Taas suvi armas ilmaantuu

 

Taas suvi armas ilmaantuu  

Sammatin kirkossa 23.6.2025

 

”Jättiläinen kulki Torniosta Hankoniemeen päin kantaen seljässään täysinäistä santasäkkiä. Hän oli matkalla fyllämään merta sannalla. Mutta säkki vuosi. Ja siitä sannasta, joka näin valui säkistä maahan, tuli sitte nummen selkää pitkin matkaa. Täten on muodostunut Lohjanselkä ja muut simmoset.”

 

Maaperä, jolla olemme, on siis jättiläisten rakentamaa. 

Jättiläiset ovat rakentaneet lähiseutujen vanhimmat, kiviset kirkot. 

 

Tervetuloa aikamatkalle!  

 

Jättiläiset olivat matkalla Lohjalle. Mukanaan oli kivimöhkäle, jolla aikoivat murskata kirkon. Lohjan pitäjässä, Maksjoen tienhaarassa tuli vastaan muija, jolla oli seljässään säkki täynnä vanhoja kenkärajoja. Jättiläiset kysyivät muijalta: ”Kuinka pitkä matka täst on Lohjan kirkol?” Muija, joka arvasi jättiläisten aikeet, vastasi: ”Niin pitkä, et olen ehtiny kuluttaa näin paljo kenkii.”  Tästä suuttuivat jättiläiset niin, että heittivät matkansa sikseen ja jättivät kiven siihen paikkaan.  

 

Jättiläisten jäljiltä on maastossa isoja kivenlohkareita. Täällä lähelläkin. 

”Jättiläinen oli matkalla Karjalohjalle. Kukkarossaan hän kantoi kiveä aikoen sillä murskata Karjalohjan kirkon. Tultuaan sille kohdalle, missä kivi nyt on, hän kuuli kirkonkellojen soivan, jolloin peljästyi niin, että pudotti kiven maahan, jätti sen siihen ja lähti pakoon. 

– Jos kivi joskus kuulee kirkonkellojen soivan, kääntyy se silloin tielle.”

Vanhat sammattilaiset ovat puhuneet isoista kivistä, niistä on käytetty nimitystä vaha. Karjalohjan tien varressa oleva iso kivi on ollut haltjavaha tai halkjvaha.

 

Jättiläiset, pirut ja hiidet ovat täällä mellastaneet. Jättiläiset ovat tapelleet keskenään, heitelleet toisiaan kivillä ja siksi maastossa on kiviröykkiöitä.  

 

Jättiläisten kanssa eläminen ei ehkä aina ollut helppoa, mutta onneksi huomattiin, että jättiläisiä on helppo jymäyttää, suuresta koostaan huolimatta ne ovat tyhmiä. Jättiläiset riitelivät, tappelivat, ne olivat kateellisia ja mustasukkaisia toisilleen. 

Kirkon paikka löytyy 

 

Sammatin kirkko on sammattilaisten, ei jättiläisten aikaansaama, mutta ei täälläkään kirkon rakentaminen aivan yksinkertaista ollut. Kirkon paikkaa piti etsiä. 

 

Niemenkylästä Sammatinkylään ja Niemenkylästä Karjalohjalle vievän tien risteyksessä, entisen Oinoon sahan paikkeilla, pitäisi vieläkin oleman erotettavana paikka, johon kirkko ensiksi aijottiin pystyttää. 

 

Kun kirkkoa ryhdyttiin rakentamaan, rakennustyö onnistui huonosti.  Se, mikä päivällä saatiin pystyyn, luhistui aina yöllä. Paikka oli kirkon paikaksi sopimaton. 

 

Silloin valjastettiin Pousun talon ’kaksoishärjät’ kivireen eteen ja rekeen pantiin kirkon peruskivi. Kirkko päätettiin rakentaa paikalle, johon härjät ensi kerran pysähtyvät. Tämä tapahtui juuri sillä paikalla, jossa Sammatin kirkko nykyisin on. Kun härjät saapuivat tälle paikalle, ei niitä saatu enää millään keinolla kulkemaan eteenpäin.  

 

Tarina ei kerro, oliko kyseessä 1666 pystytetty kirkko vai tämä nykyinen. 

Entisaikoina käytettiin vetojuhtina härkiä. Keskisuuressa talonpoikaistalossa on ollut 2 tai 3 paria härkiä niillä suoritettiin kaikki kotiajot ja peltotyöt. Kaupunkimatkat sekä kirkko- ja kyläreissut tapahtuivat hevoskyydeillä.   

 

Reino Silvannon Sammatti-kirjassa vuodelta 1930 on kuva Anton Henrikssonista, Sammatin viimeisestä härkämiehestä ja Lahdenpohjan Kalle Himbergistä, miehet juttelevat muinaisia.  Sama kuva on myös Sammatin historiateoksessa 2002.

 

Kun Sammattiin rakennettiin ensimmäinen kirkko 1666 ja tämä nykyinen 270 vuotta sitten, jättiläisistä tai piruista ei onneksi enää ollut riesaa. Kirkon rakentaminen vuosina 1754-55 oli suuri ponnistus, kaikki voimavarat piti käyttää tarkkaan, työvoima, raaka-aineet ja rahat.  Rakentamiseen osallistui 30 verotaloa.  

 

Sammattilaiset ovat 270 vuotta huolehtineet kirkostaan, kohentaneet sen ulkoasua, korjanneet ja parantaneet sitä. Rakentajat, jotka temppeliä pystyttivät, olivat ammattimiehiä, jotka signeerasivat työnsä puumerkeillä. 

 

Sammatin kirkko on taideteos ja aarre, vanha hyvän käsityön jälki näkyy kaikkialla. 

Paikkarin torpan pihamaa keväällä 2025.

Lönnrotin aika Sammatin kirkon historiassa 

Sammatin kirkon tarinan voi, ehkä epätieteellisesti, jakaa ainakin kahteen vaiheeseen – aikaan ennen Lönnrotia – noin 105 vuoden jaksoon ja professori, kamarineuvos Elias Lönnrotin aikaan, joka alkoi vuoden 1860 tienoilla, 165 vuotta sitten. 

Elias Lönnrotin elämäntyön merkitys näkyy Sammatissa vieläkin.  

 

Elias Lönnrot syntyi Sammatin Paikkarilla 9. huhtikuuta 1802. Hänen opintiensä alkoi Tammisaaressa, hän opiskeli Turun akatemiassa, ensin filosofiaa ja sitten lääketiedettä Turun palon jälkeen opinnot jatkuivat Helsingissä, minne yliopisto oli siirretty. 

