Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aleksis Kivi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aleksis Kivi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Herra Kivi, millaista se oikein oli?



Kirjoittaminen? 
Kynänterän kastaminen mustepulloon, yhä uudelleen. Paperin rahina terän liikkuessa sen pinnalla? Kuinka sileää paperi oli, kuinka kynän terä luisti? Mikä oli työssä raskainta, tuskin sentään kynän käsitteleminen?

Kirjoitan tätä tietokoneella. Näppäimistön hiljainen ääni, onko se sama kuin mustekynän tuottama hiljainen rahina?
Hiljaisuus – matami Charlottan luona oli varmaankin riittävästi hiljaisuutta ja työrauhaa? 

Tässä elämässä on niin helppo ajautua uusille nettisivuille, harhautua hakemaan tietoa ja tiedon tietoa… kuunnella. 



Kirjoittaminen? 
Kirjoittaminen on totista työtä, joka ei aina näy. Ei varsinkaan silloin, kun aihe kulkee mukana mielessä ja hakee ulospääsyä, mutta ei millään suostu paperille. Kuinka valmiita lauseet olivat, kun ne vihdoin kirjoititte näkyviin? 

Kun kirjoittaminen näkyy ruudulla, sanoja voi viskoa melkein ilmaan, järjestää uudelleen, pyyhkiä pois, lisätä, ryhmittää – jälki on yhtä siistiä vielä monen muokkauksen jälkeen. Näyttääkö valmiiden lauseiden työstäminen liiankin helpolta? 

Vaativinta on edelleenkin se, joka ei näy, maailman sirpaleiden ja lopulta kokonaisen maailman kuljettaminen mielessä, ajatuksissa.


Kirjoittajana eläminen? 
Jos tekee näkymätöntä työtä, saako siitä edes näkymätöntä palkkaa? Aikakirjojen mukaan te ette rikastunut. Jälkipolvet tietävät, että suomen kieli ja kulttuuri rikastuivat. Ellei meillä olisi teidän kirjojanne, me olisimme paljon köyhempiä. 

Riittikö vähäinen palkka ja niukka tunnustus? Kuinka rankkaa oli elää kirjailijana, kun jokainen virke edellyttää sitä, että panee peliin kunnianhimonsa ja osaamisensa. 
Kuinka moni ymmärsi, kannusti? 

Joskus tuttavani kysyy – ehkä kepeyttä tavoitellen – inhokkikysymyksen: oletkos viime aikoina kirjoitellut? 
En ole. Tämä kirjoittajana eläminen – vaikka eläkeläisenä ei tarvitse ajatella elantoa, ainoastaan täyspäisenä elämistä ja olemista – ei ole kevyttä harrastelua. Kenellä sellaiseen muka olisi aikaa? Elämä on rajallinen hyödyke. 


Kraatarin poika ehti elää vain 38 vuotta, mutta sinä aikana hän ehti luoda vankan perustan suomalaiselle kirjallisuudelle. Kivestä alkaa todellinen sanataide. Kiitos, Herra Kivi! 

perjantai 20. marraskuuta 2015

Puumerkki


Yksitoista vuotta ehti kulua, ennen kuin kirjailijan omakustanteena julkaisema näytelmä sai kantaesityksensä syrjäisessä Oulun kaupungissa. Näytelmän tekijä oli kuollut kolme vuotta aikaisemmin, unohdettuna, sairaana. Ensimmäinen suomenkielinen ammattiteatteri perustettiin samana vuonna, jona kirjoittajan hiipuva elämänliekki sammui.


Nummisuutarit ei kuitenkaan jäänyt huomiotta. Se julkaistiin 1864 ja seuraavana vuonna teokselle myönnettiin valtionpalkinto. Vaikka teos sai kiitosta, aikaa kului, ennen kuin se pääsi näyttämölle.


Osasiko Aleksis Kivi (1834–1872) edes kuvitella, millainen Nummisuutarien esitys teatterissa voisi olla? Uskalsiko hän toivoa, että tarina todella pääsisi näyttämölle? Millaista lavastusta tai puvustusta hän sille toivoi?

Nummisuutarit oli kirjoitettu paitsi teatterille, myös lukijalle, joka tutkailee sitä kammiossaan, oman mielikuvituksensa valossa. Näytelmätekstiin kuuluu tiiveys eikä tapahtumakulkujen hahmottaminen aina ole helppoa, ainakaan tottumattomalle lukijalle. Tekstiä on SKS:n julkaisemassa kriittisessä editiossa yli sata sivua – jykevää ja ilmaisuvoimaista kerrontaa, joka ilmeikkyydellään palkitsee lukijaansa. Sanoja, sanoja on liikaa, ainakin nykyajan näyttämölle. Jos joutuisin tekstiä lyhentämään, en onnistuisi tehtävässä, niin hienoa Kiven kieli on.   

Nummisuutarit on merkillinen näytelmä. Samalla, kun se on yhden ihmisen kehitystarina, se kertoo syvin sanoin suomalaisuudesta ja ammentaa voimaa tämän maankolkan ihmisten juurevasta arvopohjasta.

Laittamattomasti haasteltu ja viisaasti, sen taidan vakuuttaa. Kuin me vaan aina itsemme rehellisesti käytämme, sovintoa ja suosioa rakennamme, emmekä koskaan pidä suden eikä lampaan puolta, niin kukkuupa, kukkuupa viimein lähellä hautaamme kivi-aidan turpeella kunnian käki.
Toinen näytös, Eskon puheesta Karrin häissä.


Nummisuutarit on elävää, elinvoimaista historiaa. Koululaitos on alkuvaiheissaan, kansan lukutaidosta kantaa vastuun kirkko ja lukemisen opettaminen on yksi lukkarin monista tehtävistä. Lukutaito opitaan, jonkinlainen, kirjoittaa vain harva osaa, nimikirjoituksen sijaan piirretään puumerkki. Puumerkki on tekijän signeeraus veistetyn hirren pinnassa, tärkeä merkki maailmassa, jossa miehen useammin pitää tarttua kirveeseen kuin kynään.

Tuvan kirjahyllyssä ovat virsikirja ja almanakka, varakkaammissa taloissa Biblia. Laulujen ja sanontojen viitekehyksenä ovat Raamatun kertomukset, vuoden 1701 virsikirjan virret ja rekilaulut. Suomalainen kulttuuri on astumassa konkari-askeleensa kohti nykyaikaa ja yhtenä kirjallisuuden perustan luojista on Aleksis Kivi.

Nummisuutarit lienee edelleenkin Suomen esitetyin näytelmä. Tänä syksynä se on tehnyt komean uuden tulemisen Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Estradille, jolle  se kuuluu.

Janne Reinikaisen ohjaus ja dramaturgi Eva Buchwaldin sovitus klassikkotekstistä on upeaa Aleksis Kiven kieltä. Niitä repliikkejä, jotka tunnemme aikaisemmista sovituksista, kuullaan, mutta samalla kuullaan musiikkia ja hiljaisuutta. Kaikki puhe ei mahdu näytelmään, mutta vuorosanoissa on tuttua paatosta ja painokkuutta, Kiven kieli pääsee hienosti oikeuksiinsa.

Visuaalinen kokonaisuus on häkellyttävä. Rohdinpaidat ja harjastukat ovat jääneet syrjään, Eskon kaulalla riippuu leijona. Lavastus luo illuusioita, joita Aleksis Kivi tuskin osasi edes kuvitella. Suutarimestari Topias puhuttelee poikaansa saunan lauteilla, Karrin häissä liikutaan bisnesmaailman tasoilla, erilaisuutta alleviivaten, kohmeloisen Eskon tuska riipaisee sydäntä. Näytelmän valot ja varjotkin ovat elämys.

Minulla on aikuiseen ikään ehtineen suomalaisen tuntuma Nummisuutareihin, elämän pituinen. Olen Pyynikillä katsellut harjastukkaisten hahmojen koheltamista Joselininniemen maisemassa. Olen nähnyt elokuvia ja teatterisovituksia, lukenut Kiveä ja Kiven tekstejä. Avautuuko tämä versio niille, joilla ei samanlaista tuntumaa ole? Saako se innostumaan Aleksis Kivestä ja mestarillisen kielen hienouksista?


Aleksis Kivi luokitteli näytelmänsä komediaksi, vaikka siinä nauru sekoittuukin kyyneliin. On niin kuin lukkari Sepeteuksen kuvauksessa edellisen sunnuntain jumalanpalveluksesta, ensimmäisessä näytöksessä.

Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta. – Oih, oih! sitä poikaa, Herran enkeliksi hän tuntui, koska hän pohti, hikoili ja pohti ja puhalteli innossansa. Mutta näitpä huudostansa vaikutuksen viimein: kävipä äkisti ihana liikutuksen humaus yli naisväen puolen kirkkoa, ja humauksen perään pientä ja kestävää pirinätä kuulit niinkuin sanan sattuessa tapahtuvan tiedämme.
– – –
Kauvan hän naisia itketti ennenkuin sana pystyi miehiin, mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan silmän-mulkauksen ja huusi kovasti, että ”tästäkin saarnasta teidän kerran tulee tehdä ankara tili”, ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä ja täällä tutisi  joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa ja ukkonen pauhaa, herranvoima korkeudessa jylisee; ja yksikän silmä ei kuivaksi jäänyt. Tämän kaltainen eilinen kirkonmeno, jonka ihanuutta sinä, Topias, et saanut maistaa.

