 |
| Runokuvia |
Ihmisen
puhe toiselle on harvoin vain sanoja. Puhe on äänenpainoja, volyymia,
painotuksia. Puhe on hiljaisuutta, taukoja, silmiin katsomista, katseen
peittämistä, käden liikettä, vartalon eleitä. Kommunikaatiota, viestintää, jota
kutsumme puheeksi.
Tiedän
jo puolesta sanasta … enkä kuitenkaan tiedä, mutta usein osaan arvata – ja, jos
sydämellä – arvaan ehkä oikein. Ja kun vastaan, olen ehkä sanonut asiani ennen
kuin edes itse tiedän niin tehneeni.
Kun
teksti tulee läheiseksi, se seuraa matkassa. Unohtuu välillä jonnekin, palaa
mieleen, kertaa muistoja. Hyvä runo on kuin vuoropuhelu tutun ihmisen kanssa,
puolesta sanastakin jo ymmärtää, mitä seuraavaksi. Luottamuksella tai
intiimisti.
Siksi
puhe on muutakin kuin vain puhetta toiselle ihmiselle tai ryhmälle ihmisiä.
Katselkaa, kuinka ihminen puhuu lemmikilleen ja kuunnelkaa, kuinka
hännänheiluttaja vastaa.
Runo
on puhetta kielellä, josta vain osan muodostavat sanat.
Edellisessä
tekstissäni maan rakoon survottu tamttaramtamttaa on vain yksi särmä laajasta
aiheesta.
Jos
kirjoittaisin näkyviin kaikki runomuistoni, kirjoittaisin samalla esiin
yksityisyyttäni –enkä halua tehdä niin intiimejä paljastuksia, ainakaan tieten.
Jokaisella on omat muistonsa ja sielunläikkeensä, elävät niin kuin valon
heijastus veden pinnalla. Auringon kimallus, kuun salaperäinen hohde, tähdet.
Kajastus, ruskotus, aavistus. Säkeet ja säkeiden sirpaleet niiden tulkkeina.
Runoilla
on taipumus kasvaa tärkeiksi. Ensi lukemalla, kuulemalla teksti voi olla vain puhetta,
sanoja. Vieraita, joskus mahtipontisia. Sitten sanoihin liittyy tapahtumia,
kutoutuu uutta, runo kasvaa sisällöksi ja kantaa.
Siinä,
että koululaisten oli luettava – ainakin ennen vanhaan ulkoa – sarja aikuisten
valitsemia tekstejä, voikin olla ajatusta. Sanat eivät syty väreiksi vielä
silloin, vaan vuosien jälkeen, mutta ne syttyvät ja sytyttävät, saavat lämmintä
hohdetta.
Vanhat
koulukirjat ovat missä ovat, mutta runokirjat ovat hyllyssä, tallella
 |
| Kotiliesi, roomalaisten tapaan sovellettuna |
Lukiossa
tutustuttiin Catullukseen, Sirmion rannan nauravaisiin laineisiin, kankeana ja
rytmittömänä lukiolaisen suomennoksena.
Paene insularum, Sirmio, Insularumque
ocelle, quascumque in liquentibus stagnis
marique vasto fert uterque Neptunus,
quam te libenter quamque laetus inviso,
vix mi ipse credens Thyniam atque Bithynos
liquisse campos et videre te in tuto.
O quid solutis est beatius curis,
cum mens onus reponit, ac peregrine
labore fessi venimus larem ad nostrum,
desideratoque acquiescimus lecto?
Hoc est quod unum est pro laboribus tantis.
Salve, o venusta Sirmio, atque ero gaude
gaudente; vosque, o Lydiae lacus undae,
ridete quidquid est domi cachinnorum.
Alkutekstissä
on sykettä – vaikka netti on tulvillaan käännöksiä ja tulkintoja, kesäkeittiön
tulisijaa viritellessä ajatukset seuraavat lukiolaisen sanasanalta käännöstä.
Järven nauravat laineet ja kotiliesi. Neljätoista säettä, mahtuu mukaan
kaikkialle.
Kun
ollaan lempirunojen äärellä, ollaan heleissä maisemissa. Kaarisillalla, illalla
ruislinnun laulaessa, onnellisten siintävällä vuorella…
Keskikoulussa
meille tarjottiin lausuntaa, josta jotain tarttui, jotain jäi tarttumatta. Yrjö
Jylhän Kaivo tuli todeksi vasta, kun sen lausui veteraani, isäni.
Janoos älä täällä vettä pyydä,
astiaas vain lunta syydä,
sitäkään jos löydät enää maasta---
niin sen peittää pirstat sekä,
savu, saasta.
Iltaan kestä vain, niin lääkkeen
saavat
Kurkut kuivat, vihlovaiset haavat
Haavoissaan vain joku hiljaa
huokaa:
Veljet, vesitilkka tuokaa---.
Toiveruno,
jonka äänenpainot kuulen tekstin takaakin.
Runon
kieli on tärkeä eikä se vähene tai tärvelly siitä, että itse joskus yrittää,
riimitellä tai kirjoittaa kuvaksi. Se saattaa jopa enetä. Runon kieli ei edes
aina ole sidoksissa kieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti