Lautamiehen vaimon raportti

Ensin tehtiin polku.

Ei, hän ei todellakaan ole saanut arvostettua luottamustointa, mutta komea kasa lautoja saapui jokin aika sitten Rantarakan parkkipaikalle. Laudat tulivat rautakaupan autossa. Tampereen ykköskirjeenvaihtaja keksi tästä oitis uuden arvonimen perheen puutyötaitoiselle.

Vietimme useita kesiä Kivimäen kaidan rannalla, vuokramökillä, kun lapset olivat pieniä. Eräänä keväisenä viikonloppuna, kun talven jälkeen taas lähdimme mökkiä katsomaan, takapenkiltä kuuluivat kirkkaat äänet: ”Isi, äiti, katsokaa, tuolla menee meidän laituri!” Siellä se purjehti, harmaa laituri, jäiden irrottama, matkalla kohti vastarantaa. Vene vesille, karkulainen kiinni ja takaisin paikoilleen – lasten lause jäi elämään, senkin jälkeen kun vuokramökin sopimus oli jo aikaa umpeutunut. 

Alkaa jo hahmottua.

Mökkirannassa ei vielä ollut akuuttia laituriongelmaa, mutta sen lähestyminen oli aavistettavissa. Mittailtiin ja kaavailtiin, nukuttiin talven (ehkä toisenkin) yli, kun tarpeeksi oli suunniteltu, suunnistettiin rautakauppaan ja loppu on silkkaa laituria. Lautakasa oli juuri sopivan kokoinen yhden laituriprojektin tarpeisiin. 

Ja lisää lautaa, järeämpää. 

Alkukesän päivät sujuivat rakennustöissä. Ensimmäinen hellekeli ulottui järven pintaan asti: vesi oli vielä riipaisevan raikasta. Lautamiehen vaimon tehtäviin kuului entisen laiturin jäänteiden siivoaminen pois maisemasta – sikäli kun ne naisvoimin olivat kuljetettavissa – sekä saunan pitäminen puolilämpimänä. 

Lautamieshomman lomassa oli pakko lämmitellä. Kukaan ei olisi jaksanut seistä vedessä koko päivää. Vahinkoja ei tullut. Selvittiin parilla mustelmalla, kun lähtöpasseistaan suivaantuneet laudanpätkät kävivät kimppuun. 

Naapurin rouva tuli lasten kanssa katsomaan, mutta piti etäisyyttä. 

Mutta niin vain saatiin aikaan kunnon laituri. Uimaan on helppo mennä, mutta edelleenkään laiturin päästä ei saa hypätä uimaan. 

Kivikkoisen rannan kivet on opittu tuntemaan ja tietämään, uimareitti opittu, mutta kivien siirtäminen niiltä sijoiltaan on mahdotonta. 

Jos kysytään, kuka määrää ja sanoo, kuka oli mökkirannassa ensin – kivenmurikoilla lienee useamman tuhannen vuoden etumatka. Parempi siis rauhallisesti laskeutua veteen ja siitä uimasilleen. Jos haluaa/ehtii lekotella auringossa, laituritila riittää nyt paremmin. 

Melkein valmista, pari(sataa) ruuvia vielä. 

Se vanha laituri, harmaa ja kulahtanut? Puun pinta ei ole uudenveroinen, alapinta on. Mökkipolut ovat saaneet uutta ryhtiä vanhoista rappusista ja silloista, sopivan harmaiksi patinoituneista. 

Laiturin kansi hinattiin vetoliinoilla maalle, missä se odottaa uutta elämäänsä. Enää ei ole sitä vaaraa, että vanha laituri lähtisi seilaamaan kohti uusia, aurinkoisempia rantoja. 

Yhteiskuvassa vanha ja uusi. 

Työllä ei enää ole niin kiire, vanhojen puiden jatkokäsittelyn voi tehdä kuivan maan puolella. Polttoon ei laituripuista ole eivätkä ne kolhi käsittelijöitään. Ehkä ne ovat jo tyytyneet osaansa. 

Lautamiehen vaimona eläminen on mielenkiintoista.