Toivon pilkahdus Prahan sumuisilta kujilta

Kaarlen silta, maamerkki vanhassa kuvassa

 

Katselen televisiota yhä vähemmän. Olen nähnyt aika monta Mantovania ja Kamerakierrosta ja Tarvaa ja Jatkoaikaa ja kyllä, minulla ei ole niistä yhtäkään yhtään ikävä. Entiset mustavalkoiset ajat ovat entisiä. 

 

Olen katsonut sarjoja. Ensin innostuen, sitten, no joo, sitten pettyneenä ja sitten itselleni kiukkuisena, kun en muka ole ymmärtänyt tehdä omalla ajallani mitään fiksumpaa. Vaikka eihän aina jaksaisi olla fiksu. 

 

Ohitan sujuvasti Teho-osastot, Kovat lait, Morset, Ketut ja muut sarjasuosikit. Ne, joita on aina katsottu ja joiden takia lintsattiin harrastuksista. Forrest Gump oli elämys valkokankaalla, kutistui televisiossa, kannattaako sitä uusia toinen viikko? Puhumattakaan Indianan seikkailuista tehosteviidakoissa. 

 

Uusia suosikkeja tulee, tai ainakin ehdokkaita, siitä pitää viihdeteollisuus kiitettävästi huolen. Sarjatuotantoa pahimmillaan. Hehku sammuu yhä nopeammin. Jos joku sarja on kiinnostava, sen voi katsoa nopeasti, kaikki jaksot päivässä tai ainakin muutaman päivän aikana. Sitten, kun uusi kausi tulee, edellisestä on jo kauan, liian kauan, jännite ei kanna kuukausien yli. Kantoiko aikaisemminkaan? 

 

Uusien seikkailujen keksiminen näyttää olevan vaikeaa. Järkyttäviä ihmiskohtaloita riittää, mutta kun kaavoja toistetaan yhä uudelleen, paraskin käsikirjoittaja turtuu. Pitää keksiä uusia rikoksia ja koetella mielikuvituksen rajoja yhä uudelleen. Hyvä käsikirjoittaja siirtyy uusiin seikkailuihin eikä seuraaja saa uutta vauhtia tai uskottavuutta tarinaan. 

 

Se, mikä pätee televisioon, on totta myös kirjoissa. Pitkillä automatkoilla kuunneltiin Maria Kallion seikkailuja, niitä oli kätevä kirjastosta lainata. Sitten lohtusalmiakit alkoivat viedä tekstistä jännitteen, häiriöksi asti. Ketä oikeasti olemassa olevaa ihmistä salmiakki lohduttaa? Vuodesta toiseen?  

 

Kuinka monta kertaa vanhus voi mielensä pahoittaa? Vaikka kuinka monta, tiedän kokemuksesta. Mutta on rajansa sillä, miten monta kertaa sama asetelma huvittaa lukijaa tai kuulijaa? 

 

Älkää tehkö jatkokausia tai jatko-osia. Älkää venyttäkö vanuttako tarinoita. Keksikää uusia. 

Minä olen vanha ja kyllästyn helposti, hankala asiakas siis. 

Vaikka ettehän te edes mieti, mitä meidän vanhojen ruudulta katsotaan. 

Kunhan nyt tulin kertoneeksi. 

 

PS. Uusi saksalainen Kafka on vallan mainio sarja.  Suosittelen! 

Minulla taitaa olla Kafkan kirjat hyllyssä melkein kaikki. Kafkan tarinaa olen tutkaillut. Kafkan aikalaisia ovat olleet Werfel ja Rilke, hienot runoilijat.  

Uusi sovitus arvoituksellisen kirjoittajan elämästä on mahtava! 

 

Kafka tuli vastaan Prahassa. 

 

Kafkan kaupungissa

Täällä ovat syntyneet, opiskelleet, asuneet, eläneet Kafka, Rilke, Smetana, Dvorak, Kundera, Hasek, Havel…

Elävien ja kuolleiden runoilijoiden sanat elävät, luovat sieluun kuvia, todentuvat näillä kaduilla. Anorektinen, ahdistunut Kafka, jonka teokset Max Brod pelasti. Rilke, älyllinen, taitava, esoteerinenkin. Hasekin joviaali böömiläinen picaro Svejk, jonka Bertolt Brecht vie toiseen maailmansotaan. Suurin osa suuruuksista on historiaa. 

Tapaaminen oli sovittu: ’Sodan jälkeen kello kuusi U kalichassa’ – emmekä koskaan löytäneet perille.

Kaupungissa asuvat elävät ihmiset. Ihan tavallisena päivänä kansa kiirehtii työhön. Patsaiden pyhimykset levittelevät käsiään, minkäs noille voi. 

Moldau, Vltava on kaupungin valtasuoni, Smetanan rytmeissä kaartuva. Kaupungin, joka on ollut monen valtakunnan jalokivi, sielu kirkasta kristallia. Täällä on kaikkea, yltäkylläisesti. 

Nukkekojun nainen katsoo kultakutriaan niin kuin lasta. Kojun takaseinällä odottavat vuoroaan uskolliset nukensilmät, haikean haaveelliset katseet. Joku niistä voi huomenna olla eturivissä, kukapa tietää...

Soitinkauppiaalla on varaa sulkea liikkeensä keskipäivän tunteina, turistikauppojen ihanat naiset ja sujuvapuheiset miehet ovat paikalla aina, kun laki antaa siihen luvan. Juuri minä myyn parhaan, kauneimman, ihanimman. Aivan saman tuotteen saat toki naapurista ja seuraavasta korttelista ja seuraavasta ja seuraavasta… Niin, jokaisella on hintansa. Jos pysähdyt koskettamaan juuri minun huiviani, leluani, koruani… anna minulle mahdollisuus tehdä sinut onnelliseksi. Et kadu, et unohda ja jos unohdatkin, seuraava ehkä muistaa paremmin…

Opiskelijoiden kahvilassa keskellä puheen virtaa joku uppoutuu työhönsä sinertävänä hohtavan tietokoneruudun valossa. Kun uutta väkeä tulee pöytään, kaikki kättelevät kohteliaasti, korkean katon alla pulppuaa konsonantteja kirskahteleva, intensiivinen puheen virta.

Hämärissä kirkoissa taivaalliset sotajoukot vartioivat pyhiä kuvia, madonnaa ja lasta. Pienen ihmisen ihmetys kääntää katseen kohti korkeutta, kullattuja patsaita, ornamentteja, pylväsryppäitä, sateenkaaren väreissä hohtavia ikkunoita.

Vanha kaupunki on labyrintti. Kaiken yläpuolella on Linna, vuosisatojen aikana rakentunut. Täälläkö maanmittari K etsi paikkaansa?  Vähän uudempaa ja uutta rakennuskantaa on vaikka kuinka paljon, mutta se elämä, johon satunnaisen matkailijan mielenkiinto keskittyy, sykkii vanhojen kujien sokkeloissa.

Katukäytävä on sommiteltu pienistä kivistä. Muutamassa päivässä niitä ehtii kulkea väsymykseen asti, ehtii imeä sieluunsa vanhojen talojen ilmeikkäitä julkisivuja, mutta silti voi vain arvailla kaupunkilaisten ajatuksia. Böömiläisiä, mahtavien Habsburgien valtakunnan jälkeläisiä, Tsekkoslovakiasta Tsekinmaan kansalaisiksi muuttuneita. Vuosisataisen kulttuurin keskellä kasvaneita prahalaisia.

Rainer Maria Rilke:  Land und Volk

Gott war guter Laune. Geizen

ist doch wohl nicht seine Art;

und er lächelte: da ward

Böhmen, reich an tausend Reizen.

Wie erstarrtes Licht liegt Weizen

zwischen Bergen, waldbehaart,

und der Baum, den dichtgeschart

Früchte drücken, fordert Spreizen.

Gott gab Hütten; voll von Schafen

Ställe; und der Dirne klafft

vor Gesundheit fast das Mieder.

Gab den Burschen all, den braven,

in die raue Faust die Kraft,

in das Herz - die Heimatlieder.

Aus: Larenopfer (1895)

Rainer Maria Rilke: Maa ja kansa

Jumala oli hyvällä tuulella. Saituus

tuskin hänen tyyliinsä kuuluikaan.

Ja niin Jumala hymyili ja siitä syntyi

Böömi, tuhansien ihanuuksien rikas maa.

Kuin jähmettynyt valo seisoo vehnä,

metsää kuin turkkia harteillaan kantavien 

vuorien välissä. Ja puu, tiheäoksainen

hedelmiä tarjoaa, versoo uutta.

Jumala antoi majoja, tallit

täyteen lampaita. Ja uhkeat neidot,

mekoissaan terveyttä tiukkuen.

Antoi pojillensa, niille kunnollisille

lujaa voimaa nyrkkeihin.

Ja sydämeen – laulun kotimaasta.