maanantai 20. elokuuta 2018

Sivistysvaltiossa, siis sivistys valtiossa





Winston Smith tiesi, että Isoveli valvoo. Hän ei päässyt pakoon kaukovarjostinta. 
Kohta meilläkin on kaikilla kaukovarjostin.1)


Elän valistuneessa ja edistyneessä sivistysvaltiossa. Ympäristöni digitalisoituu vauhdilla, mutta en enää tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Olen alkanut epäillä. 

Olen tehnyt työtä tietokoneella niin kauan, kuin järkevään työkäyttöön suunniteltuja tietokoneita on ollut saatavilla. Ensimmäiset kompuutterit eivät kuulu tähän joukkoon. 
Sinä talvena, jona tuijotin silmäni kipeiksi työpaikan himmeän ja harmaan tietokoneruudun ääressä, en iltaisin jaksanut katsoa edes uutisia televisiosta. Tiedän kokemuksesta, että digityövälineen kaikki ominaisuudet ovat parantuneet huimasti. 

Tietokone on tehokas työväline. On elämän alueita, joilla digitaalisuuden edut ovat kiistattomat. Kaupan ja tiedonvälityksen piirissä kehityksen suunta olisi pitänyt oivaltaa kauan sitten ja hyödyntää paljon aikaisemmin. 

Tietokone on ihmisen ystävä, joka viihdyttää ja huvittaa. Yhden illan mainoskatkoihin perustuvan otoksen mukaan elämämme suurimpia ongelmia ovat: mistä löydän sopivimman hotellin, miten saan lainani ja vippini parempaan kuosiin, kuinka löydän oikeat kanavat ja ohjelmat. Viihdettä ja ajankulua on tarjolla enemmän kuin kenelläkään on aikaa olla jouten. 

Nyt oletetaan, että kaikilla on jokin LAITE. Siihen, että laitteen hankkiminen edellyttää asiantuntemusta ja osaamista, ei kukaan puutu. Oletetaan, että sen käyttäminen on vain tahdonvallan asia. 
Kukaan ei myöskään muistuta, ainakaan aktiivisesti, siitä, että laitteen viesti on kaksisuuntainen. Samalla, kun keräät tietoa itsellesi, laite kerää tietoa sinusta. Kaukovarjostimen aika on lähellä. 



Meille kerrotaan, että elämä on nettiä, ikä kaikki. 
Pian me kaikki olemme netissä, halusimme tai emme. Kaikki nekin, joilla on kaihi, muistisairaus, nivelrikko tai kuulovamma. Kaikki, joilla on jokin vaikeus silmän ja käden koordinaation osalta eivätkä osaa kohdistaa katsettaan tai sormeaan oikeaan paikkaan. Puhumattakaan niistä, jotka eivät ajoissa ole oppineet tekniikkaa ja jotka siksi pelkäävät sitä. Virheitä on niin helppo tehdä, työläs korjata. 

Jos et osaa, pyydä jotakuta nuorta opettamaan. Opiskelu käy kuin kuvaruudulla, suloisesti ja seesteisesti ja kas! olet pian entistä parempi kansalainen. Netissä me kohtaamme, myös ne, jotka ovat syntyneet väärään, vanhaan aikaan ja paikkaan. 

Kaikki eivät tarvitse hotellia, pikavippiä tai viihdekanavaa. Ihan tavallinen arkinen asioiden hoitaminen riittää. Se, että voi kohtuullisin ponnistuksin tai kuluin saada asiansa, elämänsä kuntoon. Ennen se onnistui pankissa, virastossa, palvelupisteessä. Ellei oman koneen avulla selvinnyt, apua saattoi hakea luukulta. 

Elämmekö me todellakin sivistysvaltiossa? Sellaisessa, jossa myös heikoimmista huolehditaan ja varmistetaan, että arjen peruspalvelut ovat kaikkien käytettävissä, ymmärrettävässä muodossa? Vai onko nettiä ikä kaikki korvannut palvelukulttuurin ja sivistyneen käytöksen? 

Minä osaan vielä. Saatan osata ensi vuonnakin. Mutta entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos vielä silloin roikun tämän maan viranomaisten riesana? Miten tässä käy? Jaksaako kaukovarjostimeni pysyä vauhdissa ja pääni pysyä varjostimen rytmissä? 

Välillä alkaa todellakin tuntua siltä, että kiusaamisen tunnusmerkit täyttyvät. Näin aikuisten kesken. 


1)     Viittaan George Orwellin kirjaan Vuonna 1984. Omistan sen yltiövanhanaikaisena paperiversiona, jonka käyttöjärjestelmä ei ole vuoden 1967 jälkeen vaatinut yhtään päivitystä. Itse asiassa, välillä olen ollut hämmentynyt sen ajankohtaisuudesta.





tiistai 14. elokuuta 2018

Lönnrot-kertausta



Herra piirilääkäri…

Täällähän te edelleen istutte, katselette virran yli, millaisin miettein? 

-        Niin, tänne minä taas olen tullut. Katsokaahan, tuolla viran toisella puolella oli ennen sahan rakennus. Siellä, sahan toimistossa työskenteli silloin neiti Maria Piponius, sivistynyt ja tarmokas nainen. Hänestä tuli sitten minun puolisoni ja me asuimmekin jonkin aikaa tuolla sahan tiloissa. Yhden pojan ja neljä tytärtä me saimme, kauniita lapsia, mutta surullisesti siinäkin lopulta kävi. 
-        Kajaani on minun päivistäni muuttunut paljon Tuolla selkäni takana – te varmaan sinne näette paremmin, näin pronssiin valettuna ihminen muuttuu aika jäykäksi – on kuulemma vieläkin raatihuone. 
-        Pieneltä se näyttää kuulemma nykyään, uusien isojen talojen keskellä. Ennen siellä tanssittiin katrillia niin että kristallikruunut helisivät, nyt kuuluu olevan hiljaisempaa.
-        Onhan niillä täällä nykyäänkin ravintoloita, mutta eivät ne enää katrillia osaa ja totejakin harvemmin tarjoillaan. 


Kuinka kauan te täällä olette ollut? 

-        Tarkoitus oli, että olisin päässyt tälle paikalle jo 1940, mutta odottaa piti, sillä sodan keskellä ei voitu mitään patsasjuhlia pitää. Kantelettaren satavuotisjuhlaa kelpo kajaanilaiset ajattelivat kunnioittaa, mutta juhla lykkääntyi vuoteen 1942. 
-        Mauno Oittinen on tämän patsaan tekijä.
-        Aina se on näiden paljastusten kanssa vähän hankalaa ollut. 1902 jouduttiin kangas ottamaan pois salavihkaa, venäläiset siinäkin asioita sekoittivat. 
-        Minä sentään osaan hyvin venättä ja monia muitakin kieliä, olisivat nyt vähän edes niiden pommiensa kanssa joustaneet.


Onko täällä Kajaanin puistikossa yksinäistä? 

-        Onhan täällä seuraa. Eino Leino, sen maanmittari Lönnbomin poika, liehuttaa hiusta ja takinhelmaa tuossa vähän matkan päässä. Paltamon Hövelössä syntynyt, minäkin sitä Hövelöä jonkin aikaa omistin. Runoilija väittää Leino olleensa ja sanojen taitaja. Sanojahan minä niille tein, oikein hartiavoimin, kun piti suomesta sivistyskieli saada. 
-        Me joskus Leinon kanssa runonsäkeitä toisillemme huikkaamme, kun kaupunkilaiset eivät kuule, on se poika niissä todella taitava. Kieli soi, ei tarvitse minunkaan omaa työtäni hävetä. 
-        Sitten täällä on uusi tuttavuus, Heikki Savolainen. Se mies on ollut voimistelija, joskus oikein käy kateeksi kun tässä joutuu istua jököttämään vuodesta toiseen. Olinhan minä melkoinen kävelijä aikanani. Savolaiselle on annettu kunnon voimisteluteline, saa välillä vähän verrytellä. 
-        Tuolla kauempana on vielä Pietari Brahe, hallintomies, hänen kanssaan me puhumme ruotsia.  

Kuinka kauan te Kajaanissa ehditte olla? 

