Siis oikeasti. Menkää katsomaan, he esittävät sitä vielä. Ja suosittelen todellakintodellakin lämpimästi, että myös menette. Miten kaikki tapahtui, lienee monelle tuttua. Miten näytelmä esitettiin, kuinka esiintyjät selvisivät, se on uutta, tärkeää ja oleellista.
Vaahterateatteri, Sammatin ylpeys, esittää Lohjalla, Puu-Anttilan tiloissa Agatha Christien näytelmäsovituksen kirjasta EIKÄ YKSIKÄÄN PELASTUNUT. Joku ehkä muistaa saman tarinan nimellä Kymmenen pientä *******poikaa.
Näytelmässä eletään toista maailmansotaa edeltävää aikaa, autiossa talossa yksinäisellä saarella, Iso-Britannian rannikolla. Myrsky riehuu ja katkaisee välillä alun perinkin vähäiset yhteydet mantereeseen ja muihin ihmisiin.
Saarelle on kutsuttu joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joilla kaikilla on jokin rikos tunnollaan. Kun vieraat ovat koolla, harkittu kosto alkaa toteutua ja vieraiden joukko pienenee, parin vuorokauden mittaisen oleskelun aikana kaikki kuolevat, jokainen omalla tavallaan.
Tarinan juoni on klassinen ja monelle tuttu. Se on julkaistu kirjana, siitä on sovitettu näytelmiä ja elokuvia. Vaahterateatterin esitystä katsoessa alkaa kiinnittää huomiota siihen, miten he sen tekevät, kuinka he osaavatkin, kuinka tarina etenee. Kokemus on häkellyttävä.
Kaksi ja puoli tuntia repliikkien tykitystä, puhetta, tunteita laidasta laitaan, vaativa rasti ammattilaisellekin. Vaahterateatteri osaa ja onnistuu. Yksikään suoritus ei petä, suurimman vaikutuksen minuun teki Minna Pitkosen intensiivinen läsnäolo. Miesten joukosta erottuivat Seppo Lehtelä ja Jaakko Kivistö – ja Joni Pitkonen.
 |
| Minna Pitkonen, kuva vuodelta 2016. |
 |
| Joni Pitkonen, keväällä 2016. |
Puu-Anttila on rakennettu kouluksi, kouluna ja oppilaitoksena se on pitkään toiminut. Itse en ole koskaan sitä käynyt ja olen taloon tutustunutkin vasta viime aikoina. Rakennus on ulkoa vaatimaton, melkein ankea, sisätilat ovat tunnelmalliset ja valoisat. Vanha koulun voimistelu- tai juhlasali näyttämöineen on oivallinen paikka yhden huoneen näytelmälle. Valot, pimennykset, kaikki toimi näyttämöllä, herraskaisen talon olohuoneessa.
Toivottavasti Puu-Anttila myös säilyy. Tuskin missään kaupungissa on liikaa tilaa luovalle toiminnalle, näiden seinien sisällä on paljon taidetta.
Eeva Joenpelto kuvasi entistä Lohjaa kirjassaan Vetää kaikista ovista. Eeva Joenpelto, jonka koulu Puu-Anttila oli. Silloinkin, jo silloin, kaupunki oli talo, jossa tuntui vetävän kaikista suunnista – vai oliko kyseessä ennustus? Kirjailija tiesi, ettei modernin ajan puhuri asettuisi, yltyisi mieluumminkin.
Vanhat talot ovat aarteita, joiden arvoa ei aina huomata ennen kuin ne on ehditty jyrätä maan tasalle… Manhattan-kompleksi näyttää vaivaavan monia kaupunkeja. Ihmisenkokoisen mittakaavan tilalle kaavoitetaan yhä korkeampia kolosseja – jos ennen on ollut vetoista, nyt viima vonkuu elementtitalojen välisissä kuiluissa. Kaupungin ilme katoaa, jää toisarvoiseksi, kun betoni valtaa alaa ja rakennusmaata. Paikan persoonallisuus ei säily, ellei sitä varjella ja vaalita, painakaa mieleenne.
Myönnän, että olin näytelmän suhteen ennakkoluuloinen. Tiesin, että Vaahterateatteri on osaava ja pätevä, mutta tekstin suhteen minulla oli epäilyksiä.
Olen kauan sitten nähnyt tämän – tai Christien toisen menestysnäytelmän, Hiirenloukun – en muista enää tarkasti kumman, siitä on niin kauan. Mieleeni on jäänyt takelteleva esitys, jonka tapahtumapaikkana oli hämärä kartano.
Näytelmän suomennos oli lähinnä jonkinlainen konekäännös ja sellaisena uskomattoman kömpelö. Englantia suomalaisin sanoin: sanajärjestykset, puheenparret, käsitteet kuulostivat kankeilta eivätkä ammattinäyttelijät päässeet täysillä eläytymään, koska palikkatyylin repliikit tuntuivat syövän kaiken energian. Katsoja ei tule teatteriin arvioimaan tekstiä, vaan eläytymään, kokemaan tarinan. Kaikki, mikä on kokemuksen tiellä, on turhaa.
Edellisestä Christie-kokemuksesta on aikaa ja itse olen monen englantilaisen sarjan ja elokuvan verran vanhempi. Olen nähnyt näinä vuosina paljon ja vielä enemmän kuvauksia brittiläisestä elämäntyylistä – tai oikeammin, siitä kertovia esityksiä. Olen ihaillut televisiosarjoja, joissa jokainen yksityiskohta on kohdallaan, huolella toteutettu.
Vaahterateatteri yllätti, todella positiivisesti. ote piti loppuun asti. Teksti sujui, hyvällä elävällä suomenkielellä. Replikointi oli ajoittain kuin miekkailua, melkein liian nopeaa, jotta sanoja tavoittaisi, niin vauhdikasta, että vastustaja hiljeni. Sitten tyyntä, pelon lamauttamaa puhetta, taidokkaita siirtymiä rytmistä toiseen. Suomennos oli luonteva, huomio kiintyi tapahtumiin, juoni vei mukanaan.
Jokainen hahmo näytti oman roolihenkilönsä kuoleman. Oli helpotus todeta, että kaikki näyttelijät nousivat kuolleista loppukumarrusten alkaessa. Vaahterateatterin ensemble on loistava! Huikea! Hieno! Bravo!
Mitä muuta voisikaan odottaa sammattilaiselta teatterilta: Lönnrotin luoma hyvän äidinkielen perinne velvoittaa.
Käykää katsomassa.
Vielä ehtii.
 |
| En löytänyt ruusuja kiitoskukiksi, kai nämä kelpaavat? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti