Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nordkapp. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nordkapp. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 29. lokakuuta 2023

Kappan pahta ja Norttoperän lumo


Peder Balke kunnioitti pohjoisen asukkaita ja heidän elämänmuotoaan,
vaikka kuvasikin maisemia. 



Olen käynyt Nordkappilla 21 kertaa. 

Vieläkin tahtoisin kokea tasangon laidalla avautuvan aavan Jäämeren, tuntea tuulen, joka voi olla viileä, jäätävä, raaka, lempeä, lämmin, hiljainen, raju, oikukas… 

Nordkapp, taisin jäädä koukkuun, silloin nuorempana, kokemattomana, uhkarohkeana. Nordkapp opetti paljon sellaista, mitä yhdessäkään koulussa ei koskaan opetettaisi. 

 

Ja vaikka olen käynyt 21 kertaa Euroopan pohjoisimmalla niemellä, en ihan joka kerta ole edes Kappan pahtaa ja sen tasankoa päässyt näkemään. Sade, tuuli, sakea sumu ja lumi ovat peittäneet näkymän. Tie oli mutkainen, kapea, sesongin alkuvaiheessa usein korkeiden lumivallien rajaama.  Punaiset bussit ajoivat Honningsvågista Nordkappiin  ja takaisin täyttä vauhtia. Alkukesän ensimmäisillä retkillä maisema avartui vasta melkein perillä, Nordkappin tasanteen porttia lähestyttäessä. Lumi hupeni ja maiseman karu kauneus nousi esiin. 


Peder Balke: Nordlandista. 

Vaikka tuntuu, että ne retket tehtiin ihan äsken, tekniikka on niiden kesien jälkeen tehnyt huikeita harppauksia. Teleks oli jo silloin käytössä, kallis ja hankala lankapuhelin myös. Sähköposti tai kännykkä oli varmaan jo keksitty, mutta tuskin niistä vielä silloin oli saatu niin käyttökelpoisia versioita, että niitä olisi voinut matkanjohtajan hommissa hyödyntää. Sellaisia viestintävälineitä, jotka eivät olisi olleet paikkaan tai johtoon tai muuhun kiinteään kohteeseen sidottuja, ei ollut käytössä. 


Oli luotettava itseensä, yhteistyökumppanien apuun ja hyvään onneen. Tilanteista oli selvittävä. Niistä selvittiin. 

 

Ennen matkanjohtajaksi lähtemistä luin lähdekirjoja, turistioppaita, tutkin karttoja ja yritin löytää tietoa. Arvioin ajomatkoja, suunnittelin ohjelmaa. 


Finnmarkin, Norjan pohjoisimman läänin alue on harvaan asuttua. Viddalla, puuttomalla ylängöllä ajettaessa oli aikaa antaa tietoa ja kertoa tarinoita. Soittaa Griegin musiikkia kaseteilta ja katsella maiseman värejä. 


Peder Balke: Värdöhusin linnoitus.

 

Lapin matkojen ansiosta löysin Samuli Paulaharjun. Kannoin kirjastosta Paulaharjun kirjoja, ihastuin ilmeikkääseen kieleen ja tarinoihin. Samuli Paulaharjun tekstiä ei voi pikalukea, sitä pitää nauttia ja makustella. 

 

Vuonna 1935 julkaistu Ruijan äärimmäisillä saarilla vie lukijan matkalle Pohjois-Norjan tuulisille rannoille ja korkeiden pahtojen lähelle. 

 

”Kun Jäämeren laiva kiertää Nordkapin kautta, matkamies jo kaukaa sen tuntee, vaikkei ole koskaan sitä nähnyt muuta kuin kuvissa. Taivaanrannalla on korkea tumma, suoraselkäinen maailmanharja, joka äkkiä kuin jättiläispiilulla iskettynä loppuu ja jyrkkänä syöksyy mereen.  Kun alus ajaa harmaan pahtaseinän vieritse, melkein päätä viemistää sitä alhaalta katsellessa.  Jylhä tumma kallio tuntuu tavoittelevan taivaita. Ja kun laiva laskettaa törähdyksen, pahtaseinä paiskaa kiukkuisesti sen heti takaisin, joskus vielä monin kerroin”.  

