Siihen aikaan, kun kuvia otettiin pienellä räpsräpskameralla
värifilmille, pakkasotoksista tuppasi tulemaan sinisiä. Tarkkoja ja hyviä,
mutta sinisiä.
Ajattelin, että filmi on varmaan vääränlaista, vaikka
tavallista kinaria olikin.
Uudempi räpsräpskamerani on digi ja pakkaskuvien sinisyys on
edelleen olemassa.
Ei se siis filmistä johdu, pakkasta oli kymmenen pintaan,
jänkhällä ehkä vähän kylmempääkin, mutta sinistä kaikki maisemat.
Mikä osuus on ilman laadulla? Golfkentällä ei talvituimaan
ole edes pelaajien hikeä maisemaa sumentamassa? Joskus kauan sitten olin
Euroopan kaupungissa talvella ja otin kuvia, tulos oli sarja sumeita
puolihämäriä ruutuja. Lapissa ilma on kirkas ja puhdas ja kuva pakkasmaisemasta
on kirkas – vaikka sininen.
Päivät ovat olleet sinisiä, pakkasen ryydittämiä, suksen
luisto on vaihdellut, samoin ladulla liikkujien määrä. Hartioita pakottaa,
mutta tuskin se on tarkemman kuvaamisen arvoista.
Ladun varren uljas kelopuu on nähnyt maiseman kaikki
vaiheet, sen, miten metsä on syntynyt, miten tulvat ovat maata huuhtoneet,
miten ihminen on tehnyt majansa, kaatanut puut, hakenut toimeentuloa. Uljas
kelo on osa golfkentän maisemaa eikä se ehkä ole paikan ainoa ikihonka, jonka
on välillä vaikea uskoa, että pienen valkoisen pallon seuraajat tuovat kylään
kukoistusta, jopa enemmän kuin vanhat, luotetut elinkeinot.
Matkailuväki osaa asiakkaitaan hemmotella. Kun latukone
jättää kierroksen väliin, ihmetellään jo, että mitä kansanhiihtolatua me muka
nyt… Kansa, jonka kuntoa mittasi vaaleanpunaisen kortin ruudukko, se, johon
äiti varmensi kilometrit, kun oli vesitornin lenkki käyty. Siihen aikaan sitä
vielä uskalsi suksilla auraamatta vaikka minkälaisesta mäestä. Nykyään sitä
laskee vain niin lujaa kuin uskaltaa, eikä se ole paljon.
Ladulla on aikaa ajatella, lykkimisen rytmissä.
Hiihtäminen on meditaatiota, kaiken sinisyyden keskellä.
