maanantai 20. kesäkuuta 2022

Tuulentuivertama mummo?

 



Maalauksen pinta krakeloituu, haalistuu, patinoituu, saa mestariteoksen piirteitä. Soitin saavuttaa parhaan klanginsa muutaman sadan vuoden iässä. Mööpeleistä tulee antiikkia, josta perikunta tappelee. Tai sitten ne tappelevat siitä, kuka joutuu ottamaan, kenen vastuulla on siivota jäljet, mutta sitä me tulevat vanhukset emme enää ole näkemässä emmekä etenkään kuulemassa. 

 

Kun sama tapahtuu ihmiselle, se ei ole taidetta, vaan ravistumista. Värit virttyvät, ryppyjä ilmestyy odottamattomiin paikkoihin, yllättäen ja pyytämättä. Pintavauriot ja koneiston reistailu eivät koskaan tule samanaikaisesti. 

 

Se mikä vanhuudessa on melkein yllättänyt, on ajan ajattomuus. Kuluneen pinnan alla on se sama hupsu höppänä, joka nauttii huomiosta ja hyvistä sanoista, innostuu ja ihastuu. Oppii ja ei kumminkaan opi. On utelias tai ainakin tiedonhaluinen. Välillä huomaa uskottelevansa itselleen, että osaisi jo asettaa asiat johonkin kehikkoon, että jotain olisi jopa oppinut. 

 

Ääriviivansa sitä kai on tähän mennessä jo tullut tietämään, omat rajansa. Mutta onko se kangistava vai kohottava asia? Ehkä molempia, satunnaisesti. Päivät, hetket eivät aina ole veljeksiä tai sisaruksia. Tai mistä minä sisaruksista mitään tiedän, ainoa lapsi.  

 

Tapaan kavereita. Onko tuo … on se, sittenkin. Vähän vanhempi kuin kuvittelin, mitä oikein kuvittelin? Voiko tuo olla…  On se, eikö aika pysty tuohon olemukseen ollenkaan? Kouluvuosien jälkeen on eletty kokonainen elämäntarina ja se on jättänyt jälkiä, geeneilläkin lienee osuutensa. Elämän tuuli tuivertaa jokaista.  

 

Elämä muuttuu historiaksi, päivä kerrallaan. 


 

Viikko Saariselän laduilla on jo iki-ikivanhaa juttua. Lumiset väylät, lumesta nousevat puiden hahmot, kevätaurinko ja kanssakulkijat tervehdyksineen. Vanhaa, koettua, ihanaa nähdä taas! Huomasin hidastuneeni. Ei vain ladulla, muutenkin. Kevätväsymystä? Se ikä? Epäsopivat sukset? Kevätsohjo ladulla? Haaveiden, toiveiden ja todellisuuden välinen ikuinen ja selittämätön ristiriita? 

 


Viikko Roomassa ja Napolissa on läheisempää historiaa. Hikinen viikko, kaikki puhtaat pellavapaidat ehtivät käyttöön. Kun puin sen kaikkein väljimmän päälleni, joku puhutteli spontaanisti mummoksi, nonnaksi. Ihan kunnioittavasti, sekin teki sielulle hyvää. 

 



On ihanaa olla hotellissa, ainakin hetken verran. Joku huolehtii puhtaat pyyhkeet kylpyhuoneeseen, kuuraa peilit lahjomattoman kirkkaiksi, toinen kattaa ruokapöydän, kolmas sijaa vuoteen niin, että lakana ja peitteet ovat napakasti paikoillaan, niitä saa välillä ihan kiskoa päälleen. Saa olla ja mennä ja olla. Istua valmiiseen pöytään ja ihastella annoksia ennen niihin kajoamista.


Ja niin se vain on, että ellei lähde matkalle, ei voi kokea kotiinpaluun autuutta. Sitä tunnetta, kun saa pesukoneen pyörimään, kerrankin täynnä kesäpaitoja. Sitä tunnetta, kun avaa radion ja muistojen bulevardi avautuu sielua hellien. Saa nukkua, nousta aamupalalle yöpaidassa, saa olla. Samaa olemista kuin maailmallakin ja sittenkin erilaista. Tutut tavarat omilla tutuilla paikoillaan, juomalasin löytää vaikka pimeässä, jos yöllä tulee jano. Helppoa, selkeää elämää, vaikka ei onneksi joutilasta. 

 

Meitä seitsemänkymppisiä peloteltiin ja kyykytettiin koronapandemian alussa. Ei olisi saanut sitä eikä tätä. Silloin joskus mietin, onko vanhassa vara parempi vai VANHASSA VAARA PAHEMPI? 

 

Elämä taitaa kaikesta huolimatta normalisoitua, onneksi. 

Takapakkeja tulee, mutta me tiedämme jo, mitä se on ja miten toimia. 

Me tuulentuivertamat.