 

Valmistuttuaan Lönnrot sai paikan Kajaanin piirilääkärinä. Työvuosinaan hän alkoi yhä enemmän omistautua kansanrunoudelle, hän anoi ja sai virkavapaata ja teki runonkeruumatkoja, näistä runoista syntyi sitten Kalevala. Parantajasta tuli kielitieteilijä, Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen professori. 

 

Kajaanin aikanaan, vuonna1848 Lönnrot solmi avioliiton Oulusta lähtöisin olevan värjärimestarin tyttären Maria Piponiuksen kanssa. Perheeseen syntyi viisi lasta, Elias-poika, joka kuoli jo parivuotiaana Kajaanissa sekä tyttäret Maria, Ida, Elina ja Tekla. 

 

Vuonna 1854 Elias Lönnrot nimitettiin suomen kielen professoriksi ja perhe muutti Helsinkiin. 1800-luvun puolivälissä Lönnrotin perhe alkoi viettää kesiä Sammatissa, Mikkolan ja Mannin taloissa. Täysinpalvelleena professorina Lönnrot muutti takaisin Sammattiin. Vuonna 1862 hankittiin Nikun talo, jota laajennettiin ja kohennettiin. 

 

Ensimmäiset Sammatin vuodet olivat onnellisia. Synkät pilvet alkoivat kuitenkin pian kasaantua. Lönnrotin puoliso Maria (s.1823) sairastui tuberkuloosiin – siis keuhkotautiin – ja kuoli 1868, 45-vuotiaana.  Heidän avioliittonsa oli kestänyt 20 vuotta.  

 

Vuonna 1874 Maria-tytär menehtyi 21-vuotiaana äitinsä tavoin keuhkotautiin. 

Kun perhe pieneni, Nikulta muutettiin vuonna 1876 pienempään ja rauhaisaan Lammin taloon. Vuoden 1876 joulukuussa Elina menehtyi kurkkumätään 18-vuotiaana.  

Vuonna 1879 Tekla, perheen nuorimmainen ja isänsä silmäterä sairastui tuberkuloosiin ja menehtyi 18-vuotiaana. Ainoastaan Ida eli isäänsä kauemmin. 

 

Ida-tytärkin oli saanut keuhkotautitartunnan, mutta parantunut. Hän oli opiskellut Jyväskylän seminaarissa, mutta sairaus keskeytti opinnot ja pakotti palamaan kotiin. Tuberkuloosia luultiin perinnölliseksi sairaudeksi, Jumalan rangaistukseksi, mikä varmaankin vaikutti hoitoon. 

 

Ida Lönnrot kerrotaan kärsineen suurmiehen tyttären roolista – tukahduttiko isän osaksi tullut palvonta Idan tulevaisuudensuunnitelmat? Ida huolehti isästään ja joutui luopumaan omista toiveistaan. Älykäs ja sanavalmis tytär varmaankin kaipasi itsenäisempää roolia. 

Perheen tukena oli Miina Lönnrot, Elias Lönnrotin veljentytär Serafia Wilhelmiina, Miina, luotettu taloudenhoitaja, joka huolehti tyttäristä ja perheen taloudesta. Miina oli mukana jo Kajaanissa ja hän oli uskollinen perheelle Elias Lönnrotin kuolemaan saakka. 

 

Miina Lönnrot tunnettiin myöhemmin taitavana käsityöihmisenä ja pitokokkina. Sammatissa on hänen vanhuudenkotinsa, Miinan Mökki, jonka vuosittain järjestettävä käsitöiden myyntinäyttely kunnioittaa taitavan tekijän muistoa. 

Lammin talo, Lönnrotin vanhuudenkoti.

Elias Lönnrotin kuolema ja perunkirjoitus 

 

Kun Elias Lönnrot 82 vuoden korkeassa iässä kevättalvella 1884 kuoli, Ida Lönnrot organisoi yhdessä Miinan ja Lönnrotin luotetun asiainhoitajan, kanslianeuvos Carl Gustaf Borgin kanssa kodin purkamisen ja irtaimiston huutokaupan. 

 

Irtaimiston huutokauppa oli yleisesti käytetty ja tehokkain tapa päästä eroon ylimääräisestä tavarasta. Lammin talon irtaimistoa oli niin paljon, että sitä huutokaupattiin kahdessa erässä. 

 

Kun irtaimisto oli myyty, Ida isänsä toiveen mukaisesti myi Lammin talon. Elias Lönnrot ei ollut halunnut, että koti jäisi museoksi, Runebergin kodin tapaan. 

 

Pian sen jälkeen, kun kotitalo oli myyty, Ida muutti ulkomaille. Ensin Ingmanin sisarusten luo Saksaan – lopulta hän päätyi Italiaan, Sienaan, missä hän kuoli 60-vuotiaana vuonna 1915. Elämänsä viime vuosina Ida Lönnrot sairastui reumaan ja sokeutui. Idalla on varallisuutta, hän tuli toimeen, mutta välillä hänellä oli ongelmia asiainhoitajien kanssa. 

Idan viimeinen leposija on Sienan hautausmaalla. Idan kuollessa Elias Lönnrotin ydinperheen tarina päättyi. 

 

Kirjailija Pekka Lounela – Lönnrotin sukua, jälkipolvia – on kirjoittanut Kotiseutuliiton Hiidenkivi-lehteen käynnistään Idan haudalla. Myöhemmin julkisuudessa on ollut tieto, että Idan hauta olisi kadonnut. Tieto oli onneksi ennenaikainen, hautapaikka on tiedossa, Ricuccin perheen hautakiveen on liitetty Ida Lönnrotista kertova laatta. 

Lönnrot oli jonkin aikaa Anna ja Eva Ingmannin holhooja. Anna ja Eva olivat professorin tyttäriä, mutta he menettivät vanhempansa jo nuorina, jolloin Elias Lönnrotista tuli heidän holhoojansa.  Annasta tuli taidemaalari ja Evasta muusikko. Anna Ingmanin omakuva on kuvattu Ateneumin Rajojen rikkojat -näyttelyssä, joka jatkuu elokuulle 2025.

 

Lönnrot yli 20 vuotta kirkon mesenaattina

 

Elias Lönnrotin eläkevuodet Sammatissa olivat täynnä perhe-elämän murheita ja vastoinkäymisiä. Perhesuruista huolimatta hän oli yli 20 vuoden ajan merkittävä Sammatin kappeliseurakunnan tukija.  Hän oli mesenaatti, niin henkisesti kuin taloudellisestikin.

 

Sammatin kappelin emäseurakunta, Karjalohja rakensi 1850-luvulla uutta kivikirkkoa ja halusi taloudellisista syistä lakkauttaa Sammatin kappelioikeudet. Jumalanpalvelusten pitäminen oli vaarassa loppua, koska kappalaisia ei olisi saatavilla. 

