Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eino Leino. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eino Leino. Näytä kaikki tekstit

torstai 3. elokuuta 2017

Nocturnen kolmas säkeistö



Kirjoitin kesäkodin seinällä olevista runoista, kuudesta huoneentaulusta. Ensimmäinen niistä on Eino Leinon Nocturne, jonka syntyhistoria liittyy Puulaan, kirkasvetiseen kesäjärveen.

Nocturne on Eino Leinon viesti rakastetulleen, tulevalle vaimolleen Freya Schoulzille. Ensimmäisen kerran se on julkaistu painettuna Nuori Suomi Joulualbumissa vuonna 1903. Eino Leinon runokokoelmassa Talvi-yö (1905) se on myös, osastossa, joka on otsikoitu Eyan kirja. Eino Leinon Runokirjasta, jossa on paljon ensi vuosien runoja, Nocturne on mukana. Sekä sen jälkeen lukemattomissa niteissä. Useimmissa kahden säkeistön mittaisena.

Tarkka lukija huomasi, että Nocturne, jonka olin kopioinut runokirjasta, oli vajavainen. Nocturnen käsikirjoituksessa säkeistöjä on kolme.

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En mä iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk'on tummaa tunne ylpeäin.
Miksi juova päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne oli silmän kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Mutta miksi varjot virran veen?
Kosk'on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En mä enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.


Vuonna 1995 julkaistussa, Hannu Mäkelän toimittamassa valikoimassa Sata kauneinta laulua runo on kolmisäkeistöisenä.

Miksi yksi säkeistö on pudonnut pois jo ensimmäisistä painetuista versioista? Miksi se näyttää tulevan mukaan myöhemmin? Kirjallisuuden historiaan tai runousoppiin tukeutuvaa vastausta en tiedä, sitä varten pitäisi perehtyä perusteellisemmin Eino Leinon runojen julkaisuhistoriaan ja käsikirjoituksiin.

Onko kirjailija pitänyt keskimmäistä säkeistöä tyyliltään poikkeavana?  Onko lyhyempi versio asettunut kauniimmin painetulle sivulle? Onko valintaan vaikuttanut joku muu kuin kirjailija itse? Kysymyksiä, vailla vastauksia. Runoilijalla on oikeus muokata tekstejään, hioa. Käsikirjoitus elää ja kehittyy, kunnes teksti ikuistetaan painettuun muotoon. Ja seuraavassa painoksessa voidaan taas tehdä korjauksia…


Kirjoittajan ohjeisiin kuuluu käsky: tapa rakkaimpasi!  Jokainen, joka on yrittänyt rakentaa tekstiä, tietää, miten kritiikittömästi omaan tekstiinsä voi kiintyä. Kun kokonaisuus alkaa olla valmis, on poistojen vuoro. Käynnistysvaiheen höttöä, vajavaisia ajatuksia on karsittava, annettava tilaa asialle. Ensimmäiset fraasit ja latteudet tuntuvat korvaamattoman arvokkailta ja niiden  poistaminen vaatii enemmän rohkeutta kuin uusien kirjoittaminen.

Tiivistäminen on tärkein osa tekstin viimeistelyä. Ehkä Eino Leinokin halusi tiivistää runoaan, ensimmäisen, rakastetulle lähetetyn spontaanin viestin jälkeen. Nocturnen tuttu, lyhyt muoto on intensiivisempi. Tunnelma ei katkea. Tämä on tietysti vain makuasia.

Eino Leinon aikaan kirjoituskone oli vielä harvinaisuus. Kuvat Leinon käsikirjoituksista kertovat sujuvasta, luistavasta käsialasta ja perinteisen mustekynän käytöstä. Käsiala säilyy eikä kulu tunnistamattomaksi, vaikka kirjailija kirjoittaa jatkuvasti, työkseen. Kauniilla käsialalla on varjopuolensa. Omiin raapustuksiin on vaikeampi suhtautua kriittisesti, koneella kirjoitettu on ikään kuin vieraampaa ja sitä on helpompi editoida. Tekstinkäsittely helpottaa työn leikkaa-liimaa-muokkaa-sijoita-roskista -vaiheita. Vaikka ne vievät sekunteja, hitain osa prosessia on ajattelu.

Eino Leinon tuotanto on laaja. Hän on ollut ylivertainen lyyrikko, mittojen taitaja, mutta myös näytelmäkirjailija, novellisti, lehtimies, suomentaja, romaanikirjailija. Eino Leino on kansalliskirjailija, johon suhtaudutaan juhlallisesti. On vaikea ajatella, että suuri mestarikin on voinut kirjoittaa säkeen, joka ei ole täydellinen taideteos.

Eino Leinon kootuissa teoksissa on kuusitoista osaa, sarja on antikvaarinen aarre, kauniita, nahkaselkäisiä niteitä. Uutta painosta ei niistä ole julkaistu - tosin nykyään koko sarja on luettavissa sähköisessä muodossa. Kätevää, tehokasta, mutta hieman hengetöntä.


Kirja on kokemus myös esineenä, sillä on oma tuoksunsa ja tuntumansa, sivujen hiljaiset äänet, kun tekstiä lukee ja lehteilee. Runokirjan ääressä viivytään, viipyillään. Runoa voi nauttia sanojen virtana, mutta se on myös visuaalinen elämys, kauniisti sivulle aseteltu kuva, hahmo. Lukija näkee ensin hahmon, vasta sitten kirjaimet.

