torstai 28. toukokuuta 2020

Koska ovet avataan?


Kaupunki on täynnä aurinkoa, iloa, lasten ääniä. 
Puut vihertävät niin kuin ne vain toukokuussa osaavat.  
Kesän edetessä värierot tasoittuvat. 
Vihreys kypsyy. 



Puut ovat jo avanneet lehtensä kohti aurinkoa. 
Ilma sinkoilee pikkulintuja, liverrystä, pesäpuuhia.  



Pienet puutalot ovat malttaneet mielensä, ovet ovat vielä lukossa.
Museot ja näyttelyt oli suljettu, jotkut kahvilat myyvät pahvimukillisia mukaan, tarjoavat sormin kadulla syötäviä herkkuja, toiset ovat sulkeneet ovensa kaikelta. Asiakkaita olisi, jos. 




Kulkija harhailee suljettujen ovien takana, hiljaisten julkisivujen katveessa. 
Tuntuuko pakolaisista samalta? 




Elämä vaatii etäisyyttä, vaikka sitä onkin vaikea välillä hyväksyä. 
Maltan tuskin odottaa normaalin paluuta. 
Normaalin tungoksen, ruuhkan, normaalin tapahtumattomuuden ja tavanomaisten rutiinien. 
Sen normaalin, johon normaalioloissa normaalisti tuskastun. 






Kuvat Tammisaaresta, toukokuussa 2020 

tiistai 19. toukokuuta 2020

Halataan!


Nähtiin Anjan kanssa kaupalla.  Pidettiin asiallinen turvaväli, kyllä. 
Mutta yhtä mieltä oltiin siitä, että halata pitäisi. Oikein lujasti. 
Se tekisi meille molemmille niiiiiin hyvää. 
Kyllä me vielä, kunhan tämä... 


Sitä sanaa ei enää edes tee mieli kuulla eikä sanoakaan. 
Sitä, joka vei meiltä läheisyyden ja kosketuksen. 
Hyvät kosketukset, niistä huonoista olisin luopunut mielelläni jo kauan sitten. 
Voiko inhimillinen kosketus olla huonoa? 
Voi se olla, valitettavasti. Tunkeilevaa, vallanhaluista, piittaamatonta. 
Onneksi ajatukset ja asenteet ovat siistiytyneet. 
Öykkäritkin yrittävät käyttäytyä. 
Elämä tasii. 



Kuljimme pienenä perheenä kevätpolulla. 
Meri kimmeltää, tuuli vie auringon lämmön mennessään. 
Kevät on oikukkain vuodenaika, tämä kevät on jo näyttänyt kaikki särmänsä. 
Luonto ei onneksi kursaile eikä ruikuta, se toteuttaa omaa suunnitelmaansa. 
Meidän tuulitakkisten on kuljettava mukana.  
Onneksi, sillä muuten me unohtaisimme. 



Poimittiin keväänkukkia kameralla, tavoiteltiin terälehtien valoa. 
Rantojen siivekkäät asujat olivat työn touhussa, valkoposkihanhien poikaset taapersivat vaaleanruskeina karvapalloina isompien mukana.
Pienuuskin on suhteellista: pikkuhanhet olivat mökkirannan sorsaemon kokoisia…
Joutsenet, lokit. 
  




Keräsin kevään valoa talteen. 
Taivas heijastui veteen tuhansina hopeisina kimalluksina. 
Kaislojen kulottunut kalpeus, edelleen uhmakkaasti pystyssä, talven tuolla puolen jo eläneet. 
Kevään valloittava viherrys.  
Elämä voittaa. 
Oraan määrätietoisuus, voima, joka nousee maasta. 
Liverrys peltojen yllä, kauriit, kurjet, rusakko. 

Halataan, varmasti! 
Oikein kunnolla! 





Kuvat Seurasaaresta ja Sammatista.  Kiitos Annille kävelyretkestä! 
Kuvat ja ajatukset voivat olla epätahdissa.  Niin voi joskus olla. 
Halataan silti, heti kun se on luvallista1 



torstai 7. toukokuuta 2020

Valo tulee takaisin


  
Valo. Kevään vastustamaton valo. Täällä se taas on. Kiitos, että tulit! 
Olkoon korona, olkoon tautinen aika, olkoon riskit ja vaarat.
Kevät on täällä, toden teolla. 
Valo on tullut takaisin. 
Valo ja ilo. 

Kerään pyykkejä narulta ja näen, miten vanha pyyhe kuultaa läpi, näyttää taivaan värin. 
Vanha pyyhe on elänyt kauemmin kuin minä. 

Kosketuksesta, käytöstä, pesuista, mankelista se on ohueksi hiutunut. Se taistelee hajoamista vastaan, uhmaa aikaa, näyttää, että vielä täältä tullaan. Mitä pienistä rei’istä, ne kertovat elämästä niin kuin rypyt tai harmaat hiukset. 

Tiedän, kuka on ommellut pyyhkeen. Palttina tuskin on ollut uutta, sillä pyyhkeen keskellä on huolellisesti tikattu katesauma. Reunat on päärmätty tarkasti, kaikki ompeleet ovat lankasuorat. Suoraan leikattu ja ommeltu pyyhe kuivuu narulla melkein sileäksi ja tottelee hyvin mankelia. Kangas on ehkä ollut vanhan pellavaisen tai puolipellavaisen lakanan reunaa. Ei hyvää pois heitetä eikä hylätä. Se saa palvella loppuun asti. Vieläkään ei ole aika. 

Raivaa, tee siivous, vie vanha pois, silmistä, ajatuksista, kulkemasta. Luovu muistoista, se on oikein, modernia. Suojelun ja hoivaamisen verukkeella ne, jotka ovat kuluneet, saaneet ryppyä ja nirhaumaa pintaan, on siirretty syrjään. Terveyden ja hyvinvoinnin nimissä. Eikä kukaan ajattele, millainen rikkaus eletty elämä ja muistot ovat. Käsin kosketeltavat, aidot, yhä uudelleen tarinoitansa kertovat. 

Onneksi poikkeustilakin alkaa hiutua, harsuuntua. Kontrolli vähenee, kukaan ei jaksa loputtomiin alistua, ei valvomaan, eikä valvottavaksi. 


Entä jos vanha onkin uusi normaali? 
Kun haluan viimeistellä vasta tehdyn neuleen, asettelen sen alustalle oikenemaan. Kastelen ja väännän tutun pyyhkeen ja levitän neulepinnan päälle. Märkänä kangas on painava, se pakottaa alla olevan villaisen pinnan kuosiinsa. Kun pyyhe on kuivunut, neule sen alla on muuttunut sopivan sileäksi.

Mikään muu ei toimi tässä tehtävässä yhtä hyvin. 
Nyt se on taas valmiina palvelemaan. 
Niin puhtaana, että kevät näkyy palttinan läpi.