lauantai 13. syyskuuta 2014

Runon kieli (Runousoppia, vakavampi yritys)

Runokuvia

Ihmisen puhe toiselle on harvoin vain sanoja. Puhe on äänenpainoja, volyymia, painotuksia. Puhe on hiljaisuutta, taukoja, silmiin katsomista, katseen peittämistä, käden liikettä, vartalon eleitä. Kommunikaatiota, viestintää, jota kutsumme puheeksi.


Tiedän jo puolesta sanasta … enkä kuitenkaan tiedä, mutta usein osaan arvata – ja, jos sydämellä – arvaan ehkä oikein. Ja kun vastaan, olen ehkä sanonut asiani ennen kuin edes itse tiedän niin tehneeni.


Kun teksti tulee läheiseksi, se seuraa matkassa. Unohtuu välillä jonnekin, palaa mieleen, kertaa muistoja. Hyvä runo on kuin vuoropuhelu tutun ihmisen kanssa, puolesta sanastakin jo ymmärtää, mitä seuraavaksi. Luottamuksella tai intiimisti.

Siksi puhe on muutakin kuin vain puhetta toiselle ihmiselle tai ryhmälle ihmisiä. Katselkaa, kuinka ihminen puhuu lemmikilleen ja kuunnelkaa, kuinka hännänheiluttaja vastaa.

Runo on puhetta kielellä, josta vain osan muodostavat sanat.

Edellisessä tekstissäni maan rakoon survottu tamttaramtamttaa on vain yksi särmä laajasta aiheesta.

Jos kirjoittaisin näkyviin kaikki runomuistoni, kirjoittaisin samalla esiin yksityisyyttäni –enkä halua tehdä niin intiimejä paljastuksia, ainakaan tieten. Jokaisella on omat muistonsa ja sielunläikkeensä, elävät niin kuin valon heijastus veden pinnalla. Auringon kimallus, kuun salaperäinen hohde, tähdet. Kajastus, ruskotus, aavistus. Säkeet ja säkeiden sirpaleet niiden tulkkeina.

Runoilla on taipumus kasvaa tärkeiksi. Ensi lukemalla, kuulemalla teksti voi olla vain puhetta, sanoja. Vieraita, joskus mahtipontisia. Sitten sanoihin liittyy tapahtumia, kutoutuu uutta, runo kasvaa sisällöksi ja kantaa.

Siinä, että koululaisten oli luettava – ainakin ennen vanhaan ulkoa – sarja aikuisten valitsemia tekstejä, voikin olla ajatusta. Sanat eivät syty väreiksi vielä silloin, vaan vuosien jälkeen, mutta ne syttyvät ja sytyttävät, saavat lämmintä hohdetta.
Vanhat koulukirjat ovat missä ovat, mutta runokirjat ovat hyllyssä, tallella

Kotiliesi, roomalaisten tapaan sovellettuna  
Lukiossa tutustuttiin Catullukseen, Sirmion rannan nauravaisiin laineisiin, kankeana ja rytmittömänä lukiolaisen suomennoksena.

Paene insularum, Sirmio, Insularumque
ocelle, quascumque in liquentibus stagnis

marique vasto fert uterque Neptunus,

quam te libenter quamque laetus inviso,

vix mi ipse credens Thyniam atque Bithynos

liquisse campos et videre te in tuto.

O quid solutis est beatius curis,

cum mens onus reponit, ac peregrine

labore fessi venimus larem ad nostrum,

desideratoque acquiescimus lecto?

Hoc est quod unum est pro laboribus tantis.
Salve, o venusta Sirmio, atque ero gaude

gaudente; vosque, o Lydiae lacus undae,

ridete quidquid est domi cachinnorum.

Alkutekstissä on sykettä – vaikka netti on tulvillaan käännöksiä ja tulkintoja, kesäkeittiön tulisijaa viritellessä ajatukset seuraavat lukiolaisen sanasanalta käännöstä. Järven nauravat laineet ja kotiliesi. Neljätoista säettä, mahtuu mukaan kaikkialle.

Kun ollaan lempirunojen äärellä, ollaan heleissä maisemissa. Kaarisillalla, illalla ruislinnun laulaessa, onnellisten siintävällä vuorella…

Keskikoulussa meille tarjottiin lausuntaa, josta jotain tarttui, jotain jäi tarttumatta. Yrjö Jylhän Kaivo tuli todeksi vasta, kun sen lausui veteraani, isäni.

Janoos älä täällä vettä pyydä,
astiaas vain lunta syydä,
sitäkään jos löydät enää maasta---
niin sen peittää pirstat sekä, savu, saasta.
Iltaan kestä vain, niin lääkkeen saavat
Kurkut kuivat, vihlovaiset haavat

Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:
Veljet, vesitilkka tuokaa---.

Toiveruno, jonka äänenpainot kuulen tekstin takaakin.


Runon kieli on tärkeä eikä se vähene tai tärvelly siitä, että itse joskus yrittää, riimitellä tai kirjoittaa kuvaksi. Se saattaa jopa enetä. Runon kieli ei edes aina ole sidoksissa kieleen.