Tumman talviaamun keskellä arka valo kajastaa tapulista. Sisällä
lämmin loiste.
Pitää olla ajoissa, sytyttää kynttilä haudalle ja tervehtiä
tuttuja.
Ilahduttavan moni on tullut, saadaan penkit täyteen
kirkkokansaa.
Jouluaamun kynttilät loistavat kattokruunuissa. Siinä
kymmenpiippuisessa, joka on vanhin. Kaksitoistapiippuisessa, jonka köyhä väki
lahjoitti. Komeassa, joka on varakkaiden lahja. Kuusihaaraisessa, jonka yksi
isäntä antoi yksin.
Silmät eivät ensin tahdo tottua hämärään. Pitää ottaa lasit
nenälle. Onneksi koskettavimmat jouluvirret ovat niin tuttuja, ettei tarvitse
kirjaan katsoa.
Kirkon ikkunoitakin on muutamaan otteeseen
suurennettu. Että saataisiin valoa ja saataisiin kansa tavaamaan
virsikirjojaan. Kalliita lasipeltejä on hankittu, jotta kansa saisi käyttää
saamaansa oppia ja oppia lisää.
Pysyivätkö kaikki edes veisuun rytmissä mukana,
kun lukutaito oli heikko? Virsikirja opetti lukemaan ja piti taitoa yllä, ellei
hyvin, niin auttavasti.
Näin ne saapuivat ennenkin, pienen kappelin vähäväkiset ja
varakkaammat. Istuivat omille paikoilleen ja kuulivat suuren uutisen. Sen, joka
koskettaa sydäntä. Sen, joka yhä uudelleen lämmittää sielun.
Kun palvelus päättyy, alkaa olla valoisaa. Maisema on täynnä
lumen ja pakkasen kauneutta, pienten tupien ikkunoissa valojen loistetta. Matka
joulun maassa jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti