Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rantarakka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rantarakka. Näytä kaikki tekstit

torstai 12. elokuuta 2021

Olipa kerran saari



Se on siellä yhä. Silmieni edessä, ikkunan takana, vastarannalla. Kun nostan katseeni työpöydästä, näen saaren.

 

Kun saari heijastuu tyyneen veteen, sen muoto on kuin kitaran tai jonkun kallisarvoisen soittimen. Vesi erottaa saaren ja rannan, mutta on olemassa säädös, joka varjelee saaren kauneutta. 



Saari, joka oikeastaan on vain hiukan isompi rantakivikko, puita kasvava, on säädetty siivekkäiden valtakunnaksi. Natura-alueeksi. Saarelle rantautuu joka kevät, kesä, syksy ja varmaan talvikin värikäs ja äänekäs joukko lintuja. 


Meillä ei ole lupaa nousta sen kamaralle – joka on vain vaikeakulkuista murikkaa murikan vieressä. 


 

Olimme viettäneet kesälomia kaidan järven rannalla pienessä vihreässä vuokramökissä ja haaveilleet, jostakin, joka ei edes ollut hahmollaan. Paikasta, jossa olisimme vain me ja vesi ja luonto ja aurinko ja kesä. Paikasta, jossa voisi katsella kevään tuloa ja syksyä ja kuunnella tuulta puiden keskellä. Rannasta, josta voisi mennä uimaan katseita pelkäämättä. 

 

Sitten tarjoutui mahdollisuus tulla tutustumaan tähän paikkaan. Isäntä asteli edellä isoissa saappaissaan, kahlasi varvikossa, varoi kiviä ja avasi väylää ryteikön läpi. Tie varmaan täytyisi tehdä, ja kai vähän raivatakin, sitten, jos. Kuljettiin kivisessä metsässä. 

 

Joukon viimeisenä kompastelin, räpiköin, välillä näin vain isännän isot saappaat ja koin pysyä niiden kintereillä. Ehdin tuskin katsoa maisemaa, oli katsottava maata, väisteltävä oksia ja tavoiteltava heikkoa polkua. Vähitellen vauhti tasaantui, saatoin taas hengittää levollisemmin. Alettiin olla määränpäässä.  



Ensimmäisenä näin kiven. Sitten järven. Ja sen jälkeen saaren, jonka kuvajainen oli kuin kitara tai kallisarvoinen soitin. Rannan puolella iso kivi. Kevätaurinko oli lämmittänyt järkäleen karheaa pintaa. Oltiin vihdoinkin, perillä. Tässä se olisi. 



Kun kaupat oli tehty ja tontin reunaan rakennettu tie, lähdimme rantaan. Pysytimme kivien keskelle oranssinkeltaisen soputeltan, keitimme vettä trangialla ja mietimme, mitä tästä kaikesta tulisi. 


Saisimmeko me otteen maasta ja ottaisiko se meidät vastaan? Tilattiin hirsipalapeli ja alettiin pystyttää rakennusta. Ensimmäisen kesän ajan tukikohtana oli tuttu soputeltta. 

 

Ja taas: peseydyttiin järvessä, keitettiin trangialla, peiliksi riitti ensin auton peruutuspeili. Huussi oli ja vaja, jotain sivistystä sentään. Huussin seinälle halpahallista ostettu peili oli ensimmäinen oire mukavuuksien kaipuusta.



Otimme rantaa haltuumme, pystytimme asumuksemme. 

Kun ensimmäinen rakennus oli valmis, hiiret tuhosivat vajaan talvikorjuun talletetun soputeltan, ehkä pikkuväki ei halunnut meidän lähtevän uusiin seikkailuihin. 


Muutaman vuoden kuluttua siimahännät viettivät riemukasta joulua mökkiin unohtuneen piparkakkuvadin äärellä. 


Kevätharavoinnin asemesta emäntä keitti monta padallista vettä ja tiskasi, tiskasi, tiskasi. Siitä oppii. Oppii pakkaamaan herkut tai viemään ne mukanaan kaupunkiin. Maistui varmaan hiirillekin, voilla leivotut.



Ikkunoista näkyy järvi, rannan iso kivi ja saari. Rannan puolelle rakensimme polun, joka ohjaa kulkijaa, ettei varvikkoa turhaan tallattaisi. 



Aamulla aurinko kimmeltää saunarannassa. Järven pinta väreilee ja loistaa. Keväällä vesi on raikasta, aamuilma täynnä laulua ja liverrystä. Vähitellen värit syvenevät, tulee uimaseuraa, uusia pesyeitä, sorsien perheitä, vallattomia koskeloita, joutsenia…



Kesämyrskyssä järvi on sateesta harmaa, vaahtopäitä täynnä, tuuli ravistelee rannan puita, riipii oksia, viskoo lehtiä. Ja äkkiä on taas lempeä tyven, hieno tuulenviri kirjoo veden pintaa, joka heijastaa kaikki kuvajaiset. 

 




Illan tullen aurinko jättää pitkät hyvästit järvelle. Se loistaa punaisena, hehkuu kultaisena, hohtaa roosan sävyissä, muuttaa maiseman violetiksi. Joka ilta värien leikki on uusi, joka yö taivas avautuu sinisenä. Syysöiden kuu on majesteetti, joka viskoo kultaisia kolikoita veden pinnalle. Joskus pilvet peittävät yötaivaan, tähdetön ilta tyyntyy siniseen. Pimeimpänäkin yönä taivaalla on valonkajastuksia. 






 

Olen kuvannut saarta, rantaa, vettä, veden äärellä näkyviä valoja. Kuvaan niitä yhä uudelleen. Jaksaako kukaan muu katsella värejä niin kuin itse edelleen jaksan? Kesä leikkii saaren hahmolla, antaa sille värin ja heijastukset, aina uudet. Syksy ja kevät yllättävät karuilla sävyillä, talvella ei mökillä olla, vieraillaan vain. 



Yritän syövyttää maiseman mieleeni, evääksi talven varalle. 

Ensimmäiset ruskan enteet tulevat aikaisin, kuivan kesän jälkeen. Kaislikko kellastuu, varvikko saa kuparisia sävyjä. 

 


Saari, siellä se on. 

Vihreänä kuvana veden pinnalla, tummana siluettina yön sylissä.

Saari. Soiko se hiljaa? 





lauantai 22. kesäkuuta 2019

Lautamiehen vaimon raportti

Ensin tehtiin polku.
Ei, hän ei todellakaan ole saanut arvostettua luottamustointa, mutta komea kasa lautoja saapui jokin aika sitten Rantarakan parkkipaikalle. Laudat tulivat rautakaupan autossa. Tampereen ykköskirjeenvaihtaja keksi tästä oitis uuden arvonimen perheen puutyötaitoiselle.

Vietimme useita kesiä Kivimäen kaidan rannalla, vuokramökillä, kun lapset olivat pieniä. Eräänä keväisenä viikonloppuna, kun talven jälkeen taas lähdimme mökkiä katsomaan, takapenkiltä kuuluivat kirkkaat äänet: ”Isi, äiti, katsokaa, tuolla menee meidän laituri!” Siellä se purjehti, harmaa laituri, jäiden irrottama, matkalla kohti vastarantaa. Vene vesille, karkulainen kiinni ja takaisin paikoilleen – lasten lause jäi elämään, senkin jälkeen kun vuokramökin sopimus oli jo aikaa umpeutunut. 

Alkaa jo hahmottua.
Mökkirannassa ei vielä ollut akuuttia laituriongelmaa, mutta sen lähestyminen oli aavistettavissa. Mittailtiin ja kaavailtiin, nukuttiin talven (ehkä toisenkin) yli, kun tarpeeksi oli suunniteltu, suunnistettiin rautakauppaan ja loppu on silkkaa laituria. Lautakasa oli juuri sopivan kokoinen yhden laituriprojektin tarpeisiin. 