                                                                              Näin Samuli Paulaharju kirjansa sivulla 70. 


Peder Balke: Nordkapp. 


Kappan pahtaa nykyaikainen matkailija tulee katsomaan maantietä pitkin, ajaa bussilla tai autollaan Honningsvågista laajan tasangon laitaan ja kävelee kohti Jäämeren avaraa ulappaa. 


Meri on rannaton, avara, se heijastaa taivaan kaikki värit, elää ja väreilee. Sanotaan, ettei Jäämeri jäädy – olen käynyt siellä vain toukokuusta syyskuun alkupuolelle asti – siihen ajanjaksoon osuvat muutamat kesäiset päivät, lyhyt kesä. 



Peder Balke: Vuorimuodostelma Seitsemän sisarta. 

 

Samuli Paulaharju (1875–1944) oli oululainen kuurojen koulun käsityönopettaja, joka vietti kesäkaudet pohjoisen maisemissa, kolusi Lapin ja Ruijan maat, kirjoitti, piirsi ja valokuvasi. Kulkuneuvona parhaimmillaan polkupyörä, matkakumppanina usein puoliso Jenny Paulaharju. Kappan pahtaa hän lähestyi laivalla.  

 

Ja sinne laiva mennä jyskyttää. Jonka ajaa toistaan yli aavan ulapan, vyöryen verkalleen meren mittaisena valtavana vesiköyrynä. Äänetönnä se tulee ja menee, ja toinen taivaltaa heti kintereillä yhtä äänetönnä ja salaperäisenä. Suuri laiva laskettelee tasaista tahtiaan keikkuen jongalta jongalle, ja sinertävät saarenkalliot kohoavat yhä korkeammiksi sekä sitä mukaa tummenevat. 


Ne nousevat aavasta kuin vanhan vuorelaisen jylhät linnat, pahtaseinät komottavat peloittavan mustina, tornien keilat työntyvät terävinä ylös, ja pitkin rantoja on valtavia kiviröykkiöitä kuin vanhoja linnanraunioita. Äkäiset vuorenäijät lienevät täällä joskus vihapäissään myllertäneet, riehuneet keskenään ja julmia paasia paiskoen hävittäneet toistensa asuinpaikkoja vai olisivatko he hurjina iloiten temmeltäneet toistensa kanssa taikka villeinä kisailleet aapakummituisten kera? 

 

Mutta ihmisten käsitekoja kallioröykkiöt eivät ole.
Laiva lähestyy saarta, kiertää korkean pahtaseinän ja puskeutuu pieneen vuonoon, jonka pohjasta kumottaa ihmisten asumuksia. Kalamiesten kaukainen kylä siellä on meren rannalla, pieniä turvekattoisia taloja koko rykelmä pitkin rantaa ja rantamutkaa. Etempää kallion rinteeltä katselee vielä muutamainen pikku mökki, ja syrjässä niemennokassa on jokin turvekömmänä kuin mikähän jänkäpounu, maahiaisen pesä, musta suuaukko ammollaan ja ainoa silmä salakavalana katsoa tiirottaen. 


Mutta aivan rannassa vilkkuu komea valkoinen talo, kylän paras, kauppamiehen koti, ja sen vierestä komottavat isännän isot, punaiset kala-aitat, joiden pääsemässä on ovia oven päällä kaksin kolmin kerroin. Mahtavin levein katoin, satajalkaisina ne, aaparannan kummitukset, seisoa kojottavat hieruan laidassa, ja satajalkaisena niiden vieressä laituri, vanha möljä, kurottelee kohti aapaa. Raskain suolaisin vesin meri toisin vuoroin pesee ja huuhtoo sen sataisia jalkoja ja taas toisin heittää ne kuivilleen. Pitkin rantaa, siellä täällä, ja korkeilla rinteilläkin, on pitkät rivit kalajällejä, kuivausorsia, joissa merikalaa riippuu vieri vierin, orsi orren vieressä.

 

Mutta aivan kylän takana kohoaa korkea synkkä pahta, kohta päälle kaatuakseen. Ja kallioseinän korkeilla vierillä, kylän ja kaikkien yläpuolilla kiipeilevät valkoiset keiturit. 

Laiva laskee pitkän möyrästyksen, ja rantatunturit vastaavat kahta puolta, törähtävät kerran, toisen, kolmannen, törähtävät monta kertaa, niin että vuono kaikuu pitkänä möyrynä. Vanhat vuorelaiset vielä elävät tuntureissa, huuvaavat sieltä ja vastailevat vaeltajien huutoihin. 

                      Ruijan äärimmäisillä saarilla s. 6-7.          

 

Jylhää seinämää pääsee  edelleenkin laivan kannelta ihailemaan, matkailijoita kuljettava Hurtigruten lienee yksi ylellisimmista tavoista kokea nämä maisemat.  Hurtigruten on ikivanha postiveneiden reitti, jota nykyään liikennöivät upeat risteilijät. 

 

Miksi Nordkapp palaa juuri nyt mieleen? Talven kynnyksellä, kun liikennöinti käy hankalammaksi ja viddaa – avaraa ylänköä – halkovat tiet suljetaan talven ajaksi, ei pohjoiseen tee mieli matkustaa.  

 

Sinebrychoffin taidemuseossa on avautunut suuren norjalaisen taiteilijan Peder Balken näyttely Arktisen lumo. Museon ykköskerroksessa ja kellaritiloissa on esillä paitsi Balken, myös hänen aikalaistensa maalauksia Euroopan pohjoisimmilta seuduilta. 

 

Peder Balke: Jostedalsbreen.


Ruijaan – Norjan Finnmarkiin – tehtiin jo 1700-luvulla tieteellisiä tutkimusmatkoja.  Tutkimusmatkailijoiden seurueisiin kuului aina myös taiteilijoita, joiden tehtävä oli ikuistaa maisemia ja luontoa, kuvata yöttömiä öitä ja revontulia. Valokuvien aika oli vasta tulossa. Upeat taideteokset tuovat Jäämeren tunnelman mieleen, elävinä, aitoina. 


 

Samuli Paulaharju oli perehtynyt näiden tutkimusmatkojen historiaan ja kirjassaan hän luettelee useita nimiä. Pohjoinen kiehtoi ranskalaisia, italialaisia ja monia muita. Vaivoja ja vaaroja kaihtamatta pohjoiseen samottiin jo ennen nykyaikaisten kulkuneuvojen aikaa. 

 

Peder Balke (1804-1887) matkusti Nordkappille 1832. Matka oli vaivalloinen, mutta se siitä tuli hänelle elämän suurin kokemus. Peder Balke oli opiskellut Düsseldorfissa, hän oli arvostettu taiteilija, romanttisen koulukunnan edustaja. Peder Balken suuret maisemamaalaukset avaavat huikaisevia näkymiä. 

 

Nordkapp jäi Balken mielen pohjalle. Hän on tavoittanut pohjoisten maisemien majesteettisuuden, mutta myöhemmin Balke ei enää maalannut yhtä suuria ja komeita tauluja. 


Hän oli aiheilleen uskollinen, vaikka töiden koko pieneni ja taidemaalarin ammatin rinnalle tuli toiminta yrittäjänä, taidetarvikkeiden kauppiaana. Pienikokoisia Balken töitä on esillä Sinebrychoffin taidemuseon kellarikerroksessa. 

 

Peder Balke: Nordkapp. 

Peder Balke: Revontulia Jäämeren rannalla.


Pohjoisen säät ovat arvaamattomia, julmiakin. Joskus ei sumun keskeltä näe edes kunnolla merta. On vain tukeuduttava tasankoa reunustavaan kaiteeseen ja yritettävä nähdä. Kolea tuuli pakottaa hakeutumaan suojaan, vaikka maiseman takia koko matka on tehty.  Seuraavalla kerralla aurinko loistaa, sää on tyyni eikä suuren meren ääreltä tee mieli minnekään. 

