Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yksi olut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yksi olut. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Yksi olut, olkaa hyvä!



Suomalaisen matkailuteollisuuden historiassa 1970-luku oli uusien avausten aikaa. Otettiin uusi, kansainvälinen suunta. 

Kalevi Keihänen opetti kansan tekemään lomamatkoja ja asumaan hotelleissa. 
Suomeenkin rakennettiin hotelleja – lähelle luontoa, sanoisi optimisti – korpeen, totesi realisti. Kaikki tuon ajan hotellit eivät enää ole voimissaan, osa niistä on kyennyt kasvamaan matkailukeskuksiksi, osa toimii uudella nimellä, osa on kadonnut kokonaan markkinoilta.  

Korpihotellien avulla piti saada matkailu nousuun. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin suomalaiset tottuivat palveluja käyttämään. Usein kesä oli hiljaista aikaa, mutta ulkomaalaiset, erityisesti saksalaiset ryhmät toivat kaivattua liikevaihtoa.

1970-luvun lopun matkailumuistoja kertaan uudessa kirjassani, jonka nimi kuuluu  saksalaisittain oikeinkirjoitettuna näin:  

Üüksi ooluud, olkka hüüve! 

Kirjan näkökulma on matkanjohtajan, oppaan. Se kertoo saksalaisille Lappiin ja Pohjois-Norjaan järjestetyistä bussimatkoista 1970-luvun lopun kesinä. 

Asiakkaat lensivät Düsseldorfista Suomeen. Suomessa ryhmä jaettiin kahteen osaan, lastattiin busseihin ja niin lähdettiin kahden viikon pituiselle matkalle. Viikko kiertomatkalla, viikko hotellissa. 

Saksalaiset tutustuivat maisemiin ja kulttuuriin, saivat lapinkasteen, patikoivat poluilla, kokivat sään oikkuja ja kuulivat tarinoita entisistä ajoista. Suurin nähtävyys oli luonto ja sen monimuotoisuus. Matkanjohtajan tehtävänä oli kertoa pohjoisesta todellisuudesta, toimia tulkkina eri maailmojen välillä. Samalla piti huolehtia käytännön asioista, arkisimmillaan siitä, että asiakkaat saivat heille kuuluvan majoituksen ja ateriat. 

Nämä matkat – matkojen muistot – ovat kirjan aihe. Siinä kuvataan matkanjohtajan työtä. 1970-luvulla työvälineinä olivat oma järki, lankapuhelin ja teleks. Järkeä tarvitaan kai edelleenkin, kännyköiden aikaan. Lähin työkaveri oli autonkuljettaja. 

Millaista se oli, sen voit lukea kirjasta. Jokainen matka oli löytöretki, myös omaan mieleen. Kohdattiin sopuleita, poroja ja paikallisia ihmisiä. Pohdittiin, voiko aurinko pysyä horisontin yläpuolella koko yön ajan. Eikö sen kuuluisi laskea, edes hetkeksi? Ja mitä herra Birken korvat tähän kuuluvat? 

Olen varannut myyntipöydän Sammatin Joulutorilta, Nuorisoseurantalolta lauantaina 1.12. 2018. Tule ostamaan (käteisellä) oma kirjasi! 

Ellet pääse Joulutorille, laita viesti  sanataito@dlc.fi 

Liisa Laurila:  Üüksi ooluud, olkka hüüve!  
ISBN 978-952-69128-0-6
Sanataito,  206 sivua, nid. 2018.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Nordkapp mennen tullen 450. blogiteksti



Matkailu avartaa, sanotaan. Ainakin kukkaro avartuu, anteeksi, taisi tulla puujalka tai truismi.  
Marraskuuta ei kestä ilman lentoa etelään, väittää nuori, itsevarma ja nokkela. Juuri hän, jolla luulisi olevan hiukan enemmän viisautta, tilanneherkkyyttä ja mielikuvitusta.  
Matkalla PITÄÄ nähdä nähtävyydet, koluta museot ja kirkot, kaikkihan sen tietävät. Nekin, jotka eivät kotikylässään mistään hinnasta museoon eksy. 
Ellet ymmärrä, kysy kaverilta, mitä PITÄÄ nähdä. Jos seuraat omaa nenääsi, varaudu ottamaan vastaan nuhteet. Etkö todellakaan tajunnut omaa parastasi, riskeerasit jopa maineesi? 

Eihän mikään ole niin ihanaa kuin se, että meillä kaikilla on samat mieltymykset, elämykset ja kokemukset. Eikö todellakaan? 


Turistit ovat pahimmillaan samantapaiseen kuosiin pukeutunut homogeeninen lauma, joka vaeltaa samoja polkuja samoihin paikkoihin, ei aina samaan aikaan eikä yhdessä, mutta vääjäämättömästi aina samalla tavalla. Olen katsellut kiinalaisten ryhmien lumikenkäilyä Lapissa, yhtenäisesti kelkkavuokraamon haalareihin puettua joukkoa, uskokaa vaan. 