Ja lisää lautaa, järeämpää. 

Alkukesän päivät sujuivat rakennustöissä. Ensimmäinen hellekeli ulottui järven pintaan asti: vesi oli vielä riipaisevan raikasta. Lautamiehen vaimon tehtäviin kuului entisen laiturin jäänteiden siivoaminen pois maisemasta – sikäli kun ne naisvoimin olivat kuljetettavissa – sekä saunan pitäminen puolilämpimänä. 

Lautamieshomman lomassa oli pakko lämmitellä. Kukaan ei olisi jaksanut seistä vedessä koko päivää. Vahinkoja ei tullut. Selvittiin parilla mustelmalla, kun lähtöpasseistaan suivaantuneet laudanpätkät kävivät kimppuun. 

Naapurin rouva tuli lasten kanssa katsomaan, mutta piti etäisyyttä. 

Mutta niin vain saatiin aikaan kunnon laituri. Uimaan on helppo mennä, mutta edelleenkään laiturin päästä ei saa hypätä uimaan. 

Kivikkoisen rannan kivet on opittu tuntemaan ja tietämään, uimareitti opittu, mutta kivien siirtäminen niiltä sijoiltaan on mahdotonta. 

Jos kysytään, kuka määrää ja sanoo, kuka oli mökkirannassa ensin – kivenmurikoilla lienee useamman tuhannen vuoden etumatka. Parempi siis rauhallisesti laskeutua veteen ja siitä uimasilleen. Jos haluaa/ehtii lekotella auringossa, laituritila riittää nyt paremmin. 

Melkein valmista, pari(sataa) ruuvia vielä. 
Se vanha laituri, harmaa ja kulahtanut? Puun pinta ei ole uudenveroinen, alapinta on. Mökkipolut ovat saaneet uutta ryhtiä vanhoista rappusista ja silloista, sopivan harmaiksi patinoituneista. 

Laiturin kansi hinattiin vetoliinoilla maalle, missä se odottaa uutta elämäänsä. Enää ei ole sitä vaaraa, että vanha laituri lähtisi seilaamaan kohti uusia, aurinkoisempia rantoja. 

Yhteiskuvassa vanha ja uusi. 
Työllä ei enää ole niin kiire, vanhojen puiden jatkokäsittelyn voi tehdä kuivan maan puolella. Polttoon ei laituripuista ole eivätkä ne kolhi käsittelijöitään. Ehkä ne ovat jo tyytyneet osaansa. 



Lautamiehen vaimona eläminen on mielenkiintoista. 





lauantai 9. elokuuta 2014

Tuli ilta ja yö


Aurinko laskee punaisena, kuin ei haluaisi hehkustaan luopua, päivän ja yön rajalla on vahvaa oranssia ja tummaa, lähes mustaa vihreää. 


Kesä kypsyy. Illat ovat jo tummia, yöllä erottuvat ensimmäiset arat tähdet puiden latvuksissa. Kun päästään lähemmäs syksyä, niiden kuvajaiset putoavat tumman veden pintaan. 


Saunarannassa on tyyntä, vesi on vielä lempeää iholle. Hiljaista, vain veden äänet uidessa, lokkien raikuva kinastelu ja koskelopoikueen käheä uhma on aikaa sitten hiljennyt. Päivän melodia on kiivas ja kiihkeä, hämärä tuo levon.



 Kun aurinko on kadonnut, kontrastit pehmenevät. Sytytän kynttilät, taas on lyhtyjen aika.





Illan kuu on kuin hohtava kultaraha latvusten yllä, veden pintaan heijastuu nauha, joka liikkuu ja repeilee, kun kaukaisen veneen aalto liekuttaa hiljaa poukamaa.




Katan pöydän terassille, ilta ehtii tummua lähes kokonaan, kun vihdoin palaamme sisälle. Kuinka monta näin lämmintä hämärää vielä saadaan?



Elokuun yö. Ainutlaatuinen, yhä uudelleen lumoava.