Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vaahterateatteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vaahterateatteri. Näytä kaikki tekstit

tiistai 4. heinäkuuta 2023

Lasten taru takkavalkealla vai syvällinen analyysi?

Vaahterateatteri esitti Sampojuhlilla katkelman Louhi-näytelmästä. 

Sammattilainen Vaahterateatteri esittää tänä suvena Sampomäellä Tuula Torasvirran dramatisoiman Louhi-näytelmän. Sammon tarina on Kalevalasta tuttu, tässä esityksessä tuore ja mielenkiintoinen. Elias Lönnrotin vanhoista runoista koostama teksti saa uutta väriä ja valoa. 


 

Kalevalan miehet lähtevät Pohjolaan, kosimaan Pohjolan tytärtä. Pohjolan emäntä, Louhi ottaa kosijat vastaan ja vaatii näiltä suorituksia ennen kuin lupaa tyttärensä. 

 

Taitava toteutus puhaltaa pölyt vanhan tarinan uumenista. Äänitehosteet, oivaltava liikekieli ovat uutta. Teksti elää, mutta iso ilonaihe on se, ettei kalevalaisesta puheenparresta ja runomitasta ole luovuttu. Sana tulee eläväksi ja poljento toimii. Kalevalamitta on kaunis ja ilmaisuvoimainen, aito. Kaikkea ei tarvitse sovittaa mahdollisimman helpoksi. 

 

Roolijako on Vaahterateatterin produktioita tuntevalle tuttu, mutta varmasti perusteltu. Tutut näyttelijät yltävät huippusuorituksiin. Osaavaa, tarkkaan harjoiteltua ja analysoitua. 


Tuija Latvakangas-Koivisto on itseoikeutettu Louhi, luja ja vakaa emäntä. Jaakko Kivistön suoritus Väinämöisenä on huikea heittäytyminen, Kari Ketosen Ilmari on väkivahva takoja. Vaahterateatterin ensemblessä ei ole yhtään heikkoa lenkkiä. Tämä esitys on nähtävä. 


Paikkarilla, Lönnrotin lapsuuden maisemassa. 


Olen viime viikkoina pohtinut Elias Lönnrotin elämää ja persoonallisuutta. 


Tarina suurmiehen elämästä alkaa takatalven tuiskun keskellä taivalletusta kastematkasta ja seuraava kohokohta on, kun nälkäinen pieni poika kiipeää kotipihan koivuun lukemaan katekismusta, pienen mökin lähes ainoaa kirjaa. Sitten kuitataan loppuelämän saavutukset Kalevalan keräämisellä.  Lasten tarina, jota kerrotaan aikuisillekin, tarkemmin analysoimatta. 

 

Lempeän äidin hoivissa, sisarusparven keskellä varttunut lahjakas poika ei koskaan lakannut etsimästä tietoa ja tutkimasta elämää. Elämä ei hemmotellut, mutta poika oppi selviytymään. 

Pyrypäivän kastematka oli ensimmäinen koettelemus, mutta vastatuulta riitti myöhemminkin. Kaikesta hän selvisi, itseään korostamatta, mutta itsetietoisena. Turhia touhottamatta. 


Eläkevuosinaan, Sammatissa, Elias Lönnrot asui ensin Nikun, sitten Lammin taloissa. Välillä tyttärien koulunkäynti ja omat työkiireet veivät Helsinkiin, mutta Sammattiin palattiin aina, kun se oli mahdollista. 

 

Sammatin eläkeläinen, kanslianeuvos Lönnrot oli myös toimelias sanakirjan laatija ja psalmografi, kotiseutunsa kansan luotettu tukija. Köyhän mökin poika – Paikkarin torppa ei oikeastaan ole torppa, vaan itsenäinen tila. 


Zachris Topelius käsitteli Maamme kirjassaan Lönnrotin lapsuudenkotia ja kirjoitti haltioituneen kuvauksen torpasta. Koti oli vaatimaton, sille Paikkarin torppa on ollut taitava markkinointinimi, joka on jäänyt elämään. 



Sammatin kirkon ja kappeliseurakunnan historia voisi olla aivan erilainen, ellei Elias Lönnrot olisi tarmokkaasti puolustanut kotikappeliaan. 


Karjalohja, emäseurakunta rakensi kunnianhimoisesti uutta kivikirkkoa ja oli taloussyistä lakkauttamassa Sammatin kappelia. Elias Lönnrot sai neuvoteltua luvan jatkaa jumalanpalveluksia – ilman alttarimenoja, maallikoiden voimin. Seurakunnan toiminta jatkui, Lönnrotin organisoima, sittemmin kansanmiesten saarnakaudeksi kutsuttu jakso auttoi sammattilaiset vaikean ajan yli. 


Kirkon korjaustyö 1879 pelasti kauniin rakennuksen ja vuonna 1883 kehykseensä asetettu alttaritaulu viimeisteli korjaustyön. Kaikkien näiden tehtävien rinnalla syntyi Suomalais-ruotsalainen sanakirja ja hieno pohja uudelle, suomenkieliselle virsikirjalle. 

 



Mies, joka Kalevalaa kootessaan kuvasi tarkkanäköisesti ihmissuhteita, antoi yhtä vahvat roolit niin naisille kuin miehillekin. Kun seuraa Vaahterateatterin tulkintaa Louhen kohtalosta, tajuaa Kalevalan tarinoiden monisyisyyden. Tämäkin näkemys on oikea. Toivoisi, että Kalevalaa luettaisiin enemmän, tulkittaisiin ja tutkittaisiin. Kieli on rikasta ja täynnä merkityksiä. Kalevalan runot voi lukea myös digitaalisina, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkosivuilla: sanat on helppo löytää, jos vain riittää mielenkiintoa. 

 

Kauan toivottu Sampo hajoaa pirstaleina mereen, miehet ovat pettyneitä. Louhi kokoaa ajatuksensa, tarttuu uljaana emännän askareisiin ja elämä jatkuu, kuitenkin. 



Sampo hajosi pirstaleiksi, kivi hajoaa, hitaammin.  Ajatus säilyy esineiden ajan yli. 

 

Lasten taru takkavalkealla oli aikanaan suosittu yksinlaulu. Sodan jälkeen sitä kuuli iltamissa ja konserteissa. Laulun kajautti joku pinkeään, kiiltävään pukuun sonnustautunut, pikkuisen pyylevä täti-ihminen, korkealta ja kovaa. 


Pikkutyttönä odotin, että tarinassa olisi jotenkin jännittävä, odottamaton loppurutistus, mutta koskaan ei käynyt niin. Tarina päättyi ratkaisemattomaan ja lopuksi muistutettiin, että kello oli kymmenen ja hiillos hiipunut. Mars nukkumaan, siis. Onneksi laulu loppui, kun ei edes kunnolla alkanut, ajattelin pettyneenä. 

Sääli laulua, se ehkä olisi nyt, aikuisena, ollut ihan hyvä ja kuunneltava. 

 

Sääli suurmiehen elämäntarinaa, siitä tarvittaisiin vihdoinkin hyvä, syvällinen analyysi. Meillä olisi vielä paljon opittavaa. 

 

 

Elias Lönnrotin tuotanto on uskomattoman laaja, mutta myös Lönnrotin elämäntyötä
on käsitelty monissa kirjoissa. Uusin, mutta myös yksi hauskimmista on
Unohdettujen sanojen sanakirja Peltoveturi ja notkistelija, Kalevi Koukkusen suurtyö. 


PS.  Lukekaa myös edellinen päivitykseni, jos Lönnrot kiinnostaa!  

 

keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

15 vuotta sammattilaista teatteria

 




Vaahterateatteri teki sammattilaisten teatteriharrastuksesta jatkumon 

 

Sammattilaisten teatteriharrastus on alkanut yhdistysten iltamista. Omin voimin on esitetty kokonaisia näytelmiä, dramatisoituja sketsejä ja hupailuja. Harrastus hiipui, yhtenä syynä ehkä television tuleminen. 

            Vuonna 2002, Elias Lönnrotin 200-vuotisjuhlan yhteydessä Sampomäellä esitettiin Anna-Mari Kaskisen kirjoittama Paikkarin poika -näytelmä. Näytelmä oli menestys ja se sai myös jatko-osan, nimeltään Vaeltaja. Paikkarin poika kertoi Elias Lönnrotin lapsuudesta, Vaeltaja miehuusvuosista. 

            Näytelmät olivat mittava ponnistus. Vaikka apuna oli teatterin ammattilaisia, sammattilaisten panos niiden tuottamisessa oli ratkaiseva. Samalla huomattiin, miten oivallinen kesäteatterin esityspaikka Sampomäki on.                  

 

Pitkoset saivat sammattilaiset innostumaan teatterista

 

Minna ja Joni Pitkonen muuttivat 2000-luvun alussa kotiseudultaan Keski-Suomesta eteläiseen Suomeen. Joni on sosiaalialan ammattilainen ja Minna musiikkipedagogi, molemmat harrastivat musiikkia. Heillä on musiikkialan opintoja, Joni on ollut mm. tunnetun jyväskyläisen pianonsoitonopettaja Dmitry Hintzen oppilas. 

       Ensimmäinen koti ja työpaikat olivat Espoossa, mutta mieli teki maalle - ja niin Pitkoset löysivät Sammatin, rakensivat perheelleen punaisen talon. Työkuviotkin järjestyivät. 

       Sammatti on ollut hyvä paikka asua, perheen kolmelle tyttärelle on täältä löytynyt jokaisen omaa lahjakkuutta tukeva koulutie. 

       Aktiivisesti kulttuurityötä tekevästä Pitkosen perheestä on tullut tärkeä vaikuttaja Sammatissa ja Lohjan seudulla.  



Aluksi oli kerho 

 

Teatteriharrastus käynnistyi paikkakunnan nuoriso-ohjaajan avustuksella.  Toiminta alkoi vuonna 2006, ensin teatterikerhona, jonka ohjelmistossa oli pienoisnäytelmiä, sketsejä ja muuta ohjelmaa. Esityksille oli tilausta: tätä oli jo odotettu.  Teatterikerhosta tuli Vaahterateatteri, sammattilainen teatteriharrastus oli saanut ryhdikkään jatkon.  

       Ensimmäiset näytelmät oli suunnattu lapsille ja koko perheen joulunäytelmästä tuli pian perinne.  

       Kesän 2007 Taru Vetehisestä oli jännittävä kokemus lapsille – varmasti myös vanhemmillekin. Tädit Vihreä, Ruskea ja Sinipunainen seikkailivat kesällä 2007 Sammatin seurakuntatalon pihamaalla. Pienoisnäytelmän ohjasi Minna Pitkonen. Minnan seuraava ohjaus oli Joulu-Ukon saapas, lapsille sovitettu näytelmä Anni Swanin sadun mukaan. Pienen tulitikkutytön tarinaan on kahtena jouluna eläydytty. 

       Kesällä 2015 Sampomäellä esitetty Mestaritontun seikkailut oli koko perheen näytelmä: lapsille täyttä satua, aikuisille silmäniloa, vauhtia, värikkäitä lavasteita ja eloisaa esitystä.  

       

Komea kehitystarina 

 

Ensimmäinen ammattiohjaajan, Mirva Koivukankaan, kanssa toteutettu näytelmä oli vuonna 2009 esitetty Aapelin Siunattu hulluus, yhteistyössä Pusulan Maamiesseuran kanssa, esityksiä oli sekä Sampomäellä että Pusulan Ahjolassa. 

       Kunnianhimoisempien näytelmäprojektien toteuttamiseen on saatu mukaan ammattilaisia ja lähialueen harrastajia. Ohjaajina ovat olleet myös Johanna Torasvirta ja erityisesti viime vuosina Anna Rimpinen. 

       Dramaturgiasta ovat pääosin vastanneet ohjaajat. Hölmöläiset-näytelmä toteutettiin omin voimin, Eeva Joenpellon Lohja-sarjan näyttämöversioiden työstäminen on ollut  Jaakko Kivistön suurtyö. 

       Vaahterateatteri kokoaa yhteen eri-ikäisiä ja erilaisissa ammateissa toimivia harrastajia.  Työtä tehdään ammattimaiseen tapaan, kesänäytelmän harjoitukset alkavat jo talvikaudella, ensin luetaan tekstiä, sitten harjoitellaan kohtauksia ja viimeisissä harjoituksissa kootaan kohtaukset yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. 

       Teatterityö yhdistää, Minna Pitkonen kertoo toisinaan havahtuvansa siihen, miten innokkaat harrastajat edustavat monia erilaisia ammatteja. Kun harjoitellaan, kaikki ovat näyttelijöitä, taukojen keskusteluissa taustat nousevat esiin. Harrastus rikastuttaa elämää. 

       Vaahterateatteri on ollut myös vakavamman teatteriharrastuksen alku, esimerkiksi teatterin alkuvuosina monissa näytelmissä esiintynyt ja johtajana toiminut Tuomo Laine on laajentanut osaamistaan myös muille teatterin alueille, muun muassa vaativaan improvisaatioon.  

       Nuoret ovat saaneet harrastuksen myötä hyvää esiintymiskokemusta – jota tarvitaan muuallakin kuin teatterissa. 

       Vaahterateatterista on kehittynyt yhä ammattimaisempi ensemble. Taito ja hioutunut yhteistyö ovat näkyneet Puu-Anttilassa talvikaudella esitetyissä näytelmissä. Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut ja Robert Thomasin Yksinäisen miehen ansa ovat olleet tasokkaita, vauhdikkaita esityksiä, joissa jännite on säilynyt loppuratkaisun yllätykseen asti. 

         Eikä pandemiakaan ole voinut estää teatterin tekemistä.  Kesällä 2020, kun koronarajoitukset rajoittivat teatterin tekemistä, Vaahterateatteri esitti – turvavälein –   Välinpitävä-nimisen, vauhdikkaan sketsikoosteen, ilman väliaikaa. 



Suomalaisilla, sammattilaisilla juurilla 

 

Vaahterateatterin näytelmät ovat jännitysnäytelmiä lukuun ottamatta suomalaisia tekstejä, klassikoita. Teatteri on tarttunut rohkeasti myös vaativiin näytelmiin. Kesänäytelmien sarja on ollut hyvällä tavalla erilainen kuin monissa muissa teattereissa, harrastajavoimin on tehty ammattimaista teatteria. 

       Hella Wuolijoen Niskavuoren leipä esitettiin Sampomäellä, mutta se sai yleisön pyynnöstä lisää esityksiä myös Lohjalla, Laurentius-salissa.


       

        Minna Canthin Papin perhe 2019 kunnioitti kirjailijan juhlavuotta. Se osoitti, miten vakava, koskettava draama voi sopia hyvin kesäteatteriinkin. 

       Vaahterateatteri on ammentanut sammattilaisesta perinteestä: Sammattilaisittain-kokoelman sananparsista koottu hulvaton Vävyehrokas oli Sampojuhlien kohokohta 2007. Seuraavana vuonna tunnelmoitiin sammattilaisen runonlaulajan Irma Särmäharjun tekstien maailmassa.

       Elias Lönnrotin elämäntyötä kunnioitti kesällä 2011 esitetty Louhi, jossa aiheena oli Kalevalan Sampo-tarina.  Vahva ja värikäs näytelmä esitettiin Pohjolan pirtissä – joka on Sampomäen näyttämön alkuperäinen nimi.



Eeva Joenpellon kertomusten teatteri 

 

Eeva Joenpelto oli arvostettu prosaisti. Hän kirjoitti aikanaan vain yhden näytelmän, Liian suuria asioita.  Draamaa ja dramaattisia vaiheita hänen epiikassaan on paljon, Eeva Joenpelto on loistava ihmisten kuvaaja. 

       Vuonna 2016 alkoi Joenpelto -näytelmien sarja. Ensimmäisenä Joenpellon pääteoksenakin pidetyn Lohja-sarjan avausosa, Vetää kaikista ovista.  

Seuraavana vuonna esitettiin kakkososa, Kuin kekäle kädessä ja kolmantena neliosaisen sarjan kahdesta viimeisesti koostettu Sataa suolaista vettä. 

       Eeva Joenpellon kertomusten esittäminen niiden alkuperäisten tapahtumapaikkojen lähellä on ollut merkittävä kulttuuriteko. Hännisen perheen kohtalot, Matti Reiman, Marja Kosken ikimuistoinen roolisuoritus Gröönrooskana ovat tärkeitä kulttuuritekoja. 

       Eeva Joenpellon juhlavuoden näytelmä on Tuomari Müller, hieno mies.  Luvassa on ainutlaatuinen kokemus, ajankohtainen ja kiinnostava. 

 

Osa Sammatin kesää

 

Vaahterateatterin kesänäytelmät ovat jo perinne. Niillä on uskollinen yleisönsä, väkeä tulee myös lähiseuduilta. Lohjalta on järjestetty opastettuja teatterimatkoja, Sammatti tulee tutuksi. 

       Teatterin ansiota on osaltaan sekin, että Sampomäen vanha katsomo on saatu uusittua, penkit on korvattu ryhdikkäillä istuimilla. 

       Vaahterateatteri tekee hyvää yhteistyötä toisten sammattilaisten järjestöjen kanssa. Yhteistuumin hoidetaan kahvitukset ja muut.

 

Onnea ja hyvää kesää 15-vuotiaalle Vaahterateatterille! 



Vaahterateatterin produktiot 


2007             Koulun arkea ennen ja nyt 

               Satu Vetehisestä

               Vävyehrokas

               Täti Vihreä, Ruskea ja Sinipunainen 

               Joulu-ukon saapas

 

2008              Tuokiokuvia, runokooste

                      Myötäjäiset 

                      Kolme blondia

                      Amalia

 

2009              Siunattu hulluus

                      Lärvätsalon tanssit 

                      Pieni tulitikkutyttö

 

2010              Ihmisten puheet 

 

2011              Louhi 

                      Hiiden eukon joululahjat 

 

2012              Hölmöläiset

                      Kultainen kuntaliitos 

 

2013              Olipa kerran… 

                      Hölmöläiset  (uusinta ensi-ilta) 

                      Joulu juurakon alla

 

2014              Niskavuoren leipä 

       

2015              Mestaritontun seikkailut

                      Tytyrin kaivosmuseon joulu 

 

2016             Yksiöön en äitee ota 

                      Vetää kaikista ovista 

 

2017              Kuin kekäle kädessä 

 

2018              Sataa suolaista vettä 

 

2019              Papin perhe 

                      Eikä yksikään pelastunut 

 

2020              Välinpitävä 

                      Yksinäisen miehen ansa 

 

2021              Tuomari Müller, hieno mies

 

 

 

 

 

 

 

maanantai 7. kesäkuuta 2021

Tuomari Müller, hieno mies, Vaahterateatterin suven 2021 näytelmä - Elämän käännekohtia, taitavasti punottua tarinaa

 

Harjoituksen alkaessa, vasemmalla ohjaaja Anna Rimpinen. 

Tänä kesänä Sammatin Sampomäellä kerrotaan Tuomari Müllerin elämäntarinaa. 

Ohjaaja Anna Rimpinen on dramatisoinut Eeva Joenpellon vuonna 1994 ilmestyneen ja Finlandia-palkitun romaanin Tuomari Müller, hieno mies Vaahterateatterille. Vaahterateatterin näytelmä on kantaesitys, jonka ensi-ilta on torstaina 17.6.2021 – Eeva Joenpellon satavuotispäivänä. 

 

Ilmestyessään tuomari Müllerin tarina oli ajankohtainen teos. Kun teos valittiin Finlandia-ehdokkaaksi, valintalautakunta kiinnitti huomiota kirjailijan taitoon yhdistää erilaisia asioita. ”Joenpellon säntilliseen tekstiin mahtuu monta punosta.” Kritiikki korosti, miten teos on ”…täyteläinen romaani, Joenpellon parasta laatua.” 

Eeva Joenpellon Finlandia-palkinnosta tulee syksyllä kuluneeksi 27 vuotta, mutta tuomari Müllerin tarina on edelleen koskettava ja ajankohtainenkin. 

Ajankohtaisten teemojen ohella huomio kiintyy nyt kertomuksen inhimillisiin ulottuvuuksiin. 


Marja Koski, vanhempi Meeri Müller.


Tapahtumapaikka on pikkukaupunki jossakin Suomessa – romaanin tekstissä ja näytelmässäkin on muutama viittaus, joiden perusteella tapahtumat voisi paikantaa. Oleellista lienee kuitenkin se, että tämä kaupunki voisi olla mikä tahansa pieni teollisuuspaikkakunta. Jokaisella kaupungilla on omat juonittelunsa ja valtataistelunsa.  

Asioiden hoitaminen 1990-luvun pikkukaupunkeja hallitsi vielä herraklikki, naisilla oli vain harvoin mahdollisuuksia edetä vallan korkeimmille askelmille, mutta 

 

Tuomari Müllerin vaiheista kerrotaan kahdella aikatasolla. Gösta Müllerin luonnetta ja valintoja taustoittaa lapsuuden kuvaus, pääpaino on kuitenkin miehuusvuosissa.  Loppuratkaisu tapahtuu lähellä kirjan ilmestymisaikaa, joka ei ehkä sittenkään ole kovin kaukana nykyhetkestä. Inhimillisen toiminnan lainalaisuudet ovat samanlaiset: rationaalisten päätösten takana vaikuttavat myös tunteet. Eeva Joenpelto on osannut katsoa kulissien taakse. 

Sosiaalinen media ei vielä vaikuta ihmisten elämään nykyajan tapaan, mutta juorukellot pitävät pajatustaan ja kommentoivat ihmisten elämää kaduilla ja kujilla liikkuessaan. Vuorosanat ovat tarkkoja, oivaltavia ja terävän ironian sävyttämiä. 

 

Laajan romaanin aineksista luodaan tiivis kokonaisuus, jossa kiteytyvät Gösta Müllerin elämänvaiheet ja tärkeimmät ihmissuhteet. 

 

Elämä kuluttaa voimavaroja ja murskaa unelmia, annostelee niukasti tunnustusta tai kannustusta. Gösta Müllerin vastavoimana on Martti Tulus, puutarhuri ja lapsuudenystävä. Ystävyys ei koskaan katkea. Martti Tuluksen arkinen, maanläheinen viisaus auttaa ja tukee elämän kapeikoissa. Hän on hieno mies, omalla tavallaan. Mutta onko sisäänlämpiävä pikkukaupunki oikea paikka hienoille miehille? 

 

Eeva Joenpelto kuvaa henkilöitään myös esineiden, yksityiskohtien kautta. Näytelmäsovituksissa nämä ajankuvaa korostavat tavarat antavat kerronnalle lisäarvoa. 

Lohja-sarjan Gröönrooskalla on hopealusikka, virsikirja ja luja aate. Salme Hännisen elämään tulee perintönä sokeriastia, josta kasvaa kokonaisen perhekunnan symboli. 

Gösta Müllerin yksinäisen lapsuuden leikeissä on mukana kiviperhe. 

Meeri Müllerin muotokuvan viimeistelevät näyttävät korvakorut. 


Juorukellot, entisajan sosiaalinen media. 

 

Eeva Joenpeltoa arvostetaan vahvojen naisten kuvaajana. Voimakkaita, elämää kannattelevia naishahmoja tässäkin kertomuksessa on monta. Selviytyäkseen naisenkin on otettava käyttöön voimansa, kovuutensakin. Meeri Müller, pätevä ja organisaatiokykyinen nainen, Gösta Müllerin toinen puoliso, on kertomuksen kuningatar, hänellä on luja ote tapahtumiin, vaikka hän näennäisesti on niistä syrjässä. Meeri Müllerillä on hallussaan tarinan loppuratkaisu.  

 

Kirjailija on tehnyt tarkkaa taustatyötä. Teksti on yksityiskohtiaan myöten hiottua, aikaan ja paikkaan liittyvät yksityiskohdat täsmäävät. Tämän kaiken myös näytelmäversio pystyy välittämään. Sampomäellä on tarjolla mielenkiintoista, ajatuksia herättävää draamaa. 

 

Tuomari Müller, hieno mies on näytelmä suurista, tärkeistä asioista, mutta mikään synkkä kertomus se ei todellakaan ole. 

 

torstai 20. kesäkuuta 2019

Minna Canth ja Vaahterateatteri, erinomaiset yhdessä


Pastori Valtarin perhe Lohjan kirkon maisemissa. Kaikki esityskuvat: Risto Silvola, Vaahterateatterin luvalla.

Minna Canth on ollut naapurini. Tampereella, Hämeenpuistossa, lähellä entistä osoitettamme Puistolinnaa on Lauri Leppäsen nuorta Minna Canthia esittävä patsas. Nuori, kaunis nainen, jolla on määrätietoinen katse. 

Minna Canthin elämäntyöhön olen tutustunut vasta paljon myöhemmin. Minna Canth (1844–1897) muutti Tampereelta Jyväskylään, aloitti opinnot seminaarissa ja ensimmäisen vuoden jälkeen avioitui lehtori Canthin kanssa. Opinnot jäivät, tuli perhe ja äitiys. Kirjallinen ura oli alkamassa – ensimmäinen näytelmä oli hahmollaan, lehdet julkaisivat lehtorinrouvan kirjoituksia, hämmentävän kärjekkäitä mielipiteitä. Jyväskyläläisilläkin on oma Minnansa, Pauli Koskisen Nuori Minna on suloinen, elämään ja rakastunut nainen. Kuuluu Jyväskylä kirjailijaansa muutenkin muistaneen: kirjastoauton nimenäkin on joskus ollut Minna Kantti. 

Miehensä kuoleman jälkeen, vuonna 1880 Minna Canth muutti Kuopioon. Kuopion vuosina kirjailijanura pääsi vauhtiin: syntyi näytelmiä, novelleja ja kirpeitä artikkeleita lehtiin. Kirjoittamisen ohella hän hoiti perheen omistamaa kauppaliikettä. Minna Canthin salonki oli käsite, sivistyneistön kohtauspaikka. Kuopion pönäkkää patsasta, Minna-matamia en oikein osaa tarmokkaaksi ja aikaansa seuraavaksi kirjailijaksi mieltää – suotakoon se anteeksi. 

Kirjailijan työn arvostus näkyy siinä, miten hänen tekstinsä puhuttelevat yleisöään, ei kuvapatsaissa. 

Pastori Valtari, Joni Pitkonen, hänen vaimonsa Elisabeth, Maisa Sinisalo sekä Martha-palvelijaa esittävä Tuija Latvakangas-Koivisto.

Papin perhe on julkaistu vuonna 1891. Sen on kirjoittanut arvostettu näytelmäkirjailija, Minna Canth oli julkaissut jo useampia näytelmiä. Kirjailijan omat lapset olivat jo aikuisia tai aikuistumassa – nuoren ihmisen itsenäistymistä ja kapinaa kuvataan tarkasti, lähityöskentelynä. Biografista, elämäkerran avulla taidetta selittävää tarkastelutapaa pidetään vanhentuneena, mutta tässä se tulee mieleen: kirjailija on itse omassa elämässään kokenut, millaista itsenäistyvien nuorten kanssa oleminen voi olla. – Olisi varmaan syytä perehtyä Minna Canthin elämään paljon syvällisemmin… 

Papin perhe on kuvaus pastori Henrik Valtarin perheen lasten itsenäistymisestä, arvojen yhteentörmäyksestä. Kuopus, eloisa Maiju unelmoi näyttelijän ammatista, toinen tyttäristä, Hanna käy naisopistoa ja Jussi Valtarista on tullut toimittaja. Isäänsä verrattuna poika on lähes radikaali – niin kuin nuoren tuleekin. Itsenäistyminen merkitsee kapinaa isän auktoriteettia vastaan – ilman yhteentörmäyksiä siitä ei selvitä. Sovittelijan rooli lankeaa äidille, Elisabetille ja perheen palvelijattarelle, Marthalle. 

Papin perhe on 1800-luvun lopun näytelmien tapaan melko pitkä teksti, ensi painoksessa on yli 200 sivua. Ensipainos on näköispainoksena luettavissa doria.fi -nettisivuston kautta. Papin perhe on paitsi verevää teatteria, myös aikansa aatteita puntaroiva lukukokemus. Sitä on varmaankin luettu enemmän kuin näytelmätekstejä nykyään – aikana, jolloin suomalainen teatteri eli ensimmäisiä vuosikymmeniään. 

Minna Canth oli perillä oman aikansa aatteista ja kirjallisuudesta. Tekstin viitekehykseen kuuluvat klassikot, niin Shakespeare kuin Ibsenkin. Maijun näytelmäharjoituksissa on mukana myös Aleksis Kiven Yö vai päivä. Teksti on omistettu Kaarlo Bergbomille, Minna Canthin työtoverille ja juuri Bergbomin kanssa Maiju käy kirjeenvaihtoa pyrkiessään näyttämölle. Viitekehykseen kuuluvat myös Canthin ajan sanomalehdet, joita ajassa kiinteästi elävä kirjoittaja on tarkkaan tutkinut. Canthin salongin keskustelut kuultavat taustalla.

Hanna, Kerttu Mattila, Maiju, Mia Hakala ja Jussi, Juha Koivuporras.
Vaahterateatterin esitys perustuu Heini Tolan laatimaan sovitukseen. Canthin kieli on tallella, sananvapauden teemoja on siirretty taustalle. Etualalla on perheen dynamiikka, ankaran uskonnollisen kodin ilmapiirin ja uusien aatteiden yhteentörmäys, joka ei säästä ketään. Olisiko näistä nuorista tullut meidän aikamme syrjäytyjiä, tuskin sentään. 

Alkuperäinen teksti tarttuu vahvasti myös lehdistön rooliin ja sananvapauteen – Sampomäen esityksessä lehdistöasia on esillä, mutta ei yhtä laveasti kuin Canth sen aikanaan kirjoitti. Näytelmän visualisointi korostaa tekstin ajattomuutta, kestävää sanomaa, epookkia on tietoisesti häivytetty. Keskusteluja käydään yhtä ankarina ja vaativina myös nykyajan perheissä. Pastori Valtarin perheen kasvukertomus on ajankohtainen. Kasvaminen ei ole vain nuorten etuoikeus, vanhemmuus saattaa olla mielen pohjamutia syvältä ruopaiseva kokemus.

Anna Rimpiläisen ohjauksessa sammattilainen ensemble yltää huippusuoritukseen. Pastori Valtarin rooli on Joni Pitkosen mestariteos – pitkä ja vaativa teksti, sävykkäästi toteutettu. Mia Hakala on Maiju, joka näytelmän aikana kehittyy haparoivasta tyttösestä päämääräänsä kunnianhimoisesti suhtautuvaksi naiseksi. 

Mainiot roolityöt tekevät myös Mari Raunio ja Risto Silvola, jotka tummapukuisina ompeluseuralaisina tuovat mieleen kirkon liepeillä lepattavat naakat. Jokainen roolisuoritus olisi mainitsemisen arvoinen, eheä. 

Papin perhe ei ole hulvaton viihdepläjäys, vaikka siinä huumoria onkin. Juuri siksi se on erittäin suositeltava esitys. Kesäteatteri – eikä mikään teatteri – ole sitä varten, että katsoja saisi vain nauraa. Papin perhe on oikealla, arvokkaalla paikallaan Elias Lönnrotin lapsuusmaisemassa, Paikkarin torpan naapurissa.  

Papin perhe pakottaa katsojan pohtimaan, ottamaan kantaa. Hyvä niin. Vaahterateatterin kymmenes kesänäytelmä Sammatin Sampomäellä on edeltäjiensä tapaan TAPAUS. 
Tapaus – tätä me Vaahterateatterin ystävät olemme jo tottuneet odottamaan.  

Joni Pitkosen roolisuoritus on loistava. 

Papin perheen esitykset jatkuvat heinäkuun alkuun asti. Sammatin Sampomäen uusitussa katsomossa on tilaa, lippuja voi ostaa netin kautta tai ennen näytelmää Sampomäen lippumyymälästä. Tulkaa ja vaikuttukaa!  

Esitysten aikataulu: 
Ke 19.6. klo 19 /   Su 23.6. klo 17 /  Ti 25.6. klo 19 / Ke 26.6. klo 19 / Pe 28.6. klo 19 /   La 29.6. klo 17 /  Ti 2.7. klo 19 / Ke 3.7. klo 19  /  Pe 5.7. klo 19  /  La 6.7. klo 17 /  Su 7.7. klo 17.     Tarkemmat tiedot Vaahterateatterin verkkosivuilta. 


Teatteri-illan aikana voi tutustua myös Paikkarin torppaan. 


lauantai 23. maaliskuuta 2019

Kyllä, kyllä he kaikki pelastuivat


Siis oikeasti. Menkää katsomaan, he esittävät sitä vielä. Ja suosittelen todellakintodellakin lämpimästi, että myös menette. Miten kaikki tapahtui, lienee monelle tuttua. Miten näytelmä esitettiin, kuinka esiintyjät selvisivät, se on uutta, tärkeää ja oleellista. 

Vaahterateatteri, Sammatin ylpeys, esittää Lohjalla, Puu-Anttilan tiloissa Agatha Christien näytelmäsovituksen kirjasta EIKÄ YKSIKÄÄN PELASTUNUT.  Joku ehkä muistaa saman tarinan nimellä Kymmenen pientä *******poikaa. 

Näytelmässä eletään toista maailmansotaa edeltävää aikaa, autiossa talossa yksinäisellä saarella, Iso-Britannian rannikolla. Myrsky riehuu ja katkaisee välillä alun perinkin vähäiset yhteydet mantereeseen ja muihin ihmisiin.


Saarelle on kutsuttu joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joilla kaikilla on jokin rikos tunnollaan. Kun vieraat ovat koolla, harkittu kosto alkaa toteutua ja vieraiden joukko pienenee, parin vuorokauden mittaisen oleskelun aikana kaikki kuolevat, jokainen omalla tavallaan. 

Tarinan juoni on klassinen ja monelle tuttu. Se on julkaistu kirjana, siitä on sovitettu näytelmiä ja elokuvia. Vaahterateatterin esitystä katsoessa alkaa kiinnittää huomiota siihen, miten he sen tekevät, kuinka he osaavatkin, kuinka tarina etenee. Kokemus on häkellyttävä. 

Kaksi ja puoli tuntia repliikkien tykitystä, puhetta, tunteita laidasta laitaan, vaativa rasti ammattilaisellekin. Vaahterateatteri osaa ja onnistuu. Yksikään suoritus ei petä, suurimman vaikutuksen minuun teki Minna Pitkosen intensiivinen läsnäolo. Miesten joukosta erottuivat Seppo Lehtelä ja Jaakko Kivistö – ja Joni Pitkonen. 

Minna Pitkonen, kuva vuodelta 2016.
Joni Pitkonen, keväällä 2016.
Puu-Anttila on rakennettu kouluksi, kouluna ja oppilaitoksena se on pitkään toiminut. Itse en ole koskaan sitä käynyt ja olen taloon tutustunutkin vasta viime aikoina. Rakennus on ulkoa vaatimaton, melkein ankea, sisätilat ovat tunnelmalliset ja valoisat. Vanha koulun voimistelu- tai juhlasali näyttämöineen on oivallinen paikka yhden huoneen näytelmälle. Valot, pimennykset, kaikki toimi näyttämöllä, herraskaisen talon olohuoneessa. 

Toivottavasti Puu-Anttila myös säilyy. Tuskin missään kaupungissa on liikaa tilaa luovalle toiminnalle, näiden seinien sisällä on paljon taidetta.

Eeva Joenpelto kuvasi entistä Lohjaa kirjassaan Vetää kaikista ovista. Eeva Joenpelto, jonka koulu Puu-Anttila oli. Silloinkin, jo silloin, kaupunki oli talo, jossa tuntui vetävän kaikista suunnista – vai oliko kyseessä ennustus? Kirjailija tiesi, ettei modernin ajan puhuri asettuisi, yltyisi mieluumminkin. 

Vanhat talot ovat aarteita, joiden arvoa ei aina huomata ennen kuin ne on ehditty jyrätä maan tasalle… Manhattan-kompleksi näyttää vaivaavan monia kaupunkeja.  Ihmisenkokoisen mittakaavan tilalle kaavoitetaan yhä korkeampia kolosseja – jos ennen on ollut vetoista, nyt viima vonkuu elementtitalojen välisissä kuiluissa. Kaupungin ilme katoaa, jää toisarvoiseksi, kun betoni valtaa alaa ja rakennusmaata.  Paikan persoonallisuus ei säily, ellei sitä varjella ja vaalita, painakaa mieleenne.   



Myönnän, että olin näytelmän suhteen ennakkoluuloinen. Tiesin, että Vaahterateatteri on osaava ja pätevä, mutta tekstin suhteen minulla oli epäilyksiä. 

Olen kauan sitten nähnyt tämän – tai Christien toisen menestysnäytelmän, Hiirenloukun – en muista enää tarkasti kumman, siitä on niin kauan. Mieleeni on jäänyt takelteleva esitys, jonka tapahtumapaikkana oli hämärä kartano. 

Näytelmän suomennos oli lähinnä jonkinlainen konekäännös ja sellaisena uskomattoman kömpelö. Englantia suomalaisin sanoin: sanajärjestykset, puheenparret, käsitteet kuulostivat kankeilta eivätkä ammattinäyttelijät päässeet täysillä eläytymään, koska palikkatyylin repliikit tuntuivat syövän kaiken energian. Katsoja ei tule teatteriin arvioimaan tekstiä, vaan eläytymään, kokemaan tarinan. Kaikki, mikä on kokemuksen tiellä, on turhaa. 

Edellisestä Christie-kokemuksesta on aikaa ja itse olen monen englantilaisen sarjan ja elokuvan verran vanhempi. Olen nähnyt näinä vuosina paljon ja vielä enemmän kuvauksia brittiläisestä elämäntyylistä – tai oikeammin, siitä kertovia esityksiä. Olen ihaillut televisiosarjoja, joissa jokainen yksityiskohta on kohdallaan, huolella toteutettu. 


Vaahterateatteri yllätti, todella positiivisesti. ote piti loppuun asti.  Teksti sujui, hyvällä elävällä suomenkielellä. Replikointi oli ajoittain kuin miekkailua, melkein liian nopeaa, jotta sanoja tavoittaisi, niin vauhdikasta, että vastustaja hiljeni. Sitten tyyntä, pelon lamauttamaa puhetta, taidokkaita siirtymiä rytmistä toiseen. Suomennos oli luonteva, huomio kiintyi tapahtumiin, juoni vei mukanaan. 

Jokainen hahmo näytti oman roolihenkilönsä kuoleman. Oli helpotus todeta, että kaikki näyttelijät nousivat kuolleista loppukumarrusten alkaessa. Vaahterateatterin ensemble on loistava! Huikea! Hieno! Bravo! 

Mitä muuta voisikaan odottaa sammattilaiselta teatterilta: Lönnrotin luoma hyvän äidinkielen perinne velvoittaa. 
Käykää katsomassa. 
Vielä ehtii. 

En löytänyt ruusuja kiitoskukiksi, kai nämä kelpaavat?