Eino Leinon runoja julkaistaan edelleen, valikoimina, kokoelmina. Suomen runottaret ja muut koosteet eivät ilman Leinoa ole täydellisiä. Leinon elämäkertaa tutkitaan ja samalla pohditaan runoilijan persoonallisuutta, särmä särmältä. Mikään yhdentekevä runoniekka ei Eino Leino 2000-luvullakaan ole.

Jokainen aika tarttuu Nocturneen ja muihin runoihin kuin runsaaseen kultasuoneen ja huuhtoo esiin omansa, itselleen läheisimmät, hetkeen sattuvimmat. 

Miten eri aikojen valikoimat eroavat toisistaan? Kuinka lukijan tai kokoelman toimittajan oma aika vaikuttaa valintoihin? 

Valinnat kertovat paitsi Eino Leinosta, myös viitekehysten jatkuvasta muuttumisesta. Runous elää.











maanantai 24. heinäkuuta 2017

Ensimmäinen sanoilla piirretty kuva



Ensimmäinen huoneentaulu on Nocturne

Nocturne on kirjoitettu Kangasniemellä, kuultavien vesien äärellä. Eino Leino (1878-1926) vietti kesää Otto Mannisen luona, laatien ensimmäistä Helkavirsien kokoelmaa. Kahden sanataiteilijan yhteiselo oli hedelmällistä, tuottoisaa. Leino, 25-vuotias, oli jo tukevasti kiinni ammatissaan runoilijana, lehtimiehenä, näytelmäkirjailijana, suomentajana. Manninen oli vasta aloittanut runoilijantyönsä.

Eino Leino eli vahvaa luomiskautta, rakastuminen siivitti kynää. Heinäkuun kolmantena, 114 vuotta sitten syntyi Nocturne, rakastavan miehen viesti rakastetulleen. Leino oli ollut kuukauden päivät erossa tulevasta puolisostaan Freya Schoulzista.

Leinon runon maisema ei ole Kangasniemi, järvi ei varmaankaan ole Puula. Sanoilla piirretyn kuvan paikannan ajatuksissani kauemmas, Paltamon suunnalle, Oulujärvelle, Leinon synnyinsijoille. Siellä siintävät vaarat, siellä on ehkä vielä voinut nähdä savuavan kasken. Kaskiviljelyn aika oli 1900-luvun alussa jo päättymässä, viimeiset kaskisavut kohosivat itäisessä Suomessa. Kaski kasvatti vahvan viljan, huhtarukiin. Samanlaista rukiista voimaa on Nocturnen säkeissä. 

Eino Leinon julkaisujen määrä on ollut henkeäsalpaava. Hänen suomenkielensä on vaivatonta, sanavarasto rikas ja kirjoittaminen sujui. Sanotaan, että Leino osasi nopeasti hahmottaa kokonaisuuksia, luoda yleiskuvan aiheestaan. Sanomalehtimiehelle sopivia ominaisuuksia.

Johtuiko luomisen helppoudesta, että aikalaisten ei kerrota Leinoa aina varauksettomasti arvostaneen? Kepeä runollisuus tulkittiin helskyttelyksi, sanoilla leikkimiseksi. Sanonnan helppous ja luovuus on taiteen edellytys, mutta samalla ankara lahja taiteilijalle. Vaivattomuuden vuoksi on välillä nähtävä paljon vaivaa. Luovuus voi olla tiukka paikka sitä sivusta seuraavallekin. Kateutta kun on vaikea muuttaa voimavaraksi.

Kesän 1903 aikana viimeistelty Helkavirsien ensimmäinen sikermä on yksi Leinon mestariteoksista. Se kääntää esiin Leinon vakavamman, kalevalaisesta perinteestä ammentavan sanataiteen.


Nocturne on runona tunnelmallinen, rakastunut ja rakastava. Mutta onko se pelkästään rakkauden kuvaus? 

Autonominen Suomi taisteli vapaudestaan. Kenraalikuvernööri Bobrikov hallitsi maata diktaattorin ottein. Ennakkosensuuri rajoitti julkaisemista ja taiteilijoita muutti maasta, esimerkiksi Juhani Aho lähti vapaaehtoiseen maanpakoon, kierteli Eurooppaa polkupyörällään ja julkaisi viehättäviä, kepeitä matkakuvauksia. Syyskesällä 1904 Bobrikov murhattiin ja hänen seuraajansa lopetti ennakkosensuurin.

Hairahdanko ylitulkintaan, jos luen lyyristä tekstiä oman aikansa kontekstiä vastaan? Kun aika seisoo, nukkuu tuuliviiri, kun edessä on hämäräinen tie – onko kyse vain kahden ihmisen tunteesta vai isänmaan tulevaisuutta koskevasta huolesta, jota ei sensuurin takia voi suoremmin ilmaista?

Nocturne on monta kertaa valittu kauneimmaksi suomenkieliseksi runoksi. Sen sisältö on omaksuttavissa monin tavoin. Siksi, ja juuri siksi Nocturne on tuiki tuttu. Lausuttu, laulettu, luettu tyyntyvän illan ja kesäyön hengitys maiseman yllä.

Kesäyön onnella on paikkansa huoneentauluissa.


NOCTURNE

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En mä iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En mä enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino Kangasniemellä 3.7.1903