 

Elias Lönnrot – joka ei ollut pappi eikä siksi voinut toimia liturgina – sai aikaan järjestelyn, jonka ansiosta Sammatissa voitiin pitää jumalanpalveluksia ilman alttarimenoja. Sunnuntaisin saatiin lukea saarna postillasta sekä yhteisön elämän kannalta tärkeät kuulutukset. Kirkolliset kuulutukset olivat ennen sanomalehtien aikaa kaikkein tärkein uutiskanava. 

 

Elias Lönnrot on noussut noin sata kertaa Sammatin kirkon saarnastuoliin. Lönnrotin kanssa saarnanlukijana vuorotteli ensin Israel Werlander, Ylitalon isäntä ja ystävä Tammisaaren kouluvuosilta, myöhemmin tulivat muun muassa talollinen C.A. Malmgren (Mallaan isäntä), opettaja K. A. Jurva ja opettaja Magnus Nevalainen lukemaan kirkossa. Myöhemmin, kappelioikeuksien palauttamisen jälkeenkin, oli myös muita lukijoita, ellei kappalaista saatu paikalle. Historioitsija Reino Silvanto kutsuu tätä ajanjaksoa kansanmiesten saarnakaudeksi.  

 

Eläkeläisellä riitti myös tieteellisiä töitä. Sammatin vuosinaan Elias Lönnrot laati yhdessä avustajiensa kanssa suomalais-ruotsalaista sanakirjaa. Sanakirjan kustansi SKS, viimeiset arkit saatiin painosta pari vuotta ennen Lönnrotin kuolemaa. Sanakirja on todella laaja, siinä on 2400 sivua ja 200 000 hakusanaa. 

 

Kirkkokin tarvitsi apua. Arkkipiispa Bergenheim pyysi vuonna 1862 Lönnrotia virsikirjakomitean johtajaksi. Elias Lönnrot oli tähän tehtävään itseoikeutettu, suomen kielen ja suomalaisen runouden tuntijana. Ruotsin kielestä käännetty 1701 virsikirja oli saatettava suomen kielen mukaiseen asuun. Kieli oli yli sadan vuoden aikana kehittynyt ja tekstimuodot olivat vakiintuneet. Lönnrot oli jo ennen tätä tehtävää kirjoittanut joitakin virsitekstejä. Artikkeleissaan hän arvosteli vanhojen virsisuomennosten sanamuotoja, teksteissä oli tynkäsanoja ja koronpolkua. 

 

Vuonna 1886, kaksi vuotta Lönnrotin kuoleman jälkeen julkaistu suomenkielinen virsikirja tunnetaan Lönnrotin virsikirjana – hän korjasi vanhojen virsien kieliasua, suomensi ja kirjoitti uusia tekstejä. Tauno Väinölä mainitsee Lönnrotin laatineen virsikirjatyöhön liittyen yhteensä 13 virsijulkaisua. Laajin niistä on Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi, 569 virttä. Väliaikaisessa suomalaisessa virsikirjassa virsiä on 500. Kuinka moni näistä virsistä on sävelletty – tai liitetty tuttuun sävelmään – siitä en ole löytänyt tietoja.  

Lutherin postilla ja vanhoja virsikirjoja.

Vuoden 1886 virsikirjassa oli 17 Lönnrotin alkuperäistä virttä sekä 64 suomennosta, hänen säkeistöjään oli vielä 25 muussa virressä ja uudistuksiksi oli hänen nimiinsä merkitty 206 virttä. 

 

Vuoden 1986 virsikirjassa on jäljellä yhdeksän Lönnrotin omaa virttä, 41 suomennosta ja 20 hänen uudistamaansa virttä. Nykyisessä virsikirjassa on yhdeksän Lönnrotin omaa virttä, kuuteen virteen hän on tehnyt merkittäviä korjauksia, lisännyt säkeistöjä tai muuten muokannut, lisäksi on 41 suomennosta ja 20 uudistettua virttä. 

 

Suomentajana Lönnrot on joutunut luottamaan kielitaitoonsa ja kielen tajuunsa. Hänellä ei ollut yhtä hyviä sanakirjoja käytössään kuin meillä nykyään, mutta kotikirjastossa on ollut useita eri maiden ja kirkkojen virsikirjoja ja kielioppaita. 

 

Elias Lönnrot arvosti lukutaitoa ja sivistystä. Hän perusti Sammattiin 1863 kirjaston, vuonna aloitti 1868 kansakoulu. Elias Lönnrotin testamenttivaroilla perustettiin 1898 Sammattiin emännyyskoulu.  

Kirkon korjaus 1879 

 

Kirkon mesenaattina Elias Lönnrot ei huolehtinut vain hengellisestä tai henkisestä hyvinvoinnista. 

Kirkko, jota Elias Lönnrot saarnastuolista katseli, oli vaatimattomampi kuin tämä, jossa me olemme. Kirkkoa korjattiin vuonna 1879 ja silloin Lönnrot sai käyttää asiantuntemustaan. Harva tuon ajan suomalainen oli käynyt yhtä monessa kirkossa kuin Lönnrot matkoillaan. 

 

Lönnrotin taloudellinen tuki seurakunnalle oli huomattava. Kappeliseurakunnan rakennuskassassa oli 80 markkaa rahaa, Lönnrot lahjoitti korjauksiin 155 markkaa. Korjaustyöt suoritettiin 8 viikon aikana. 

 

Reino Silvannon historian mukaan korjaustyön kokonaiskustannukset olivat noin 3000 markkaa, työhön käytettiin kunnan päivätöitä ja materiaaleja. Alttariseinän yhden ikkunan tilalle tuli kaksi. Ikkunoita suurennettiin puolikaaren verran, porstuasta tuli pikkukirkko, kulku saarnastuoliin muutettiin sakaristosta. Kirkon pääoveksi tuli alttaria vastapäätä oleva ovi. Seiniin tuli puhtaan vaaleanpunainen, valoisa savirappaus. Kulku saarnastuoliin korjattiin samanlaiseksi kuin se oli Heinolan vanhassa kirkossa, näin saatiin lisää tilaa penkkejä varten. 

 

August Ahlqvistin Lönnrot- elämäkerta.

Elias Lönnrot innosti tutkijoita 

 

Elias Lönnrotin vaikutus elinaikanaan oli suuri, Kalevala teki hänestä kuuluisan Suomen ulkopuolellakin. Suomessa hän oli ihailtu ja luotettu. Lönnrotin vaikutus jatkui ja jatkuu hänen kuolemansa jälkeenkin. 

