Sisustuslehdissä esitellään koteja, joiden ohi elämä lipuu
kuin aavelaiva. Hiljaa ja jälkiä jättämättä. Ei epäjärjestyneitä komeroita,
eriparisia käytävämattoja tai muuta epädesignia. Täydellisiä perheitä täydellisissä
lavastuksissa. Näkisikö joku meidän kotimme unelma-asuntona ja voisimme etsiä
uuden tukikohdan?
Alussa oli innostunut odotus, sitten kiihtyvällä vauhdilla
etenevä ärsytys, joka vähitellen vaihtui täydelliseen turhautumiseen.
Kauppamies luennoi maailmantilanteesta, globaalista taloudesta ja
ikäluokkien trendeistä, hintaa alaspäin hivuttaen. Seuraava keskittyi enemmän
myytävänä olevaan kotiin, mutta ei onnistunut löytämään ostajia. Me höppänät
suurten ikäluokkien edustajat olimme päättäneet myydä vääränlaisen asunnon,
ihan väärään aikaan.
Siihen aikaan kun alakansakoulun ekaluokalla jaettiin
naperot aamu- ja iltavuoroon, kuulin olevani suurta ikäluokkaa. Sama selitys on
sen jälkeen kelvannut vaikka minkälaisiin elämäntilanteisiin. Nyt siis
asuntokauppaankin.
Myönnettyjä lainoja ei ensin uskallettu nostaa ja sitten
alkoi kuulua puhetta siitä, etteivät aikaisemmin tehdyt lainapäätöksetkään enää
pitäneet kutiaan. Raha ei liikkunut eikä käynyt houkutteleviinkaan
pyydyksiin.
Saimme palautetta huonejärjestyksestä, saniteettitiloista ja
varustelusta. Keittiö oli toimiva, mutta. Yli 10 vuotta on äärimmäisen korkea
ikä jopa laadukkaille kaapinoville. Ei ehkä toiminnallisesti, mutta
visuaalisesti. Entä kestävän kehityksen periaatteet?
Pitääkö tavallisen perheen tavallinen koti lavastaa
kiiltotapeteilla ja tyynyröykkiöillä vai riittääkö huolellinen siivous? Emme
vaihtaneet huonekaluja uusiin, koska emme ajatelleet myydä kotia kalustettuna.
Täysin toimivan asunnon modernisoiminen tuntui hätävarjeluksen liioittelulta,
myös siksi, että seuraava omistaja remontoi asunnon makunsa mukaan.
Myönnettäköön, kun itse kävimme katsomassa myytäviä
lukaaleja, turvauduimme samanlaisiin verukkeisiin ja hätävalheisiin kuin hämmentyneet
katsojat meillä. Tasapeli.
Olemme nyt luopuneet kotimme myymisestä. Asunnonvälittäjät
pysyköön loitolla, ainakin toistaiseksi. Piinaviikot ovat meidän osaltamme ohi.
Elämä ei enää jaksotu näyttöjen mukaan.
Me olemme kotona. Pidämme esillä henkilökohtaisia ja
kummallisia esineitä. Elämme suurten ikäluokkien epätrendikästä elämää, johon
kuuluu puolitekoisia kutimia, avoimia ja suljettuja kirjoja, muistilappuja ja ompelukoneen
luona korjausvuoroaan odottavia tamineita. Töitten ja lasten jälkiä ei tarvitse
hävetä, niin opetti äitikin ennen.
Elämä on opettavaista. Arkisista asioista oppii usein
eniten – jos on oppiakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti