Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valkoisen talon aika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valkoisen talon aika. Näytä kaikki tekstit

perjantai 9. lokakuuta 2020

Ei ole juhlatkaan enää niin kuin ennen



 Olen tainnut jo kaiken tämän kertoakin – mutta tässä iässä sitä toistelee itseään...  
Olen varmaan myös etuajassa, nyt on vasta lokakuu. 
Mitäs otitte puheeksi. 


Meille tuli televisio – onnellisten sattumien ansiosta – 1950-luvun lopulla, siihen aikaan, kun lähetyksiäkin oli vasta kuutena iltana viikossa ja testeevee oli pelkkää himmeää harmaata. 

 

Linnan juhlista oli lähetys tai uutisia jo 1960-luvulla, ensin ei saatu seurata suoraa lähetystä, vaan uutiskatsausta. Kuvauskalusto oli rajallista, projektoriakin piti alkuvuosina aina välillä ladata. Elettiin Kekkosen tasavallassa ja harmaasävyisen hyvin pyöreäkulmaisen ruudun pinnalla astelivat valtakunnan nokkamiehet vaimoineen. Suomi oli miesten valtakunta, kutsutut naiset olivat useimmiten taiteilijoita tai kulttuurivaikuttajia. 

 

Kun televisiointeja oli jonkin aikaa ollut, huomattiin, kuinka moni silmäätekevä jätti varttuneen rouvansa kotikatsomoon ja valitsi daamikseen nuoren, hoikan ja olemukseltaan ihanan raikkaan tyttärensä. Tähän puututtiin, tietysti, protokollan mukaan kutsu oli henkilökohtainen, alleja tai ei. Kävi niinkin, että joku vilkutteli tanssin lomassa kameralle – eihän sekään protokollaan sopinut. Oli oltava kuin ei kameraa olisikaan ja pidettävä kädet kurissa. Voi sentään, ettei nyt pikkuisenkaan saanut päteä, vaikka iltapukuun ja kampaukseen meni niin paljon aikaa ja isännän rahaa… Ja pitihän lapsenvahdille laittaa terveisiä. 


 

Linnan juhlien katsominen oli meilläkin perheen oma seurapiiritapahtuma. Aili ja William tulivat kylään, joskus Elli, Kokkoset, Kortesoista en ole varma. William kiinnitti itse askarreltuja kunniamerkkejä villatakin rintapieleen ja oli Sir William. Me asuimme Valkoisen talon yläkerrassa, pienessä talonmiehen asunnossa, mutta: meillä oli televisio. Isän piti muutenkin olla kotosalla, hoitaa liputukset ja auttaa porttivahtia tehtaan juhlavalaistuksissa. Olohuoneen tuolit nostettiin katsomoksi, jotta kaikki näkisivät. 

 

Missä me yhteiskunnan kermaa muuten olisimme nähneetkään? Aikakauslehtiä ilmestyi jo joitakin, mutta ei niitä raaskittu joka kotiin tilata. Television tarjonta oli suppeaa, eikä kansalle ainakaan seurapiirien juoruja tarjoiltu, neuvostoliittolaisia elokuvia, viihdekonsertteja ja laatikkoleikkejä kyllä. Uutiset luki monotonisella äänellä joku haudanvakava tummapukuinen mies. Säätä ennusti Salmensuu, joka käytti piippuaan karttakeppinä. Kamalaa, piippu! Toisaalta, tupakointi oli kaikkialla luvallista, alkoholin kauppaa ja anniskelua säädeltiin, mutta Hotapulveria sai vapaasti apteekista. 

 

Siihen aikaan ja siihen sodanjälkeiseen sielunmaisemaan Linnan juhlien televisiointi sopi. Ohjelma monipuolistui ja Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta alettiin esittää. Sodan käyneet jermut seurasivat silmä kovana elokuvaa, josta tuli meille nuoremmillekin sodan näköiskuva. 



Tänä vuonna Linnassa ei juhlita. Iltapukukavalkadi jää näkemättä, kättelyseremoniaa ei tule. Me saamme nauttia Itsenäisyyspäivän juhlaohjelmasta, erilaisesta, uudenlaisesta. 

 

Tarvitaanko kättelyseremoniaa vielä? Se on vuoden katsotuimpia ohjelmia, kyllä, mutta silti. Valtakunnan kerma ei ole sarja etäisiä virkaherroja, vaan joukko ihmisiä, joille julkisuus, kaikenlainen julkisuus on elinehto. 