Nummisuutarit-näytelmän kriittinen editio on julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkosivuilla. Tekstiä täydentävät tarkat kommentit ja selitykset. Kannattaa tutustua!
http://elias.finlit.fi/nummisuutarit/index.php?action=text#itemId=1



maanantai 21. syyskuuta 2015

Saranakohdassa


”… jyskähti mökki ja kiljahti mökissä muija, avasi oven, kiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä pakeneville veljille. Aapiskirja kourassa ja haarapussi olalla veljet astelivat perätysten pitkin kirkkotietä, sanaakaan vaihettamatta keskenänsä. Vihan vinhalla vauhdilla he vaelsivat: santa kihisi ja pussit keikkui; eivätkä he huomanneet, kuinka joutui tie.”
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, toinen luku. Veljesten epäonninen kosiomatka Männistön mökkiin.


Tuntuu kuin maailmassa olisi suuri sarana, josta elämän suunta kääntyy. Natisee, kirskuu ja paukkuu mennessään, mutta kääntyy kuitenkin, vaikka kuinka vastaan panisi. Sarana on kohta, jonka ohi ei pääse. Siinä olevalta elämä vaatii sopeutumista, luovuutta, mahdollisuuksien oivaltamista, joustoa.


Muutos lienee pysyvä olotila, mutta onko se aina ollut tällaista? Kaikki tuntuu olevan liikkeessä, niin kuin ahtojää tai tukkisuma. Laukeaako tilanne rauhallisesti vai ryskähtääkö kunnolla? Pitääkö meidän yhä uudelleen paeta Impivaaraan ja kokea elämän ankaruus, ennen kuin pystymme ottamaan tulevaisuuden haltuun? 


Aleksis Kivi tunsi kansansa sielun. Seitsemän veljeksen epäonninen kosioretki ei ole ainoa Kiven tuotannossa. Yhtä traaginen tai hupaisa on Nummisuutarin Eskon kohtalo. Eskon elämän koko kaarta ei näytelmä kuvaa, vain käännekohdan. Jääkö Esko vanhempiensa hoiviin, peräkammariin, ottaako neljännenkin ryypyn ja hiipuu, vai miehistyykö veljesten lailla oman elämänsä hallitsevaksi aikuiseksi?



Kipeä käännekohta – tai uutta luova mahdollisuus. Tekemätön työ tuskin on tästä maailmasta mihinkään katoamassa, mutta työn tekemisen ja organisoimisen  ajatteleminen uudella tavalla on välttämätöntä.

Entä jos kyse onkin itsenäisyydestä, aikuistumisesta? Siitä, että on otettava omia askelia ja tehtävä valintoja, asetettava arvot järjestykseen? Raivattava oma polku tiheikön läpi? 

Tarvitsemmeko me yhä vieläkin Männistön muoria, joka kipakalla huudolla panee pojankollit järjestykseen vai lukkaria, joka karttakepillään takoo aakkosia koviin päihin?


Työssä, joka minut mutkaisten polkujen jälkeen valitsi, muutoksia on ollut koko ajan. Ensin kirjoitettiin koneella ja korjausnauhallinen pallokone oli unelmien täyttymys. Sitten tuli videokirjoituskone, jossa tekstiä saattoi korjailla ennen tulostamista, sitten tuli tietokone, uusi tietokone ja taas ja taas… Reprokamerat, jotka joskus olivat toimiston komein härveli, ovat jo kauan ruostuneet jossakin.
Ammatteja katosi, mutta uusia tuli tilalle ja siinä vaiheessa, kun itse siirryin kangistuviin taustajoukkoihin, muutos oli edelleen vahvasti läsnä.

Moni muu työ jakaa saman kohtalon tai kehityksen. Jos digitalisaatio hoitaa rutiinit, älykkäälle ihmiselle jää monta tehtävää. Suunnittelua, johtamista, asiakaspalvelua, kehittämistä. On vain rohkeasti hypättävä uuteen, kun sarana natisee ja lattia liikkuu.

Jukolan pojat selvisivät ja Eskollakin oli mahdollisuus tulevaisuuteen. Jaloilleen se James Bondkin aina putoaa…


Kirjoitelman kuvat kertovat muutoksesta, joka on tuttu, muuttumaton ja aina yhtä ihanan uusi. Ruska. Sitä ei voi digitalisoida. Vai voiko?


Kauan sitten eräs lappilainen kuvaaja kertoi, kuinka oli lähettänyt ruska-aiheisen kaitafilmin kansainväliseen kisaan. Filmikela tuli paluupostissa takaisin, mukana pahoitteleva kirje, jossa todettiin, että värit olivat ilmeisesti kuljetuksen aikana vaurioituneet. Filmi oli kunnossa, värit huikeaa ruskan ilotulitusta.

Totta vai tarua? Totta on ainakin se, että pohjoisen asukkaat kertovat mielellään meheviä tarinoita. Pää pystyssä, vakavalla naamalla, itseensä uskoen.