petäjäveden vanha kirkko on Unescon maailmanperintökohde, jykevistä hirsistä vuonna 1763 pystytetty ja alkuperäisessä asussaan. Nämä puukirkot ovat aarteita, joita tullaan ihailemaan kaukaakin. Millaista oli elämä silloin, kun tämä kirkko oli uusi? 

Tummaksi patinoitunut puu, vanhat kirkkotekstiilit kertovat tunnelmasta. Verkkainen virrenveisuu vain puuttui, lukkarin aitio saarnastuolia vastapäätä oli tyhjä. 

Kirkossa kuuntelee opastusta ruotsinkielinen ryhmä. 
Vasemmalla saarnastuoli, oikealla lukkarin aitio. 

Kirkkomaa on rajattu jykevällä lankkuaidalla.  Kirkkomaalla on vanhoja hautapatsaita. 

Jyväskylästä länteen ajettaessa kaupunki vaihtuu pian metsäiseen maaseutuun. Petäjävesi oli nimensä veroinen, paljon komeita honkametsiä, siellä täällä yksinäinen talo.  

Kun lähestytään Mänttää, alkaa metsän lomassa kiilua yhä enemmän sinisiä vesistöjä. Keskisuomalaista, levollista maisemaa. Loppukesän aikaan vilja on tuleentunut, osin jo korjattu, peltojen ja metsien värimaailma kypsän kultainen.  

 

Akseli Gallen-Kallela kutsuttiin Mänttään maalaamaan G A Serlachiuksen Siri-tyttären muotokuva. 

Serlachiukset ovat suomalaisen taiteen mesenaattien aatelia, ykköskastia. Mesenaatteja on toki muitakin ja heidän työnsä ansiosta suomalaisilla on monta upeaa kokoelmaa. Ennen itsenäisyyden aikaa työnsä aloittaneet talouselämän ykkösnimet eivät pelkästään koonneet omaisuuksia, heillä oli kulttuurin tajua ja he käyttivät varojaan suomalaisen taiteen hyväksi. 

Olen tutustunut Amos Andersonin museoon, jonka nimi nykyään on Amos Rex, olen vaeltanut Andersonin kesäkodin, Söderlångvikin kartanon kodikkaassa tunnelmassa, aarteita ihailemassa. 

Olen viihtynyt Sinebrychoffin panimosuvun taidekodissa ja museon alakertaan sijoitetuissa vaihtuvissa näyttelyissä. 

Villa Gyllenberg ja Didrichsenin taidemuseo Helsingin Kuusisaaressa ovat kävelymatkan päässä toisistaan. Museoiden anti täydentää toisiaan, raikkaalla tavalla. 

Emil Aaltosen kokoelma Pyynikinlinnassa on ainutlaatuinen, sekä teollisuushistorian että taiteen vuoksi. 

Yksi uusimmista mesenaattien teoista on Kyösti Kakkosen kokoelma Espoon Emmassa.  

Eikä tässä ole todellakaan kaikki. Monta museota ja kokoelmaa on vielä tutkimatta. 

Suomalainen taide on kiitollisuudenvelassa mesenaateilleen. Olisiko Suomen taiteen kultakausi yhtä kultainen, elleivät valistuneet mesenaatit olisi tukeneet taiteilijoita, hankkineet töitä kokoelmiinsa ja aikanaan antaneet yleisön tulla ja tutustua aarteisiin. Olisiko parhaat työt menetetty maailmalle, elleivät nämä mesenaatit olisi niitä kotiuttaneet? Mesenaattien tuella taiteessa koettiin kultainen kausi.

 

Pääkonttorin näyttelyssä Eero Järnefeltin upea Koli-aiheinen maalaus. 

 

Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmiin voi tutustua Mäntässä, nykyisen Metsä-Serlan metsäteollisuuskonsernin syntysijoilla. Jyväskylän suunnasta lähestyvälle matkailijalle on luontevaa aloittaa tutustuminen Gustaf-museosta, joka taustoittaa Serlachius-konsernin syntyvaiheita. 

 

Gustaf Adolf Serlachius ehti kokeilla yrittäjyyttä eri aloilla, ennen Mänttään tuloa hän toimi Tampereella apteekkarina. Kilpakumppanina ja aluksi ehkä jonkinlaisena esikuvana oli Fredrik Idestam, jolla oli puuhiomo Nokialla, Emäkosken rannalla. Idestamin tehtaasta alkoi Nokia-konsernin tarina.

 

Gustaf Adolf – G. A. Serlachius lähti Mänttään, tiettömien taipaleiden taakse. Puuta niillä seuduilla riittäisi, paikkakunnalta löytyi hyvää työvoimaa tehtaan tarpeisiin, mutta kaikki oli rakennettava alusta. Maanteitä ei ollut, vesireitti palveli kesäkaudella, yhteydet pääkaupunkiin ja sieltä maailmalle oli luotava. 

 

Paperiperkele -näyttely kertoo Gustaf Adolf Serlachiuksen yrittäjäntiestä. 
Puuta riitti laajoissa metsissä ja työväki tuli Mäntän seudulta. 

 

Paperiperkele -näyttelykokonaisuus kertoo yhtiön perustajan, Gustaf Adolf Serlachiuksen tarinaa. Näyttely on osa Gustaf-museota, joka on sijoitettu Serlachius-yhtymän vuonna 1934 rakennetun pääkonttorin tiloihin. Komea pääkonttori on Gösta Serlachiuksen aikaansaannos, aikansa parhaiden arkkitehtien ja taiteilijoiden suunnittelema yhtiön käyntikortti. Yhtiön perustamisen vaiheita kertaavat sisääntuloaulan freskot, Lennart Segerstrålen maalaamat. 

1934 rakennetun pääkonttorin sisääntuloaulassa on Lennart Segerstrålen taidetta. 
Kuvat eivät täysin tee oikeutta tilan värimaailmalle.  

Pääkonttorin tilojen yksityiskohdissa näkyy 1930-luvun tyyli. 

Gösta Serlachius oli Gustaf Adolf Serlachiuksen veljenpoika, dynaaminen yritysjohtaja ja taiteen suosija. Gustaf Adolf Serlachius aloitti taiteen keräämisen, hän ystävystyi Akseli Gallen-Kallelan ja Emil Wikströmin kanssa. Gösta Serlachius jatkoi setänsä työtä yrityksen johtajana, taiteen keräilijänä hän on tehnyt toisen elämäntyön.  

Joenniemen kartano Gösta-museon ikkunasta kuvattuna. 

 

Mänttä-Vilppulan kaupunkia markkinoidaan taidekaupunkina. Mäntän hiljaisen keskustaajaman toisella laidalla on toinen museoista, Joenniemen kartanon alueelle sijoittuva Gösta. 

Taidekokoelmia ja museoiden toimintaa hallinnoi ja kehittää nykyään Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Kokoelmassa on paljon suomalaista taidetta, mutta myös eurooppalaisten taiteilijoiden teoksia. Joenniemen kartano, entinen toimitusjohtajan residenssi on täynnä näitä klassisen taiteen aarteita. 

 

Joenniemen kartanon yhteyteen vuonna 2014 rakennettu Göstan paviljonki täydentää museokokonaisuuden. Paviljonki on puurakenteinen, modernille taiteelle omistettu ilmeikäs tila. Siellä esitellään nykytaidetta, hyvin kansainvälisesti ja mielenkiintoisesti. Samalla paviljongin ravintola ja kauppa palvelevat museon vieraita, tiloissa voidaan järjestää myös tapahtumia. 

Akseli Gallen-Kallela: Neiet niemien nenissä

Helena Schjerfbeck: Wilhelm von Schwerinin kuolema. 

Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmissa on laaja edustava otos Akseli Gallen-Kallelan, Helene Schjerfbeckin ja muiden kultakauden taiteilijoiden töitä. Niitä on hankittu suoraan taiteilijoilta, mutta valikoimaa on täydennetty myöhemmin. 

Museon toimintaa hallinnoiva säätiö jatkaa edelleenkin perustajien esimerkin mukaisesti kokoelmien kartuttamista. 

Vilho Sjöström: Tenniksen pelaajia

Adrian Brouwer: Mies ja olutruukku  (1600-luku) 

Eurooppalaista taidetta on mukana eri aikakausilta. Klassisia aiheita ja modernia taidetta. Teemoja, jotka toistuvat, kulttuurista toiseen. 