Matkaillen syntyvät yhteiset puheenaiheet, nähtävyyksien konsensus, suopeat merkitsevät nyökytykset ja ylivertainen tunne siitä, kuinka on taas osattu elää, oikein. Matkalaisten iloinen veljes- ja sisarkunta. 


Olen sortunut vanhaan pakkomielteeseeni ja kirjoittanut. Ennen kuin kirjoitin, kävin 21 kertaa Nordkappilla, tein myös muita matkoja. Kirjoittamisen ja matkustamisten välillä ehti tosin kulua noin 40 vuotta, mutta kuitenkin. Oli hetkiä, jolloin joku ehdotti, että kokoaisin kansiin kaiken sen, mitä noina kesinä näin, ajattelin ja koin. Ensin ei tuntunut siltä, nyt tuntui. Teksti on tehty, vaikka aivan kaikki sählingit ja sekoilut ja muut säännöttömyydet eivät samoihin kansiin mahtuneetkaan. Niin kuin sekin kerta, kun…  olkoon. 

Ryhmämatkan järjestäjän liikeidea on toisto. Rakennetaan ohjelma, toteutetaan se joka kerta samalla tavalla ja näin kaikki, jotka ovat osallistuneet, kokevat saman ja samanlaisen elämyksen. Vakuudeksi kaikesta lupaus painetaan esitteeseen, joka vastoin yleistä luuloa on mainos, ei takuutodistus. Lupaus toimii loistavasti – teoriassa, teoria on ainoa ulottuvuus, jossa se toimii. 

Nordkapp oli aina erilainen. Ensimmäiset kaksi kertaa käytiin katsomassa näköalaa, jota ei edes näkynyt. Lumivallit peittivät näkymän tielle, perillä oli niin sakea sumu, että oli vaikea nähdä edes seuraavaa askelta. Tuuli riepotti autoja ja matkalaisia, sade piiskasi sielunkin märäksi. Aivan kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan, kolmas matka tarjosi näkymiä pohjoisimman saaren huikeisiin kuumaisemiin, laajan veden päällä kimmeltävän auringon ja lempeän tuulen. 

Aina se oli erilaista. Aina kannatti nähdä vaiva ja tulla. Isolla joukolla.
Jokainen matkalainen koki kaiken eri tavalla ja jokainen kerta oli ainutlaatuinen. 
Lähes tuhat kertaa erilainen kokemus. 


Kirjoittaessani mietin, mitä on matka. Onko se menolippu paikkaan, jossa kaikkien kuuluu käydä, niin että kävisi kunnon ihmisestä ja voisi sanoa olevansa sivistynyt. Paluulippu? 

Matkalla kohtaa parhaimmillaan oman itsensä. Vahvuutensa, heikkoutensa, ongelmansa. Tämän minä osaan, tätä kestän, tässä kompastun, tässä olen hyvä, tätä jaksan kuunnella, tämä ei ole minun juttuni. 

Kun aloin väsyä matkalaisiini, lähdin ulos. Ulkona odotti usein sama seurusteluvelvollisuus kuin työssäkin. Joku halusi tietää, joku piti seuraa, kun yksinäistä kulkijaa kävi niin sääliksi. Opin pakenemaan saunaan. Siellä ei tiedonhaluisia kovin tiuhaan parveillut, kiukaan kuiskeisiin ei koskaan kyllästynyt, uima-altaassa oli rauhallista. Olenko kirjoittanut liikaa saunasta ja saunomisesta? 


Kirja on painossa, paino lupasi valmista loppuviikolla. 
Pieni riski vielä, ennen huomaamattomien juttujen riski.
Luotan Jannen kirjapainoon kuin tunturivuoreen. 

Jos kaikki käy niin kuin toivon, myyn kirjoja Sammatin Joulutorilla lauantaina 1.12.2018 kello 9-13. 
Joulutori järjestetään Sammatin Nuorisoseuran talolla. 

Voit tulla kysymään: Yksi olut, olkaa hyvä!
Kirjan kannessa kysymys on litteroitu turistifonetiikan sääntöjen mukaan, näin se kumminkin kuuluu ääntää. 

Sammatin Joulutorilla ei myydä muunlaista olutta, mutta tarjolla on kahvia ja leivonnaisia, lähiruokaa, lähikäsitöitä, lähijoulukoristeita ja lähisukkia. 
Jos et näistä houkutteluista huolimatta pääse Sammattiin, laita meiliä. 
Osoitteessa sanataito@dlc.fi  yritän vastata uteliaille ja otan vastaan sen yhden tilauksen, joka ehkä tulee.   

Pitäkää vielä vähän aikaa peukkua!