sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Siinä iässä?



Äkkiä sitä onkin siinä iässä, että haluaa mieluummin paeta palkiseen kuin playalle.
Molemmissa päivettyy, palkisessa pienemmältä alueelta ja epätasaisemmin.

Sitten huomaa olevansa siinä iässä, jossa anorakki on mieluisampi menovaate kuin joustava vartalonmyötäinen stretsi. Kun mukaan pitää saada varahanskat, kamera, aurinkolasikotelo, ensiapusuklaat, lätty- ja mehurahat latukahviota varten, nenäliinat, huulirasva, avaimet, kännykkä ja muuta pientä, ahtaiksi käyvät hiihtopuvun taskut. Niin että kauhtunutta popliinia päälle ja villapipo korville. Jos pakastaa niin vielä lapaset niiden hanskojen suojaksi.

Semmoinenkin ikä on jo koettu, jossa jyrkät mäet ja äkkiväärät pikkukinkamat pelottavat. Tai eihän se mäki vaan se kaatuminen ja oikeastaan eihän se kaatuminenkaan, mutta se, ettei pääse omin konstein pystyyn, ei ainakaan millään lailla sulavasti tai juohevasti tai edes nopeasti. Toisaalta, jos pelkää oman maineen menevän yhdestä mukkauksesta, voi vastineeksi toivoa, että joku oikein nuori ja komea saa lisää mainetta ja kunniaa siitä, että auttaa tädin jalkeille. Tässä iässä on jo varaa antaa ritareille mahdollisuus,  vaikka ei muuhun, niin kiitettäviin sankaritekoihin ainakin.

Tunturissa etikettiin kuuluu tai ainakin vanhoina hyvinä aikoina kuului, että jokaista vastaantulevaa kulkijaa tervehditään. Kun ei koskaan tiedä, kenen apuun pitää seuraavana hetkenä tukeutua, kenelläkään ei ole varaa olla ylpeä. Konetetuilla laduilla, viitoitetuilla reiteillä ja hyvin huolletun reitti- ja taukopaikkaverkoston uumenissa vaaroja kieltämättä on vähemmän vaanimassa ja kännykätkin on keksitty. Niin, ettei se ehkä enää niin elintärkeää tai välttämätöntä ole… Kaunis perinne, joka voi säilyä ihan vaan kauneutensa takia. 

Mutta kun kirjeenvaihtaja Tammerkosken tuntumasta on väärtinä mukana, kaikkia tervehditään, nyökätään tai sanotaankin jotain.
Kun vastaantulija sitten katsoo hämmentyneenä poispäin tai nostaa nenää korkeammalle, me katsomme toisiimme ja sanomme, vaikka ei ehkä aina ääneen: niin, sitä ikäluokkaa.
Ja jos vastaantulija vastaa tervehdykseen ja vaikka vaihtaakin muutaman sanan, me ilahdumme ja katsomme toisiimme ja sanomme, vaikka ei aina ääneen: niin, sitä ikäluokkaa.

Kun on siinä iässä, on nääs varaa. 


Piinaviikkoja ja muita sekalaisia ajanjaksoja







Sisustuslehdissä esitellään koteja, joiden ohi elämä lipuu kuin aavelaiva. Hiljaa ja jälkiä jättämättä. Ei epäjärjestyneitä komeroita, eriparisia käytävämattoja tai muuta epädesignia. Täydellisiä perheitä täydellisissä lavastuksissa. Näkisikö joku meidän kotimme unelma-asuntona ja voisimme etsiä uuden tukikohdan?

Alussa oli innostunut odotus, sitten kiihtyvällä vauhdilla etenevä ärsytys, joka vähitellen vaihtui täydelliseen turhautumiseen. Kauppamies luennoi maailmantilanteesta, globaalista taloudesta ja ikäluokkien trendeistä, hintaa alaspäin hivuttaen. Seuraava keskittyi enemmän myytävänä olevaan kotiin, mutta ei onnistunut löytämään ostajia. Me höppänät suurten ikäluokkien edustajat olimme päättäneet myydä vääränlaisen asunnon, ihan väärään aikaan.

Siihen aikaan kun alakansakoulun ekaluokalla jaettiin naperot aamu- ja iltavuoroon, kuulin olevani suurta ikäluokkaa. Sama selitys on sen jälkeen kelvannut vaikka minkälaisiin elämäntilanteisiin. Nyt siis asuntokauppaankin.

Myönnettyjä lainoja ei ensin uskallettu nostaa ja sitten alkoi kuulua puhetta siitä, etteivät aikaisemmin tehdyt lainapäätöksetkään enää pitäneet kutiaan. Raha ei liikkunut eikä käynyt houkutteleviinkaan pyydyksiin. 

Saimme palautetta huonejärjestyksestä, saniteettitiloista ja varustelusta. Keittiö oli toimiva, mutta. Yli 10 vuotta on äärimmäisen korkea ikä jopa laadukkaille kaapinoville. Ei ehkä toiminnallisesti, mutta visuaalisesti. Entä kestävän kehityksen periaatteet?

Pitääkö tavallisen perheen tavallinen koti lavastaa kiiltotapeteilla ja tyynyröykkiöillä vai riittääkö huolellinen siivous? Emme vaihtaneet huonekaluja uusiin, koska emme ajatelleet myydä kotia kalustettuna. Täysin toimivan asunnon modernisoiminen tuntui hätävarjeluksen liioittelulta, myös siksi, että seuraava omistaja remontoi asunnon makunsa mukaan.

Myönnettäköön, kun itse kävimme katsomassa myytäviä lukaaleja, turvauduimme samanlaisiin verukkeisiin ja hätävalheisiin kuin hämmentyneet katsojat meillä. Tasapeli.

Olemme nyt luopuneet kotimme myymisestä. Asunnonvälittäjät pysyköön loitolla, ainakin toistaiseksi. Piinaviikot ovat meidän osaltamme ohi. Elämä ei enää jaksotu näyttöjen mukaan.

Me olemme kotona. Pidämme esillä henkilökohtaisia ja kummallisia esineitä. Elämme suurten ikäluokkien epätrendikästä elämää, johon kuuluu puolitekoisia kutimia, avoimia ja suljettuja kirjoja, muistilappuja ja ompelukoneen luona korjausvuoroaan odottavia tamineita. Töitten ja lasten jälkiä ei tarvitse hävetä, niin opetti äitikin ennen.

Elämä on opettavaista. Arkisista asioista oppii usein eniten – jos on oppiakseen.