Claude Monet: Heinäsuova ilta-auringossa

Nils Kreuger, ruotsalainen taiteilija: Osterinpyytäjät Bretagnessa. 

Gösta-museon uusin osa on omistettu vaihtuville modernin taiteen näyttelyille.  Käynnin aikana esillä oli suomalaista nykytaidetta ja amerikkalaisen Lorna Simpsonin mittava näyttely. 

Lorna Simpsonin Hash - Sumu tuo esiin tummaihoisten amerikkalaisten elämää ja ongelmia.

Lorna Simpsonin omakuva on valtaisa veistos. 

Sumu - installaatioon kuuluu neljä maalausta ja lasikuutioiden alle koottuja Ebony-lehtiä. 
Ebony on tunnettu mustan vähemmistön lehti. 

 

Kokoelmien hallinnoimisen ohella säätiö tekee merkkittävää kulttuurityötä. Säätiöllä on julkaisutoimintaa: museokaupassa on kirjoja, muita julkaisuja ja taidetuotteita. Elämäkertoja, taiteilijamuotokuvia, historiaa. Museoiden verkkosivuilla taideteokset esitellään kuvin ja ansiokkain, taustoittavin artikkelein. 

 

 

Vieläkö Suomen taiteella on mesenaatteja? Kiinnostuuko nykyaikainen yleisö taiteesta niin, että alkaa rakentaa taidekokoelmaa? Kuka tunnistaa lahjakkuuden ja auttaa lahjakkaita tekijöitä ponnistamaan kohti huippua? Syntyykö tekijöiden ja yleisön välille vuorovaikutusta? 

 

Nykysuomalaisin silmin tarkasteltuna Suomen taiteen kultakausi on ollut taiteen juhlaa. Taidehistorioissa kerrotaan – ikään kuin anekdootteina – siitä, millaisia ongelmia töiden vastaanotto saattoi tekijöille aiheuttaa. Taiteilijan ammatti vaati ja vaatii edelleenkin paljon kovaa työtä ja sitkeyttä, niukkuuden sietämistä. Menestys ei tule helpolla. Aikana, jolloin muita apurahajärjestelmiä ei ollut, mesenaattien tuki on ollut ensiarvoista. 

Kultakauden taiteilijoista tuli arvostettuja ja ansioituneita, mutta tukijoita ja ymmärtäjiä hekin uransa aikana tarvitsivat. 

Kuvat taideteoksista ovat kirjoittajan. Monin verroin parempia kuvia ja laajan, asiantuntevasti taustoitetun aineiston Serlachius-museon taideaarteista löytää Serlachius-museoiden verkkosivuilta. Suosittelen, ehdottomasti.  

 

Jyväskylässä, yön hiljaisuudessa. 

Rosa Loy & Neo Rauch Sinkassa

 

Tämä maa, jolla seisomme, on ikivanhaa. Kun maan ymmärtää kaikkein laajimmalla tavalla, se näyttäytyy maisemana ja elämän syntyperänä, kamarana, jota ovat muovanneet inhimillisen toiminnan luomat odotukset. Vanhaa kamaraa on rikottu, se on arpeutunut ja häväisty, mutta samalla sitä on siunattu luovien virikkeiden ja voimien antamilla impulsseilla. Tämä maankolkka, jonka syvistä pohjakerroksista perheittemme vaiheet versovat, on meidän toimintamme lähde ja pohjavesi, kaikkia toimiamme palveleva raaka-ainevaranto.  

Se vaikuttaa meihin, me vaikutamme siihen. 

 

Neo Rauch, 2023.

 

Suomensinko oikein? Saa korjata, saa olla eri mieltä, niin kuin elämästäkin saa olla.  

Rosa Loyn maalaus -  osa töistä on taiteilijoiden yhdessä tekemiä. 

Keravan taidemuseo Sinkassa on koko kesän ajan ollut esillä ainutlaatuinen taiteellinen kokonaisuus, saksalaisen taiteilijaparin Rosa Loyn ja Neo Rauchin yhteisnäyttely das Alte Land. 

Molemmat maalaavat, joskus jopa samaa työtä, mutta kummallakin on oma, yksilöllinen otteensa. Pariskunta on työskennellyt yhdessä jo pitkään: näyttelyssä voi katsella kiinnostavan videotallenteen, joka kertoo teoksista ja niiden tekijöistä. 

Neo Rauch: Der böse kranke, Vihainen sairas. 

Ensimmäiseksi huomio kiintyy väreihin. Rosa Loy on rohkea värien käyttäjä, Neo Rauch hieman maltillisempi. Mutta usein ensivaikutelma on räikeä, ikään kuin huonosti yhteen sopiva. Tämä ei ole kaunista taidetta eikä laatukuvaa, tämä on rohkeaa tunteiden ja sieluntilojen dokumentointia. 

Kankaat ovat isoja, jopa valtavia, ja voimakkaita, niiden kohtaaminen on välillä järisyttävää. Niiden valokuvaaminen on haasteellista. 

Neo Rauch kuvaa elämänsä suurta käännekohtaa, rautatieonnettomuutta. 

Jokaisen taideteoksen taustalla on aina ajatuskulku ja paljon pohdintaa. Näissä töissä taustaa on enemmän, siitä haluaisi tietää enemmän. Moni yksityiskohta jää kuvien lukemisen varaan. 

 

Neo Rauch on menettänyt vanhempansa jo pienenä, silloisen DDR:n pahimmassa junaonnettomuudessa ja hän on jäänyt sukulaistensa hoiviin. Rosa Loyn tarina on seesteisempi, mutta lapsuuden vaikutelmat näkyvät töissä.  

Rosa Loy pohtii sielun jakautumista kahtia, monissa töissä on mukana Doppelgänger, kaksoisolento, sielun toinen puoli. Sielunsisaret – yhden persoonan eri puolet keskustelevat, eriytyvät, yhdistyvät toisiinsa. Tämä on fantasiaa, unimaailmaa, tajunnanvirtaa - ja taidetta.  

Wehr - turva,  Neo Rauchin maalaus. 

Näyttelyn yhteydessä olevat tekstit selvittävät yhteyksiä – aikaisemmin Sinkan näyttelyistä on tuotettu seikkaperäinen esite, nyt tekstit on ripoteltu kuvien yhteyteen – näitä ajatuskulkuja olisi mielellään tutkinut lisääkin. 

Neo Rauch: Kruunaus.  

Kuvien hahmojen suhteet vaihtelevat – tärkeä ihminen on saanut merkitykseensä viittaavat mittasuhteet, perspektiivi on silti myös näkyvissä. 

Rosa Loy ja Neo Rauch asuvat ja työskentelevät Leipzigissä, yhteisellä kotiseudullaan. Kuvissa näkyy entisten aikojen yksinkertaisempi, juureva elämä, joka vasta Saksojen yhdistymisen jälkeen alkoi Leipzigin alueelta kadota. Liittyminen Saksan valtioon teki taiteilijaparista tähtiä, kuuluisuuksia. 

Sinkan näyttelyn töistä suurin osa on melko uusia, viime vuosien tuotantoa. Luomisvoima näkyy maalauksissa. 

Meillä kaikilla on oma vanha maamme.  Se kasvupaikka ja arvopohja, jota kannamme mukanamme, tietoisesti ja tiedostamatta koko elämämme. Se vanha maa, johon edelliset sukupolvet meidät ovat liittäneet, kertomuksillaan, opetuksillaan. Sukupolvien arkinen ketju, joka on jotain muuta kuin paperiset sukututkimukset. 

Tunnistan kuvista vanhan saksalaisen maaperän, vaikka en ole koskaan itse juuri siellä astellut. 

Merkityksensä maaperällä on minunkin sielussani, omien juurieni kautta. Tapaaminen saa miettimään. Miten maalaisin elämäni kuvat? Pyrkisinkö enemmän harmoniaan, vaikka jotkut asiat voisikin kuvailla terävämmin? Entä miten sinä elämääsi kuvaisit? 

Hunajasatoa korjataan. 

Mielenkiintoinen kokonaisuus, paljon pohdinnan aiheita. Valitettavasti näyttely sulkeutuu jo 20.8.2023. Ehditkö vielä löytöretkelle?

Taiteilijat työskentelevät yhdessä, keskustelevat yksityiskohdista, korjaavat niitä:  jossain vaiheessa lakkasin miettimästä, kenen nimiin työt oli merkitty, ne olivat kuitenkin yhteistyötä.