Muistan hänet ja hänkin muisti minut, isäni tyttärenä.
Tapasimme joitakin kertoja, aina yhtä sydämellisesti ja iloisesti. Muistan,
miten arvostavasti hänestä aina puhuttiin.
Ilmoitus lehdessä kertoi, että pitkä päivätyö oli päättynyt.
Suruviesti, mutta myös tieto siitä, että elämän luonnollinen kulku oli
toteutunut.
Hienoa persoonaa kuuluu muistaa ja sellaisena yhä näen
hänet, yhtenä esikuvista. Hillittynä ja hallitusti omaa linjaansa ajavana,
todellisena diplomaattina.
Mutta, muistaminen. Hautajaisiin en pääse, adressille ei ole kuin yksi epävarma osoite. Läheisistä tunnen muutaman, sukulaisista en
ainoatakaan. Hauras side on katkennut.
Muiston kunnioittaminen ei onneksi ole pelkkää ulkoisten
muotojen noudattamista. Ja jokainen suru ja ikävä kantaa mukanaan omaa
olemustaan. Muistaminen on sekä sielun liikettä että muodollista toimintaa.
On armollista, että surulle on olemassa käytännöt ja tutut tavat.
Ajatustensa keskellä harhaileva osaa tarttua adressiin, sommitella kukkakimpun,
sytyttää kynttilän, pitää puheen tai tehdä jotain, jonka tietää oikeaksi ja
hyväksi. Jäähyväisillä on tapansa ja kulkunsa ja ne muodostavat ensimmäisten
kaoottisten päivien ajaksi toiminnallisen tukirangan surevalle.
Muistolauseen etsiminen on mieluisa surutyö. Vaikka en kyseisestä sanasta pidäkään ja vaikka kerron sen kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kyllä suru
työstä käy, se uuvuttaa sielun ja ruumiin, mutta toisin kuin melkein mikä
tahansa muu työ, sitä ei voi teettää toisella, tilata kustomoituna pakettina tai ostaa
avaimet käteen. Sitä ei voi siirtää toiseen aikaan tai paikkaan, ei ainakaan ilman
seurauksia.
Muistolausetta etsiessä otan runokirjat esille, luen tuttuja
ja uusia säkeitä, muistelen sitä, jolle sanani suuntaan. Tuttua vainajaa ja
hänen läheisiään, joilla on ikävä. Selailen, palailen, muistelen, kirjoitan.
Ilta siinä menee ja saa mennäkin, hyvää aikaa.
Muistan Eeva Kaarinaa ja hänen olemustaan, hyviä arvoja,
joita hän toi minunkin elämääni. Olen ylpeä siitä, että sain tuntea hänet. Olen
kiitollinen aidosta ystävyydestä, jota hän osoitti veteraaniveljilleen,
arvokkaalle sidosryhmälleen.
Virret ovat vierähtäneet, runo väsynyt. Sielu on siirtynyt ikuisuuteen. Pitkän
päivän työ on valmis. Ja niin kuin Kalevalan runoilija todistaa, elämän ankara
realiteetti on, ettei mikään ole ikuista. Pitkän elämän palkintona on rauha.
Sytytän kynttilän ja muistan.
Hevonenki hengähtävi
matkan pitkän mentyänsä,
rautanenki raukeavi
kesäheinän lyötyänsä,
vetonenki vierähtävi
joen polvet juostuansa,
tulonenki tuikahtavi
yön pitkän palettuansa;
niin miks' ei runo väsyisi,
virret vienot vierähtäisi
illan pitkiltä iloilta,
päivänlaskun laulannoilta?
