sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Askel yli varjon


Elämä hyökyy maisemaan toukokuussa. Puiden vihreys on päivä päivältä runsaampi, aamutuulen havisuttama. Kaihonkukkien sini on peittänyt maan varjot ja kuivuneet lehdet.
Elämän hidas sykli on surullisten ja onnellisten päivien vuoroveden liikettä. Näinä valoisina päivinä sen huomaa. Sielu tavoittaa kohti iloa.

Kuka on virkannut pienen liinan? Se vilkuttaa puhtoisena kuin valkoinen - perhonen, kukka, lintu, muisto?
Surullisten aikojen muistot ovat tehneet pesää tupani nurkkiin, ne varjostavat niitä ajatuksia, jotka haluan tallettaa. Vanhojen esineiden varjot ovat kaivautuneet syvälle, jääneet tilaan. Eivät ne enää mitään lämmitä, niistä saa luopua.
On astuttava oman varjonsa yli, jotta pääsisi eteenpäin. On päästettävä irti niistä menneisyyden palasista, jotka ovat taakka ja hidaste.

1960-luvun isoja kuvioita. Painotekniikka kehittyi, tätä kutsuttiin rohkeaksi. 

Me kiinnitämme elämyksemme tavaroihin. Eikä muistaminen kuitenkaan ole sidoksissa esineisiin, jos kosketus on hiipunut. Kaikki oleellinen pysyy kyllä tallessa. Kölnin tuomiokirkon pienoismalli, joka on paitsi pienoismalli, myös katastrofaalisen huono kynänteroitin, saa jäädä, koska se on pieni ja kompakti, mutta toisia matkamuistoja pidän kädessäni ehkä viimeisen kerran.


Kerään sylillisen valoverhoja ja vanhoja kankaita. Kierrätyslaatikkoon, vaikka lopullisin osoite lienee jätevoimalan uuni. Päätän olla ajattelematta liian pitkälle. Pesen pitsejä, tuuletan, pesen vanhoja kankaita, mankeloin, hyväksyn, hylkään. 

Teen inventaaria kuluneiden, haalistuneiden ja haurastuneiden välillä, vaikka tiedän sen turhaksi: näille ei ole enää uutta elämää minun luonani, jossain muualla ehkä. Joitakin asioita ei vain voi tehdä virtaviivaisesti.

Maailma alkoi avautua. Pakkasin mekot ja esiliinat halpaan matkalaukkuun ja lähdin kesätöihin. Aikuisena ymmärsin, miksi äiti itki saattaessaan.
Päivän työn jälkeen tyhjää on tullut pieni sopukka, pölyä on joka puolella, vaikka olen tehnyt kaiken mahdollisen ulkona terassilla. Kaaos ei taltu, vaan leviää.

Suljen oven ja jätän epäjärjestyksen odottamaan. Kun avaan sen seuraavan kerran, minun on PAKKO. Hyvä.