tiistai 26. huhtikuuta 2016

Ihmisen kuva - 27.4. Veteraanipäivänä



Ihmisen kuva ei ole valokuva eikä elokuva. Ihmisen oikea kuva on muistikuva, mielen otos. Ihmisen kuva piirtyy koko elämän ajan ja vaikka se muuttuu ja muovautuu, olisi julmaa pelkistää se liikkuvan tai pysähtyneen kuvan ulottuvuuksiin. Ihmisen kuva ei tule valmiiksi, se on luomisen työtä, joka jatkuu elämän jälkeenkin.

Elämänmittainen kertomus polveilee, kohtaa tyvenet ja ajautuu myrskyihin. Kertomuksessa on paljon työtä, oppivuosia ja, vihdoin, vuosia, joina omaa oppia on voinut jakaa nuoremmille.
Veteraanien osana on ollut olla yhdessä toteuttamassa isänmaan antamaa velvollisuutta, yhteistä suurta tehtävää. Vastuu, joka sodan ja pulan sukupolven kannettavaksi silloin lankesi, on ollut uskomaton.

Tehtävä, jonka he saivat, ei ollut sellainen, josta kieltäydytään. Käsi, joka halusi tarttua työhön ja itse ansaittuun leipään, joutui tarttumaan aseeseen.
Tapa, jolla he vastuunsa kantoivat, on ollut ainutlaatuinen. Elämä, johon he astuivat, oli tyystin toisenlainen kuin se elämä, jota varten heillä oli suunnitelmat.

Tutussa talossa ei kukaan enää tule yön tunteina ikkunan ääreen eikä kuuntele särkyä, joka kyllä osaa pitää puolensa.
Kukaan ei sytytä kynttilää yövaloksi maailmassa, jota ympäröi sydänyön tumma taivas. Kukaan ei valvo aamun sarastukseen asti.
Askeleet, joista tiesi, että nuoresta sotilaasta oli tullut veteraani, ovat hiipuneet. Ei ole aikaa, on vain elämää, hiljaisuus.

Kuva rakkaasta ihmisestä elää muistoissa.
Jaksammeko me, jälkipolvet ja meidän lapsemme? Jaksaisimmeko me samalla tavalla, vuodesta toiseen, läpi ankarien talvien ja kipeiden kesien? Riittäisikö meillä samaa sitkeyttä ja rohkeutta?
Osaammeko me, jälkipolvet, meidän lapsemme, ottaa opiksi?
Osaammeko me arvostaa elämää ja antaa sille anteeksi kipeät päivät?