 

Vaikka sää oli oikukas, ihmisten kohtaaminen oli aina yhtä iloinen ja lämmin kokemus. 


’Kuslit o see dig’ – mukava nähdä sinut, tapasi iloinen Ingeborg tervehtiä hotellin vastaanotossa. Sain lämpimän hymyn, vaikka korvasinkin norjan kielen kankealla kouluruotsilla. Enkä edes tiedä, onko Ingeborgin repliikki tähän oikein kirjoitettu! Norjan molemmat kielet ja oikeinkirjoitukset ovat vieläkin oppimatta. 

 

On edessä avoinna Jäämeren rannaton aapa. Edesmennyttä myrskyä mainoen liikkuu merellä suuri jonka. Pohjoisilta mittaamattomilta ulapoilta tullen se hiljalleen, valtavina köyryinä vaeltaa yli aavan. Äänettöminä, salaperäisinä väkevät köyryt ajelevat toisiaan, tulevat ja menevät, tulevat ja menevät lakkaamatta. Norttoperän oudot näkymättömät henget ja haltiat ovat siinä jutamassa iankaikkista keinoaan. Ne vyöryvät vain, kunnes saavuttavat alastoman rannan, kaahaisevat rannalle, kohahtavat ja puhaltavat valkoisen vaahtopäärmeen ja .. jo sitten siihen uupuvat. Silloin taas tulee toinen jonka, ja kohahtaen ajaa edesmenneen ylitse. Ja veneet keikkuvat vesivyöryltä toiselle, ollen kuin piilosilla keskenään. Milloin ne kohoutuvat jongan harjalle kurkistamaan, milloin taas painuvat ja piiloutuvat aapaan.

Suuren Jäämeren ja Norttoperän haltiat keikuttelevat merensoutajia ja leikitsevät pienten ihmislasten kanssa. 

                      Ruijan äärimmäisillä saarilla s. 75.           

 

 

Sinebrychoffin taidemuseon Peder Balke -näyttely Arktisen lumo 14.1.2024 asti. 

Sinebrychoffin taidemuseossa voi myös tutustua kotimuseoon ja pysyvään näyttelyyn. 

Toisen kerroksen näyttelytiloissa on esillä Villa Lanten esineistöön kuuluva Valentin de Boulognen maalaus Italian allegoria. 

 

Samuli Paulaharjun kirjoja on digitoitu ja niitä voi lukea Kansalliskirjaston Doria -palvelusta. 


Liitteenä olevat kuvat kirjoittajan. Niiden taso ei tee oikeutta ainutlaatuisille taideteoksille, siksi toivon, että mahdollisimman moni käy tutustumassa näyttelyyn. 


Italian allegoria. 




sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Yksi olut, olkaa hyvä!



Suomalaisen matkailuteollisuuden historiassa 1970-luku oli uusien avausten aikaa. Otettiin uusi, kansainvälinen suunta. 

Kalevi Keihänen opetti kansan tekemään lomamatkoja ja asumaan hotelleissa. 
Suomeenkin rakennettiin hotelleja – lähelle luontoa, sanoisi optimisti – korpeen, totesi realisti. Kaikki tuon ajan hotellit eivät enää ole voimissaan, osa niistä on kyennyt kasvamaan matkailukeskuksiksi, osa toimii uudella nimellä, osa on kadonnut kokonaan markkinoilta.  

Korpihotellien avulla piti saada matkailu nousuun. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin suomalaiset tottuivat palveluja käyttämään. Usein kesä oli hiljaista aikaa, mutta ulkomaalaiset, erityisesti saksalaiset ryhmät toivat kaivattua liikevaihtoa.

1970-luvun lopun matkailumuistoja kertaan uudessa kirjassani, jonka nimi kuuluu  saksalaisittain oikeinkirjoitettuna näin:  

Üüksi ooluud, olkka hüüve! 

Kirjan näkökulma on matkanjohtajan, oppaan. Se kertoo saksalaisille Lappiin ja Pohjois-Norjaan järjestetyistä bussimatkoista 1970-luvun lopun kesinä. 

Asiakkaat lensivät Düsseldorfista Suomeen. Suomessa ryhmä jaettiin kahteen osaan, lastattiin busseihin ja niin lähdettiin kahden viikon pituiselle matkalle. Viikko kiertomatkalla, viikko hotellissa. 

Saksalaiset tutustuivat maisemiin ja kulttuuriin, saivat lapinkasteen, patikoivat poluilla, kokivat sään oikkuja ja kuulivat tarinoita entisistä ajoista. Suurin nähtävyys oli luonto ja sen monimuotoisuus. Matkanjohtajan tehtävänä oli kertoa pohjoisesta todellisuudesta, toimia tulkkina eri maailmojen välillä. Samalla piti huolehtia käytännön asioista, arkisimmillaan siitä, että asiakkaat saivat heille kuuluvan majoituksen ja ateriat. 

Nämä matkat – matkojen muistot – ovat kirjan aihe. Siinä kuvataan matkanjohtajan työtä. 1970-luvulla työvälineinä olivat oma järki, lankapuhelin ja teleks. Järkeä tarvitaan kai edelleenkin, kännyköiden aikaan. Lähin työkaveri oli autonkuljettaja. 

Millaista se oli, sen voit lukea kirjasta. Jokainen matka oli löytöretki, myös omaan mieleen. Kohdattiin sopuleita, poroja ja paikallisia ihmisiä. Pohdittiin, voiko aurinko pysyä horisontin yläpuolella koko yön ajan. Eikö sen kuuluisi laskea, edes hetkeksi? Ja mitä herra Birken korvat tähän kuuluvat? 

Olen varannut myyntipöydän Sammatin Joulutorilta, Nuorisoseurantalolta lauantaina 1.12. 2018. Tule ostamaan (käteisellä) oma kirjasi! 

Ellet pääse Joulutorille, laita viesti  sanataito@dlc.fi 

Liisa Laurila:  Üüksi ooluud, olkka hüüve!  
ISBN 978-952-69128-0-6
Sanataito,  206 sivua, nid. 2018.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Nordkapp mennen tullen 450. blogiteksti



Matkailu avartaa, sanotaan. Ainakin kukkaro avartuu, anteeksi, taisi tulla puujalka tai truismi.  
Marraskuuta ei kestä ilman lentoa etelään, väittää nuori, itsevarma ja nokkela. Juuri hän, jolla luulisi olevan hiukan enemmän viisautta, tilanneherkkyyttä ja mielikuvitusta.  
Matkalla PITÄÄ nähdä nähtävyydet, koluta museot ja kirkot, kaikkihan sen tietävät. Nekin, jotka eivät kotikylässään mistään hinnasta museoon eksy. 
Ellet ymmärrä, kysy kaverilta, mitä PITÄÄ nähdä. Jos seuraat omaa nenääsi, varaudu ottamaan vastaan nuhteet. Etkö todellakaan tajunnut omaa parastasi, riskeerasit jopa maineesi? 

Eihän mikään ole niin ihanaa kuin se, että meillä kaikilla on samat mieltymykset, elämykset ja kokemukset. Eikö todellakaan? 


Turistit ovat pahimmillaan samantapaiseen kuosiin pukeutunut homogeeninen lauma, joka vaeltaa samoja polkuja samoihin paikkoihin, ei aina samaan aikaan eikä yhdessä, mutta vääjäämättömästi aina samalla tavalla. Olen katsellut kiinalaisten ryhmien lumikenkäilyä Lapissa, yhtenäisesti kelkkavuokraamon haalareihin puettua joukkoa, uskokaa vaan. 

Matkaillen syntyvät yhteiset puheenaiheet, nähtävyyksien konsensus, suopeat merkitsevät nyökytykset ja ylivertainen tunne siitä, kuinka on taas osattu elää, oikein. Matkalaisten iloinen veljes- ja sisarkunta. 


Olen sortunut vanhaan pakkomielteeseeni ja kirjoittanut. Ennen kuin kirjoitin, kävin 21 kertaa Nordkappilla, tein myös muita matkoja. Kirjoittamisen ja matkustamisten välillä ehti tosin kulua noin 40 vuotta, mutta kuitenkin. Oli hetkiä, jolloin joku ehdotti, että kokoaisin kansiin kaiken sen, mitä noina kesinä näin, ajattelin ja koin. Ensin ei tuntunut siltä, nyt tuntui. Teksti on tehty, vaikka aivan kaikki sählingit ja sekoilut ja muut säännöttömyydet eivät samoihin kansiin mahtuneetkaan. Niin kuin sekin kerta, kun…  olkoon. 

Ryhmämatkan järjestäjän liikeidea on toisto. Rakennetaan ohjelma, toteutetaan se joka kerta samalla tavalla ja näin kaikki, jotka ovat osallistuneet, kokevat saman ja samanlaisen elämyksen. Vakuudeksi kaikesta lupaus painetaan esitteeseen, joka vastoin yleistä luuloa on mainos, ei takuutodistus. Lupaus toimii loistavasti – teoriassa, teoria on ainoa ulottuvuus, jossa se toimii. 

Nordkapp oli aina erilainen. Ensimmäiset kaksi kertaa käytiin katsomassa näköalaa, jota ei edes näkynyt. Lumivallit peittivät näkymän tielle, perillä oli niin sakea sumu, että oli vaikea nähdä edes seuraavaa askelta. Tuuli riepotti autoja ja matkalaisia, sade piiskasi sielunkin märäksi. Aivan kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan, kolmas matka tarjosi näkymiä pohjoisimman saaren huikeisiin kuumaisemiin, laajan veden päällä kimmeltävän auringon ja lempeän tuulen. 

Aina se oli erilaista. Aina kannatti nähdä vaiva ja tulla. Isolla joukolla.
Jokainen matkalainen koki kaiken eri tavalla ja jokainen kerta oli ainutlaatuinen. 
Lähes tuhat kertaa erilainen kokemus. 


Kirjoittaessani mietin, mitä on matka. Onko se menolippu paikkaan, jossa kaikkien kuuluu käydä, niin että kävisi kunnon ihmisestä ja voisi sanoa olevansa sivistynyt. Paluulippu? 

Matkalla kohtaa parhaimmillaan oman itsensä. Vahvuutensa, heikkoutensa, ongelmansa. Tämän minä osaan, tätä kestän, tässä kompastun, tässä olen hyvä, tätä jaksan kuunnella, tämä ei ole minun juttuni. 

Kun aloin väsyä matkalaisiini, lähdin ulos. Ulkona odotti usein sama seurusteluvelvollisuus kuin työssäkin. Joku halusi tietää, joku piti seuraa, kun yksinäistä kulkijaa kävi niin sääliksi. Opin pakenemaan saunaan. Siellä ei tiedonhaluisia kovin tiuhaan parveillut, kiukaan kuiskeisiin ei koskaan kyllästynyt, uima-altaassa oli rauhallista. Olenko kirjoittanut liikaa saunasta ja saunomisesta? 


Kirja on painossa, paino lupasi valmista loppuviikolla. 
Pieni riski vielä, ennen huomaamattomien juttujen riski.
Luotan Jannen kirjapainoon kuin tunturivuoreen. 

Jos kaikki käy niin kuin toivon, myyn kirjoja Sammatin Joulutorilla lauantaina 1.12.2018 kello 9-13. 
Joulutori järjestetään Sammatin Nuorisoseuran talolla. 

Voit tulla kysymään: Yksi olut, olkaa hyvä!
Kirjan kannessa kysymys on litteroitu turistifonetiikan sääntöjen mukaan, näin se kumminkin kuuluu ääntää. 

Sammatin Joulutorilla ei myydä muunlaista olutta, mutta tarjolla on kahvia ja leivonnaisia, lähiruokaa, lähikäsitöitä, lähijoulukoristeita ja lähisukkia. 
Jos et näistä houkutteluista huolimatta pääse Sammattiin, laita meiliä. 
Osoitteessa sanataito@dlc.fi  yritän vastata uteliaille ja otan vastaan sen yhden tilauksen, joka ehkä tulee.   

Pitäkää vielä vähän aikaa peukkua!