 

Tarvitseeko vaateteollisuus juhlaa? Suomalaisten muodinluojien kädenjälkeä näkyy erilaisissa gaaloissa ja palkintojuhlissa muutenkin. Ateljeetyö ansaitsee arvostuksensa, mutta saadaanko sitä oikeasti juuri tämän ohimarssin myötä? Tarvitsevatko juorulehdet juhlaa? Tarvitsevat, sillä ne taistelevat elintilasta muiden medioiden kanssa. 


 

Kun tautinen aika väistyy, Linnan juhlat voivat tietysti taas palata ruutuun. Mutta jos niiden tilalla kehitetään jotain uutta, suomalaista kulttuuria paremmin ja raikkaammin esittelevää ohjelmaa, olen todella iloinen. Tämä on hieno maa, kaikille kansalaisilleen. 

 

Lippu nostetaan salkoon ja ikkunalle sytytetään kaksi valkoista kynttilää. Laitetaan hyvää ruokaa ja katsellaan se perinteinen tuntematon, tai se vähän uudempi. 

 


Kuvat ovat syksyn muotia ja muotokieltä pihamaalta. 

Vallalla ovat maanläheiset värit. 




lauantai 18. marraskuuta 2017

Valkoisen talon aika


Tästähän se taas…



Siinä se on, kirja. Valkoisen talon aika. Ei vielä irti minusta, sillä jollakin konstilla nämä tänne asunnon nurkkiin kannetut pahvilaatikot pitää saada tyhjiksi.

Minulla ei vieläkään ole muuta kustantajaa kuin se, jonka näen joka aamu peilissä. Takkuinen tapaus.

Jos olisi kustantaja, voisinko nyt ottaa rennosti ja antaa viisaampien markkinoida? En tiedä. Tämän työtavan kamaluus ja ihanuus on se, että itse vastaa kaikesta eikä kukaan pääse väliin viisastelemaan.
Olisi joku ulkopuolisempi sen yhden ladontavirheenkin huomannut. Tulkittaneen kauneuspilkuksi?


Miksi juuri tämä kirja?
Mistä idea?
Vastaan: miksei?  
Tähän opukseen pätee ehkä sekin arkkilatteus, että on elettävä sellainen elämä, josta tulee kirja. 
Raaka-aineena on oma elämä, omat kokemukset. Kaikilla kirjoittajilla, väitän. Kaikkien aiheiden pohjalla on kirjoittaja. Miten ainekset ovat jalostuneet, eriytyneet, hioutuneet ja kuluneet prosessin aikana, se on lukijan pääteltävä.

Miksi minä? Tavis.
Jos haluaisi menestyä alalla, olisi varmaankin viisasta ensin urheilla, vetää visailuohjelmaa tai pärjätä Tangomarkkinoilla. Jos olisin stand-up -koomikko, saisinko ladontavirheenkin anteeksi? Vai tulkittaisiinko se vitsiksi?
En osaa vastata.

Aiotko jatkaa?
En osaa vastata tähänkään.
Aiheita on rästissä vaikka kuinka paljon. Niitä langanpäitä, joihin ei työ- tai ruuhkavuosina ehtinyt tai pystynyt tarttumaan, kun oli arkisempaa kirjoitettavaa tai tehtävää.

Ajatuksia: tuosta saisi, tuota olisi mehevää pohtia. Jos tosissaan voisi vetää langasta, saisiko tuosta vesiperän vai kunnon jutun? Kaikki lupaavat vihjeet on tutkittava, niin kuin Vanha Kettu opetti. Kettukin tiesi, ettei kaikista ole ainesta.
On vain otettava aikaa. Nyt se ei enää ole niin monesta muusta pois.


Kirjoitteletko vielä?
Miksi, mitä varten?
Joku on vain ihmeissään, että miksi ihmeessä. Miksei jotain helppoa, helpompaa. Vaikeus on siinä, että aloittaessaan ei tiedä, mikä on vaikeaa, mikä helppoa. 
Siinä on sen viehätys. 
Niin, että ihmettelee tätä tässä itsekin välillä.


Valkoisen talon aika tulee myyntiin Sammatin Joulutorille 2.12.2017 kello 9-13.
Nuorisoseurantalolla tavataan.
190 sivua. Kovakantinen. Hinta 20 euroa.
Muut myyntikanavat vielä haussa.

Lukeminen omalla vastuulla.
Tätä voi ja saa kokeilla kotona.
Kirjoittamisen aikana ei vahingoitettu yhtään eläintä. 
Ei edes villakoiria kaapin alla.


Kirjan yhtenä motiivina ovat kristallilasit. Otin omistani aika monta kuvaa. Ja äidin kattilastakin on luku.