torstai 25. joulukuuta 2014

Jouluaamun kirkko


Tumman talviaamun keskellä arka valo kajastaa tapulista. Sisällä lämmin loiste.
Pitää olla ajoissa, sytyttää kynttilä haudalle ja tervehtiä tuttuja.
Ilahduttavan moni on tullut, saadaan penkit täyteen kirkkokansaa.


Jouluaamun kynttilät loistavat kattokruunuissa. Siinä kymmenpiippuisessa, joka on vanhin. Kaksitoistapiippuisessa, jonka köyhä väki lahjoitti. Komeassa, joka on varakkaiden lahja. Kuusihaaraisessa, jonka yksi isäntä antoi yksin.


Silmät eivät ensin tahdo tottua hämärään. Pitää ottaa lasit nenälle. Onneksi koskettavimmat jouluvirret ovat niin tuttuja, ettei tarvitse kirjaan katsoa. 


Kirkon ikkunoitakin on muutamaan otteeseen suurennettu. Että saataisiin valoa ja saataisiin kansa tavaamaan virsikirjojaan. Kalliita lasipeltejä on hankittu, jotta kansa saisi käyttää saamaansa oppia ja oppia lisää. 


Pysyivätkö kaikki edes veisuun rytmissä mukana, kun lukutaito oli heikko? Virsikirja opetti lukemaan ja piti taitoa yllä, ellei hyvin, niin auttavasti.

Näin ne saapuivat ennenkin, pienen kappelin vähäväkiset ja varakkaammat. Istuivat omille paikoilleen ja kuulivat suuren uutisen. Sen, joka koskettaa sydäntä. Sen, joka yhä uudelleen lämmittää sielun.


Kun palvelus päättyy, alkaa olla valoisaa. Maisema on täynnä lumen ja pakkasen kauneutta, pienten tupien ikkunoissa valojen loistetta. Matka joulun maassa jatkuu.