-        Minä tuli tänne piirilääkäriksi 1833 ja muutin Helsinkiin 1854. Isäni ja äitinikin asuivat täällä minun kanssani, matkustivat kuoppaisilla kärryteillä halki koko Suomen suuriruhtinaskunnan. 
-        Koko aikaa en ollut Kajaanissa, runonkeruumatkat ja muut veivät yhteensä viisi ja puoli vuotta. Lisäksi pienempiä virkamatkoja, oli siinä reppu melkein aina valmiiksi pakattuna. 
-        Tein minä paljon muutakin kuin lääkärintöitä ja runonkeruumatkoja. Kalevala ja Kanteletar ovat syntyneet Kainuussa, mutta myös monet muut työt. Kansaa yritin valistaa lehdissäkin, ei yksi lääkäri joka tautivuoteen ääreen ehdi, pitää antaa ohjeita, että osaavat itse hoitaa. Valistaa ja delegoida. 
-        Kaunis ilta tänään, aurinko osuu tuonne sahanrantaan… Siellä se Maria…

Herra professori…

Herra professori, teillä taitaa olla kirjoitustyö kesken, saanko hetken häiritä? 
-        Niin, oletteko te joku opiskelija vai oletteko te tuon naapurikoulun oppilaita? Kovin ovat meluisia nämä nykyajan nuoret, ei olla ollenkaan siivosti niin kuin meidän tytöt Ja automobiileja vilistää ohi jatkuvasti, mikä siinäkin on. 

Herra professori, oletteko te huonolla tuulella? 

-        Kiireistähän tämä Helsingissä eläminen on. Stressiä. Pitää luennoida ja kirjoittaa ja olla mukana kaikenmaailman juhlissa ja tapahtumissa. Onneksi pääsen kesällä Sammattiin, siellä on työrauha. 
-        Tyttäriäkin täytyy pitää silmällä. Elinalla on jotain sen nuoren säveltäjän, Robert Kajanuksen kanssa. Ja Teklakin on vielä niin hento, isän pieni tummasilmä. 
-        No, ehkä tämä elämä kumminkin käy laatuun. 

Pidättekö te tästä patsaasta? 

-        Vähänhän se kuuluu jo olevan virttyneen näköinen, mutta onhan täällä jo ehditty istuakin, vuodesta 1902. Satavuotias olisin ollut, jos olisin elänyt silloin, kun patsas paljastettiin.
-        Onhan täällä Helsingissä patsaita yllin kyllin, mutta vaikeaa tästä on lähteä, kova liikenne ja kaikki. 
-        Se Emil Wikström teki kuulemma Pariisissa tätä pystiä ja sitten se kuljetettiin laivalla Antwerpenin kautta Suomeen. Mahtoi se olla matkantekoa, siihen aikaan. Olisi ollut mukava olla mukana muutenkin kuin pronssiin valettuna. 
-        Väinämöinen tässä vasemmalla puolella on jo aika väsynyt liikenteen laskemiseen, taitaa olla vähän tukala asentokin, kun mies on juuri nousemassa Antero Vipusen suusta. 
-        Impi on vielä virkeämpi ja vilkuttelee uskollisesti ohikulkijoille. Kantelettaresta tyttö tänne tuli, runojaan joskus hyräilee. 
-        Onhan tämä ihan hyvä patsas. Professorille. Vaikka vähän nuoremmalta minä tässä näytän. Paljon muutakin olen tehnyt kuin tämän Kalevalan, mutta siitä ne minut aina kumminkin muistavat. Eivätkä edes  huomaa, kun minun sanojani käyttelevät. Niitä sanoja on taas tullut lisää. 
-        Onko siellä Sammatissa vielä se tyttöjen koulu, jonka minä käskin perustaa? Kun ne ennen aina kävivät luokkaretkellä minua katsomassa, koko katras, hameenhelmat vaan liehuivat. Ei ole aikoihin rimpsuhameita näkynyt eikä sitä tiukkailmeistä opettajaa, sitä Lyyliä. 


Herra professori ja kanslianeuvos…

Te olette palanneet tänne Sammatin rauhaan, aiotteko jäädä nauttimaan eläkkeestänne? 
-        Niin, tänne minä olen palannut, tulin käymään kotitorpan pihapiiriin, katselen tässä torpan päätyseinää. Puu on patinoitunut niin kauniisti. Pihaa ympäröi samanlainen aita kuin lapsuudessanikin, koivuja täällä on vieläkin, vaikka se minun vanha lukukoivuni onkin jouduttu kaatamaan. Olisi pian kaatunut torpan päälle. 
-        Tämä Eino Halosen vuonna 1953 tekemä patsas kylläkin kuvaa aika nuorta miestä, mutta nuorihan minä olen mieleltäni. 
-        Eihän täällä pidä joutilaana olla, sanakirjatyötä ja kasvioppia pitää kehittää, virsikirja on huonolla tolalla. 
-        Eivätkä nämä sammattilaiset ole minua hylänneet. Apua hakevat niin sairauksiin kuin muihinkin ongelmiin. 
-        Voisin minä tästä vielä lähteä ja käydä vaikka Lammilla. Siellä se vanha reissumiehen laukku vielä odottaa. Voisin käydä vaikka Turussa. 
-        Turkuun on vuonna 1968 pystytetty patsas, jossa minäkin olen mukana. Siinä me Runebergin ja Snellmanin kanssa olemme syksyllä 1822, akatemiaan juuri kirjoittautuneina. Sanovat meitä kolmeksi vekkuliksi. Neljäs vekkuli voisi tietysti olla Harry Kivijärvi, veistäjä. 
-        Mutta oletteko huomanneet, kuinka kauniisti puut näin syksyllä punertuvat. Kelpaa tässä istuskella. 


Kesällä 2012 tapasi Elias Lönnrotin monta kertaa. Tein hänestä sitten oikein haastattelunkin. 
Haastattelu on aikaisemmin julkaistu Lohjan Kotiseutrutkimuksen Ystävät ry:n puolivuosittain ilmestyvässä julkaisussa, Kirkhakkisessa. 


lauantai 4. elokuuta 2018

Kymmenen pientä varvasta


Ne ovat kuin puolukat tai satupuun marjat. Pienet ja kauniit, oikeassa järjestyksessä, pikkuisen pojan varpaat. Niitä on lupa rakastaa, ehdoitta, täydesti. On onni rakastaa koko poikaa, suloisesti vauvalta tuoksuvaa tuhisevaa kääröä. 

Tähän maailmaan varpaat ovat tutustuneet vasta muutaman päivän ajan. Ja silti, jo nyt niillä tuntuu olevan tavoite ja suunnitelma. Oppia kävelemään ja astua omalle polulle. 

Pienen pojan elämä on ollut unta ja lyhyitä valveillaolon hetkiä. Koko maailma on uusi ja se pitää ottaa haltuun, kokonaan, mutta vielä ei ole kiirettä. Kasvamisesta muistuttavaa nälkää, lämmintä maitoa ja turvallinen syli. Sitten taas, lyhyen hetken jälkeen, unta. 

Elämän äänet ja valot ympärillä, kesäpäivän lämpö iholla kuin pehmeä paita, kesäyön tumma hämärä. Hiljaista tuhinaa ja vähän äänekkäämpiä sanoja. Puhe on vielä yksitavuisia repliikkejä. NälkÄÄÄÄÄ, märkÄÄÄÄ, väsyttÄÄÄÄÄÄ, tylsÄÄÄÄÄ, kylmÄÄÄÄÄ, ikävÄÄÄÄÄÄ. Se, joka rakastaa ja hoivaa, ymmärtää kyllä äänenpainostakin. 

Pikkuinen poika tutkii maailmaa, tutustuu siihen, kaikilla aisteillaan. Tuntee oman painonsa alustaa vasten, haroo ilmaa sormillaan, tarttuu ojennettuun sormeen, kääntää päätään. Katseessa loistaa kevätkukkien sinisyys, satujen ja unelmien väri. 


Meille pieni poika on todeksi tullut onni. Elämä on nupullaan, matka toiveiden, unelmien ja oppimisen kautta aikuisuuteen alkanut. Toivottavasti arki ei koskaan kokonaan nujerra sinisten silmien lämpöä. 

Pienokainen lepää turvallisesti aikuisen lähellä, mutta hetkeäkään hän ei ole paikoillaan: jokaisessa kuvasta, joka uudesta ihmisestä on otettu, näkyy muutos, liike.  Ilme on vaihtunut, käsi siirtynyt uuteen asentoon, silmät sipristelleet, suu mutruillut. Pikkuinen on vain näennäisesti hiljaa, oikeasti koko ajan liikkeessä. Jumppa jatkuu, jumppa, joka alkoi jo äidin sydämen alla. Niin kuuluukin olla. 

Maailma odottaa, vanhemmat ja isosisko, isovanhemmat ja koko suku. Kavereita unohtamatta. Monta syliä, monta kättä, monta sydäntä valmiina ottamaan vastaan. 


Pienen ihmisen kuvaa ei näillä sivuilla eikä muualla somessa saa jakaa. Aikanaan hän saa itse määritellä oman roolinsa sähköisissä medioissa. Kunnioitamme sitä.