 

Elias Lönnrot oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajia ja alkuunpanijoita. SKS oli 1830-luvulta alkaen tärkeä suomalaisen kulttuurin vaalija ja kokoaja. 

 

Vuonna 1841 alettiin julkaista SUOMI-nimistä aikakauskirjaa, jonka julkaisijaksi pian tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Ensimmäisten numeroiden sisältö oli ruotsinkielinen, vuodesta 1844 lähes kokonaan suomenkielinen. Lönnrot oli alusta alkaen mukana aikakauskirjan toimittamisessa. Lönnrot julkaisi ensimmäisissä numeroissa sananlaskuja ja arvoituksia – ruotsiksi. Myöhemmin myös suomeksi. 

 

Suomi-aikakauskirjan tekijät olivat innostuneet suomen kielestä ja kulttuurista. Tieteentekijät olivat totisia ja tosissaan, tutkijat kulkivat eri puolilla Suomea ja merkitsivät muistiin sanoja, paikannimiä ja kansantapoja. Myös Lönnrot kirjoitti lehteen, Lönnrotin työn arvostus heijastuu sivuilta. 

 

Lehdessä myös raportoitiin seuran toiminnasta: siinä julkaistiin keskustelemuksia, tarkkoja keskustelupöytäkirjoja seuran kokouksista. Lukij todella tiesi, mistä oli puhuttu. 

 

Yksi innokkaista tutkijoista on ollut Paavo Salonius, (1839-1885), opettaja ja suomentaja ja tiedemies. Salonius on kesällä 1869 tehnyt matkan kielimurteen tutkimusta varten Kiskon, Karjalohjan, Lohjan, Vihdin ja Nurmijärven pitäjissä. Pitkä reittiselostus on julkaistu vuonna 1872, se lienee Saloniuksen laajin tuotos. 

 

Tekstin aloitus tuo mieleen Topeliuksen: 

Karjalohja on luontonsa puolesta mitä kauniimpia Uudellamaalla, järviä, kukkuloita, viheriöitseviä laaksoja ja lehtimetsiä. Nykyisestä pitäjästä on melkein koko emäkirkko ennen kuulunut Karjan pitäjään. Sammatti taas on kuulunut Lohjan pitäjään. Rajan sanotaan käyneen Lohjantaipaleen kylän kohdalla.  

Karjalohjan kirkko (rak. 1860) joulun aikaan. 

Salonius raportoi Karjalohjan kirkkojen vaiheita: 

Vuonna 1547 oli Karjalohjalla saarnahuone. Sittemmin se oli Karjan kappelina vuoteen 1614, jolloin erotettiin eri pitäjäksi (Strandberg, Herdaminne). Pitäjään tuli kuulumaan osia Karjan ja Lohjan pitäjästä, josta sen nimi Karjalohja.  

Nykyinen kirkko, joka on harmaasta kivestä, on rakennettu 1860 korkealle harjulle liki Puujärveä.  Tämä kirkko on kumminkin neljäs pitäjässä, sillä pait yllämainittua saarnahuonetta perustettiin (funderades) vanhan muistokirjoituksen mukaan 1674 kirkko. Se on luultavasti rakennettu pappilan maalle, jossa vieläkin näkyy merkkiä hautausmaasta. Sen jälkeinen kirkko, josta vielä on hautausmaa ja kellokastari jäljellä, oli rakennettu 1745 lähelle nykyistä kirkkoa. 

 

Tässä kirkossa vielä tallitettiin useita Vanhojen pyhien kuvia, puusta tehtyjä; vaan kun kirkko kellokastarineen muutama vuosi takaperin myytiin julkisessa huutokaupassa, katsottiin myös hyväksi myydä kaikki nämät kuvat. 

 

Lohilammen kylässä Sammatin kappelissa Salonius kertoo nähneensä kaksi, nimittäin neitseen Marian kuvan, lapsi sylissä, melkein täysikokoisena, ja Vapahtajan kuvan ristin päällä.  Kummastakin oli maksettu 10 kop. hop. Ostaja oli ne sitten uudesti maalauttanut ja kun eivät muutoinkaan olleet mitään taidekaluja, olivat ne nyt peräti kamalat nähdä.  

Vaikka eivät olisikaan suuresta taiteellisesta arvosta, niin sopisi seurakunnan kuitenkin jollakulla tavalla säilytellä tällaisia muistomerkkiänsä kuluneista ajoista. 

 

Saloniuksen tutkimusmatka ulottui myös Lohjalle.  

Lohjan pitäjä on vanhimpia Uudellamaalla. Tätä todistaa seurakunnan vanha kirkkokin, joka luullaan rakennetuksi jo 13:nen sataluvun alussa, ehk’ei vuosilukua tiedetä; sillä v. 1323 mainitaan eräs Ingvaldus seurakunnan johtajana (curatus). 

 

Kirkko on harmaasta kivestä ja hyvin iso, verraten muihin tänaikaisiin kirkkoihin.  Kirkon, porstuan ja sakariston katto ja seinät ovat ennen olleet vallan täynnä maalikuvia pyhästä raamatusta ja pyhien elämästä, ehkä sellaisia kuvia on joukossa, joiden merkitystä ei kukaan voine selittää. Evankelistat ovat kuvatut eläinten hahmossa.

 

Näistä maalauksista ei ole enää jälellä kuin ainoastaan kuvat kirkon katossa.  Kaikki muut kuvat ovat, jo useita vuosia takaperin, provasti Forsman vainaan toimesta valkomaalilla peitetyt. Näiden kuvien seassa on myös helvetti, joka oli maalattu niin hirveästi, että ’heikkopäitten’ sanotaan ’pyörtyneen’ sitä katsellessa. Taideteoksia eivät suinkaan ole. 

 

Näistä kuvista käy puhe pitäjässä, että eräs naisihminen olisi ne maalannut ja sill’aikaa asunut kirkon porstuan ullakossa, missä vielä sanotaan olevan vitsakimppuja, joiden päällä neito oli maannut. Hauskuutena oli hänellä ollut kuttu, jonka maidosta hän eli. Palkaksensa työstä oli hänelle se, että hän, viimeisen kuvan maalattua, putosi alas katosta ja – kuoli. 

Lähteellä 

 

1800-luvun suurmiehet näyttävät nykyään monoliiteilta, yksittäisiltä hahmoilta. Kun tutustuu heidän yhteydenpitoonsa, huomaa, että näillä herroilla oli yhteistyötä ja hyvät suhteet keskenään, nykyään puhuttaisiin verkostoitumisesta. 

 

Lönnrot suomensi useita Runebergin runoja otsikolla Kokeita suomalaisessa laulannossa. Suomennokset julkaistiin mm. Suomi-aikakauskirjassa. Kirkkoillassa Karjalohjan kirkkokuoron lauluryhmä esitti Runebergin runoon sävelletyn laulun Lähteellä.  

 

Kirjailija ja historioitsija Zachris Topeliuksen kanssa Lönnrot oli ystävystynyt jo varhain, hänen isänsä tohtori Zachris Topelius vanhempi oli yksi ensimmäisistä kansanrunojen kerääjistä.  Tunnetuin varhaisista Sammattiin ja Sammatin kirkkoon liittyvistä kirjallisuusviitteistä on Zachris Topeliuksen Maamme-kirjassa. Topelius viimeisteli kirjaansa kesällä 1875 Karjalohjalla, Kukkasniemessä. Elias Lönnrot kävi tuttavaansa ja työtoveriaan tervehtimässä, Lönnrot oli Topeliuksen Toini-tyttären suurkummi.    

            

Topeliuksen kuvaus Paikkarin torpasta on haltioitunut:  

Matkalainen kulkee vehmaan Karjalohjan kautta karumpaan Sammatin kappeliin, näkee pienen kylän, kouluhuoneen ja puisen, köyhän kirkon, taivaltaa metsien halki Haarjärvelle ja saapuu Paikkarin torpalle. Vaikka torppa on vaatimaton, sillä on sijansa Suomen historiassa, se on ollut Elias Lönnrotin lapsuudenkoti. 

 

Tässä on erämaiden suuri rauha; tänne tunkeupi harvoin melu elämän taisteluista. Luonto on tässä kokonaan vakaassa yksinkertaisuudessaan, syvästi totisena, hiljaisuudessa miettivänä. Metsä levittää lemunsa, järvet kiiluvat ja koivun tuuhevien oksien peitossa laulaa yksinäinen lintu Suomen kauneutta.

                      Maamme kirjan ensimmäinen suomennos, digitoitu.

 

Maamme kirjasta on julkaistu useita painoksia, sitä on täydennetty ja korjattu, ajan mukaan. Se sukupolvi, joka kävi kansakoulunsa ennen toista maailmansotaa, tutustui Topeliuksen kuvaan suomalaisesta kulttuurista ja tiesi hyvin, kuka on ollut Lönnrot.  Lönnrot-nostalgian juuret ovat tässä, Maamme kirjan sivuilla. 

 

Lönnrotia juhlittiin hänen 80-vuotispäiviensä aikaan vuonna 1882. Juhlakiertue, joka Lönnrotille suunniteltiin, kävi vanhuksen voimille, myöhemmin hän loukkasi jalkansa ja sairastui ruusuun – sairastelu heikensi hänen voimiaan. 

 

Elias Lönnrot siirtyi tuonilmaisiin Lammin talossa Sammatissa 19. maaliskuuta 1884. 

On varmasti myös Topeliuksen rakentaman suurmieskuvan ansiota, että Elias Lönnrotin kuolemasta tuli suuri valtakunnallinen uutinen ja puheenaihe. 

 

Elias Lönnrotin hautajaiset ovat olleet ilmeisesti vieläkin suurin tapahtuma, mitä Sammatin kirkossa ja kirkkomaalla on järjestetty. 

 

Lönnrot-vyörytys

 

Suomalaisessa lehdistössä Lönnrotin kuolema ja hautajaiset huomioitiin laajasti. Lehdet julkaisivat muistokirjoituksia, muistopuheiden referaatteja, runoja, jonkin verran myös kuvia. Kuvien painaminen oli harvinaista, sillä se oli todella kallista, monissa lehdissä on käytetty samoja kuvalaattoja. 

Osa artikkeleista on varmaankin kiertänyt lehdestä toiseen, sillä Lönnrotista haluttiin julkaista kirjoituksia, olla mukana. Lehdistössä näkyy todellinen Lönnrot-vyörytys. Uusi vyörytys alkoi, kun Lönnrotin satavuotisjuhlaa vietettiin, sitten Kalevalan 100-vuotisjuhla.  

 

Lehdistön merkitys tiedonvälityksessä lisääntyi 1880-luvulla, perustettiin uusia lehtiä ja painotekniikan kehitys mahdollisti joukkoviestinnän. Suomalaisten lukutaito koheni ja yhä useammalle alkoi olla taloudellisesti mahdollista tilata lehtiä. Posti otti lehtien jakelun hoitaakseen.  

 

Lönnrotin kuoleman jälkeen koettujen tunteikkaiden ja lähes palvovien mielenilmausten jälkeen tilanne vähitellen rauhoittui, mutta Sammattia kohtaan on tunnettu kiinnostusta juuri Lönnrotin takia. 

 

Kirkkomaan kiviaitaa.

Elias Lönnrotin testamentti

 

Elias Lönnrot jätti suomalaisille merkittävän kulttuuripääoman, joka ei ole pelkästään testamentti. Lönnrotin testamentti on luettavissa SUOMI-aikakauskirjan sivuilta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keskustelemuksissa on tietoa testamentin toimeenpanosta. 

 

Lönnrot oli varautunut turvaamaan tyttäriensä tulevaisuutta, mutta vain Idalle voitiin maksaa elinkorkoa, Idan sisarukset olivat jo edesmenneitä. Idan elinkoron senaatti muutti pian eläkkeeksi. Tyttärien tueksi aiotuilla rahavaroilla perustettiin emännyyskoulu – Lönnrot tosin kaavaili tytöille tarkoitettua kansakoulua, mutta testamentin toimeenpanijoiden kaukokatseisuuden ansiosta siitä tuli emännyyskoulu, emäntäkoulu ja lopuksi kotitalousoppilaitos. Koulu toimi 89 vuotta, kokonaan sen toiminta loppui 2016.  

 

Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura täytti sata vuotta vuonna 1931, Mustlahden koulun opettaja Helmi Ranne riimitteli 

             Koska piika pikkarainen, 

Lapsi nuorin Lönnrotimme,

Eliaan Emännyyskoulu 

syrjäisessä Sammatissa...      

 

Runo on pitkä, kalevalamittaan sommiteltu. Helmi Ranne opetti oman työnsä ohella monien vuosien ajan Elias Lönnrotin Emännyyskoulun oppilaille Kalevalaa. 

 

Elias Lönnrot määräsi testamentissaan kotikirjastonsa ja kirjallisen jäämistönsä luovutettavaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Seura hallinnoi kirjoja ja jakoi niitä eri puolille Suomea. Kaupungit ja organisaatiot, joiden kanssa Lönnrot oli toiminut, saivat kukin oman osansa. Myös Emännyyskoulu Sammatissa sai näitä kirjoja. 

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa on pidetty Kartuntakirjaa, johon on merkitty kaikki kirjat, jotka seuralle sen ensimmäisinä vuosikymmeninä on lahjoitettu. Musteella, ainutlaatuisen kauniilla käsialoilla kirjan viivoitetuille sivuille on kirjattu kaikkien seuran käyttöön saatujen kirjojen tiedot. 

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastoon siirrettiin noin 600 kirjaa Elias Lönnrotin kotikirjastosta. Niitä kirjoja, jotka siirtyivät Lönnrotin kokoelmasta muualle, ei tiettävästi ole luetteloitu. 

 

Vaikka suomalaisilla tiedemiehillä ja tutkijoilla ei kovin monta Suomessa julkaistua sanakirjaa apunaan ollut, Kartuntakirjasta käy ilmi, että Elias Lönnrotilla on ollut paljon eri kielisiä kirjoja, useita virsikirjoja, sanakirjoja, kielioppaita. Tieteellisiä tutkielmia – ja varmasti paljon muutakin. Kartuntakirja on digitoitu ja siksi arvokasta aineistoa on helppo tutkia. 

 

Sammatin kirjastossa, jonka Lönnrot 1863 perusti, on Elias Lönnrotin muistokokoelma, joka on ansiokkaasti luetteloitu. Nämä kirjat Lönnrot on elinaikanaan lahjoittanut. 

 

Kattava listaus kaikista Lönnrotin omistamista kirjoista olisi mielenkiintoinen, mutta sellaista ei ehkä ole olemassakaan. 

 

Hautamuistomerkki 

 

Isänsä hautajaisten ja perunkirjoituksen toimittamisen jälkeen Ida Lönnrot lähestyi  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, ja toivoi, että seura ryhtyisi toimiin asianmukaisen hautamuistomerkin aikaansaamiseksi Elias Lönnrotin haudalle. 

Omista varoistaan Ida Lönnrot määräsi 300 markkaa muistomerkin alkupääomaksi.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura otti asian hoitaakseen. Perustettiin toimikunta, jossa oli kanslianeuvos Borg, maisteri Schauman, rehtori Melartin. 

 

Jotta mahdollisimman moni suomalainen voisi kunnioittaa suurmiehen muistoa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura käynnisti kansalaiskeräyksen. 

Vuonna 1890 seuralla oli 887 jäsentä eri puolilla Suomea, opettajia, pappeja ja virkamiehiä. Jäsenille jaettiin keräyslistoja, joihin lahjoitukset kirjattiin. 

Kerätyt varat ja listat toimitettiin Helsinkiin.  

 

Aikanaan listojen sisällöstä tehtiin painettu vihkonen. Suomalaiset antoivat avustusta varojensa mukaan. Ensimmäinen lahjoittaja tässä luettelossa on salaniminen lähetti, joka antoi 30 penniä. Muutama markka näytti olevan tavallisin avustus. Pienistä puroista kertyi yhteensä 7469,90 suomen markkaa. Tavoitteena oli ollut saada hautamuistomerkki valmiiksi vuoden 1886 keväällä, keräys onnistui ja työ voitiin tilata. 

 

Muistopatsaan suunnitteli arkkitehti Gustaf Nyström ja sen valmisti K. V. Bergmannin kiviliike Helsingissä – yrityksen nimi on kaiverrettu patsaan jalustaan. Rautatyöt hoiti insinööri Berggren. Arkkitehdin avustajana oli insinööri Solitander. Hautapatsaan kustannukset olivat yhteensä 10028 markkaa 53 penniä, josta kivenhakkaajan osuus oli 8900.00 markkaa. Kansalaiskeräys oli tuottanut 7469,90 markkaa, noin 75 % kustannuksista.  

 

Muistopatsaassa on kaksi kuva-aihetta. Kun olen esitellyt Lönnrotin hautaa, olen usein kertonut, että tähti, joka on lähellä obeliskin huippua, voisi olla se Betlehemin tähti, johon Lönnrot loppiaisvirsissään viittaa – virren 46 hän on kirjoittanut itse, lisäksi hän suomentanut ja muokannut suomen kielen mukaisiksi loppiaisvirsiä. Loppiainen on lähetystyön juhla ja Lönnrot Suomen Lähetysseuran perustajajäsen. 

Patsaan tähti on myös Pohjantähti, suomalaisuuden symboli. Kantele on Lönnrotin soitin.  

Tähti ja kantele ovat myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sinetissä. 

Sinetissä on teksti PYSY SUOMESSA PYHÄNÄ. Patsaassa sitä ei ole.

Helatorstaina 3.6.1886 – siis kaksi vuotta Lönnrotin kuoleman jälkeen – patsas jätettiin Sammatin seurakunnan haltuun. Herrat insinööri Solitander ja arkkitehti Nyström olivat antaneet syynitodistuksen ja hyväksyneet patsaan, joka oli mittasuhteiltaan ja materiaaleiltaan sopimuksen mukainen. Luovutusjuhlassa professori Julius Krohn piti puheen ja kappalainen B. Anthoni otti seurakunnan nimissä patsaan vastaan. 

 

 

Hautapatsaskeräys oli ollut menestys. Kun myöhemmin alettiin puuhata Elias Lönnrotin 100-vuotispäivän aikaan paljastettavaa muistomerkkiä Helsinkiin, rahaa kertyi hitaammin, toki sitä tarvittiinkin enemmän.  Aika oli muuttunut, Lönnrotia toki arvostettiin, mutta sortokaudet hidastivat patsashankkeen etenemistä. 

Patsasta varten järjestettiin kilpailu, jonka voitti Emil Wikström. Kilpailuun tuli viisi ehdotusta, yksi niistä Emil Halosen. 

 

Vappuna 2025.

Sammattiin pystytetyn patsaan lähtökohtana on Eemil Halosen (1875-1950) suunnitelma. Eino Räsänen toteutti patsaan, sillä Halonen oli pari vuotta aikaisemmin edesmennyt. 

Halosen alkuperäisessä suunnitelmassa Lönnrot oli asetettu Kalevala-aiheisten korkokuvin koristellulle jalustalle. Paikkarin torpan pihapiirissä Elias Lönnrot on lähempänä katsojia. Patsas paljastettiin 1952, kun oli kulunut 150 vuotta Elias Lönnrotin syntymästä. 

 

En ehkä ole ainoa pikkutyttö, joka on tullut vanhempiensa kanssa katsomaan Paikkarin torppaa. Isä nosti minut Lönnrotin polvelle istumaan ja tilanteesta otettiin kuva, vaatimattomalla kameralla, mustavalkoiselle filmille.   

Kesäinen Sammatti 

 

En tiedä, onko tämän tapahtuman otsikkoon poimittu Lönnrotin virsiehdotuksen säe tai koko ehdotus koskaan saanut säveltä, mutta voidaan varmaan hyvällä mielellä sanoa 

Taas suvi armas ilmaantuu

 

Suvi ilmaantuu, ja Lönnrot kuvaa kesän tuloa tiedemiehen tarkkuudella. Sammatissa muistetaan, miten suvi ilmaantui, kun ensimmäiset helsinkiläisen näköiset ihmiset ilmestyivät kylänraitille. Rouvien valkoiset rimpsumekot ja laajalieriset hellehatut muistettiin kauan. 

 

Sammattia kohtaan tunnettiin kiinnostusta, myös Lönnrotin takia. Tänne tehtiin retkiä – pyhiinvaelluksia, pääasiallisesti kesällä. Helsingistä lähdettiin junalla Lohjalle, Lohjalta laivalla Oravanniemeen. Laivalta päästiin joko hevoskyydillä tai myöhemmin autolla Sammatin kohteisiin, hautausmaalle, kirkkoon ja Paikkarin torpalle. Paikkarin torppa siirtyi valtiolle 1899 ja siitä tuli museo.  

 

Marttaliiton Emäntälehdessä on kertomus tutustumismatkasta Emännyyskoululle. Matka oli tehty talvella ja jutussa harmiteltiin, miten kukka- ja kasvimaat ovat olleet lumen alla ja hedelmäpuut paljaita, lehdettömiä. Oppilaitoksen puutarhasta ei siksi saatu käsitystä. 

 

Majoitus järjestyi taloissa tai emännyyskoululla, kestikievarikin toimi 1900-luvun alkupuolelle asti. Aikakauslehdissä opastettiin retkien suunnittelijoita ja julkaistiin seikkaperäisiä matkakertomuksia. 

Kotiseutuliitto järjesti yhdessä Eteläsuomalaisen Osakunnan kanssa tutkimusmatkan Sammattiin vuonna 1931. Osakunnan 12-henkinen retkikunta oleskeli Sammatissa kesäkuun kolme ensimmäistä viikkoa, tutustui monipuolisesti sammattilaisten elämään ja tapoihin ja haastatteli muistajia. Aiheina olivat Sammatin myllyt, lastenlaulut, kansanomainen kalenteri, metsästys ja kalastus, maitotalous, riihi- ja luhtirakennukset, naima- ja häätavat, kuolemaan liittyvät tavat ja käsitykset, puhtausolot ja talot. 

 

Laaja ja kattava aineisto julkaistiin maaliskuussa 1932, julkaisussa on 122 sivua ja se on kuvitettu. Julkaisu on ollut Kotiseutu-lehden erikoisnumero, edelleenkin pätevä ja runsassisältöinen tietopaketti. Teksti on moitteetonta suomen kieltä. Kirjoittajat ovat ilmeisesti olleet joko opiskelijoita tai nuoria tutkijoita, mukana on myöhemmiltä vuosilta tai tieteellisestä kirjallisuudesta tuttuja nimiä. 

Kesälomalla Sammattiin 

 

Sammatti houkutteli paitsi tutkijoita, myös lomanviettopaikkaa etsiviä. Ensimmäisiä kesäasukkaita tuli Sammattiin jo 1800-luvulla. Ennen varsinaisten kesämökkien tai huviloiden aikaa kesäasukkaat majoittuivat muorintupiin. Talojen pihapiiriin oli tapana rakentaa isäntäparille vanhuudenkoti, syytinkimökki. Mökkiä voitiin vuokrata kesävieraille. Kaupunkilaisperheet toivat lapsensa koko kolmen kuukauden mittaisen kesälomansa ajaksi luontoon, vapauteen. Kesänviettäjiä kiinnosti Sammatin kulttuurihistoria, luonto ja kesäiset tapahtumat. 

 

Kesäasukkaina oli virkamiesperheitä. Oinoon talon Hanni Lietzen kertoi, kuinka Oinoon piharakennuksessa vietti kesiä pastori Israelin perhe, naapurissa, Kulkilla helsinkiläisen tuomarin perhe. Kun kesäasukkaat osallistuivat talojen heinätöihin, oli Oinoon isäntä oli todennut: ”Saas nährä, kumpa voittaa, laki vai evankeljumi.” 

 

Yksi ensimmäisistä kesähuviloista on Myllykylässä, Kirmusjärven rantatöyräällä seisova Tuulentupa – Sylvanderin, myöhemmin Silvannon suvun kesäasunto.  

 

1950-luvulla rakennettiin kesämökkejä – ne olivat usein todellakin mökkejä, mukavuuksina järvenranta ja huussi metsänreunassa. Marjapensaita ja kasvimaa, sillä mökillä viljeltiin elintarvikkeita talven varalle, marjametsässä käytiin ahkerasti. 

 

Kun 1960-luvun puolivälissä tullit ja maksut lievenivät ja Suomi alkoi autoistua, mökkimatkatkin helpottuivat. Rakennustekniikka kehittyi, mökkeihin hankittiin mukavuuksia ja lämmitys. Vapaa-ajan lisääntyessä kesämökeistä tuli ympärivuotisia vapaa-ajan asuntoja. Vapaa-ajan asukkaat sitoutuivat Sammattiin. 

 

Topeliuksen Maamme-kirjan ansiosta suomalaiset tulivat tietämään Lönnrotista ja Sammatista. Sammatissa on asunut – joko kesäisin tai vakituisesti - useita suomalaisen kulttuurin vaikuttajia. Pienten idyllisten järvien rannoilla on luotu taidetta ja tiedettä. Tänne on kehittynyt vahva kirjallinen traditio. 

 

Viime aikoina on alettu puhua siitä, miten ihmisellä voi olla useampi kotiseutu – Sammattiin sitoutuneelle vapaa-ajan asukkaalle oma mökki on yhtä tärkeä ja usein paljon pysyvämpi tukikohta kuin koti kaupungissa. 

 

Moni kulttuurin vaikuttaja, kirjailija, tutkija, taiteilija on ottanut Sammatin toiseksi kotiseudukseen, asettunut tänne ja tullut mukaan sammattilaiseen elämään, kesäksi ja talveksikin. 

 

Elias Lönnrotin hautamuistomerkissä ei ole päivämääriä, jotka kertoisivat suurmiehen elämän rajakohdat. Asia huomattiin jo 1800-luvun lopulla, mutta samalla todettiin, ettei niitä tarvita. Jokainen koululapsi on omasta Maamme kirjastaan oppinut tärkeät päivämäärät. Kaikki tiesivät Elias Lönnrotin merkityksen, toivottavasti tietävät edelleenkin. 

Jouluaamuna kirkossa valaisevat elävät kynttilät.  Juhla on monelle vuoden kohokohta.

Etäisyys kasvaa 

 

Etäisyys Elias Lönnrotin aikaan kasvaa. Päivämääriä pitääkin kerrata. Me emme enää ole yhtä hyvin selvillä 1800-luvun lopun elämänoloista kuin isiemme sukupolvet. 

 

Jo rahasummat, joilla olen teitä tässä esityksessä kiusannut, ovat ongelmallisia. Suomen Pankin rahanarvon muuntotaulukon avulla voi laskea, että salanimisen lähetin muistopatsaskeräykseen lahjoittamat 30 penniä nykyrahassa olisivat 1,65 €. Mutta taulukko ei kerro, kuinka paljon ihmisillä oli käteistä rahaa käytettävissään, miten sitä käsiteltiin ja siirrettiin, miten rahaan asennoiduttiin. 

 

1900-luvulla Sammatissa alkoi olla yrityksiä, mm. osuusmeijeri, saha ja turvepehkutehdas. Sammattiin perustettiin säästöpankki vuonna 1904, ja osuuskassa aloitti 1907.  Aikaisemmin ’pankki’ ollut Lainajyvästö, siis viljamakasiini. 

 

Kuva Elias Lönnrotista on ollut ihanteellinen, ihannoiva, palvova. Palvonnalla on varmasti ollut oma paikkansa ja tehtävänsä 1900-luvun alun Suomessa, se on antanut itsetuntoa ja uskoa.  Tätä henkistä johtajuutta ja tulevaisuudenuskoa on tarvittu itsenäisyyden alkuvaiheissa. 

 

Rosoisuutta on siloteltu, peitelty. Aarne Anttilan elämäkerta on pitkään ollut paras kokonaisesitys suurmiehen elämäntyöstä, mutta uusia, kriittisiä näkökulmia tarvitaan. Lönnrot on ollut kuin satuolento eikä satuolennoista synny tässä ajassa keskustelua. 

 

Risto Piekka on kirjoittanut meille uuden Elias Lönnrotin elämäkerran ja hänen kirjansa on ansiokkaasti taustoitettu. Eliaksen ajan aatemaailma tulee tutuksi. 

 

Irma Sulkusen tuore monografia Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa käsittelee Elias Lönnrotin persoonallisuutta kriittisesti, se ravistelee ihanteellista suurmieskuvaa. Kuvaus suurmiehen viimeisistä vuosista on karu. Iäkäs yksinhuoltajaisä ponnistelee töidensä parissa, tyttärien on siinä sivussa selviydyttävä. Elias Lönnrot oli kuollessaan 82-vuotias, vanhus, vaikka kunniavanhus. Voimat hiipuvat, mikä on luonnollista. 

 

Laura Lähteenmäen elämäkertaromaani Marian kirja on hieno, elävästi kirjoitettu kuvaus Maria Piponiuksesta. Maria Piponiuksesta ei ole paljon tietoa, tässä kuvataan myös naisen intiimejä tuntemuksia, synnyttämistä, lasten menettämistä, huolta perheestä. Kirjan lähdeaineisto on vankka, mutta taiteellista vapauttakin kirjailija on ottanut. 

 

Hyvä, että Lönnrotista keskustellaan. Keskustelu ja julkisuus tekee Lönnrotista elävämmän. Lönnrot on suurmies ja kestää kyllä kriittisen tarkastelun. 

 

Elias Lönnrot on ollut tämän kirkon tärkein mesenaatti. Muistelkaa häntä, aina kun olette täällä.  Lönnrotista on tässä kirkossa vain hyviä muistoja. Kiitos mukanaolosta!  

 

Tapahtuma päättyi perinteen mukaan virteen 572, joka tunnetaan nimellä Sammatin suvivirsi. 

Vanhat virrennumerot Sammatin kirkossa

 

Tietoja

 

Ohjelmakokonaisuus esitettiin maanantaina 23.6.2025 Sammatin kirkossa. Tänä vuonna Sammatin kirkko täyttää 270 vuotta. 

Tapahtuma on osa juhannuksen jälkeen vietettävän Sammatti-viikon ohjelmaa, sammattilaisten kesäinen tapahtumakokonaisuus järjestettiin nyt kolmatta kertaa.  Tarkempia tietoja Sammatin kesän tapahtumista osoitteessa www.suvisammatti.net

 

Käsikirjoituksen on laatinut Liisa Laurila, joka luki tekstin. Tässä julkaistu teksti on joiltakin osin muokattu ja täydennetty.  Kuvat kirjoittajan amatööriotoksia.

 

Tekstin lomassa esitetystä musiikista vastasi kanttori Atte Tenkanen yhdessä kollegansa Sanna Kuoppalan kanssa. Karjalohjan kirkkokuoron lauluryhmä avusti. 

 

Alkusoittona kuultiin Edward Griegin Vuorenpeikkojen tanssi.  

Norjalainen Edvard Grieg (1843–1907) sävelsi musiikin maanmiehensä Henrik Ibsenin (1828–1906) kansallisromanttiseen näytelmään Peer Gynt, joka valmistui vuonna 1875, 150 v. sitten. Peer Gynt on Ibsenin pääteos. 

Jean Sibelius (1865–1957) oli tiettävästi tavannut Edvard Griegin ja arvosti hänen musiikkiaan.  

Peer Gynt -näytelmän musiikista kuultiin myös Aasen kuolema ja Aamutunnelma. 

 

Karjalohjan kirkkokuoron lauluryhmä esitti Runebergin runoon sävelletyn laulun Lähteellä.  Lönnrotin laulusuomennoksia ja virsiehdotuksia on julkaistu Elias Lönnrotin valittujen teosten neljännessä osassa. 

 

Sammatin kirkon alttaritaulu on Adolf von Beckerin maalaama.  

Lisää tietoa taiteilijasta:  https://elohkare.fi/suuri-tuntematon-adolf-von-becker/

 

Lähdekirjoista löytyvät ainakin nämä Adolf von Beckerin maalaamat alttaritaulut:  

Haapajärvi    Kristuksen kirkastuminen 

Juuka             Kristus ristillä, kopio, alkuperäinen tuhoutunut tulipalossa 

Kaavi             Kristus ristillä, tuhoutunut 1980 tulipalossa 

Kalajoki         Kristuksen ylösnousemus  

Ylistaro          Kristuksen kirkastuminen 

Lemu-Askainen Kristuksen kirkastuminen (nyk. Maskun kirkko).