Näytetään tekstit, joissa on tunniste käsityö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste käsityö. Näytä kaikki tekstit

torstai 2. helmikuuta 2023

Kaavoista koukkuun ja kutimiin eli käsityöjuttu


On kuulemma muodikasta olla kiinnostunut käsitöistä. 

Päätin kokeilla, pysynkö aallonharjalla. 

 



Kaavoista koukkuun ja kutimiin 

 

Äiti ompeli suurimman osan vaatteistani. Pula-aikana se oli välttämättömyys, mutta myös siunaus. Opin siinä vieressä, äidin työtä seuraten ja pikkuhommia kokeillen. Sain omia tehtäviä, sain kokeilla uutta ompelukonettakin. Ensimmäinen kokonaan itse tehty vaate oli valkoinen hihaton pusero. 

 

Käytimme kaavoja, sovitimme, teimme muutoksia. Usein piti jotain korjata, keskenkasvuiselle eivät valmiit kaavat sellaisenaan sopineet. Eivät ne aina sovi vieläkään. Opin ompelemaan, leikkaamaankin, yhteiset sovitushetket jatkuivat äidin kuolemaan asti. Neuleisiin emme yhdessä ehtineet perehtyä. 



Virkkaaminen ja neulominen alkoi alakoulussa, keskikoulussa jatkettiin. Lapaset ja sukat, karheasta langasta. Lapanen oli ihan näköinen, mutta päättelyvaiheessa yksi pisto oli jäänyt näkyviin lapasen oikealle puolelle! Muistan vieläkin, miten opettaja torui. 

 

Virkkuutyöt alkoivat onnistua, vaikka en löytänyt valmiita malleja. Tai ehkä juuri siksi. Mittailin vaatteita ja kaavoja, mittailin itseäni, joskus se oli hankalaa. Vertasin kaavoihin, vertasin malleihin, jotka löytyivät vaatekaapista. Koukku suihki oikean muotoisia kappaleita - epäonnistuneet on vähin äänin purettu, kun niitä on ensin äänekkäästi manailtu.

 

Neuleohjeita noudattaen syntyi kummallisia tuloksia: roikkuvia hihanistutuksia, liian lyhyitä miehustoja. Kovin monia yrityksiä en jaksanut tehdä. Kun tein vaatteita omien ideoideni mukaan, sekin työ alkoi sujua. Olen siis edennyt kaavoista koukun kautta kutimiin. 


Lukion aikaan olin kesätöissä Saksassa. Pensionaatin naiset neuloivat vapaahetkinään, pyöröpuikoilla. Puhe kulki yhtä liukkaasti kuin puikotkin. Puseroita syntyi, alhaalta ylös, ylhäältä alas. Vauhdilla ja saumattomina. 


Tässäpä idea! Karsastin työläämpiä nurjia silmukoita enkä saanut vaatteen saumoja ikinä siistin näköisiksi. Jos nurjaa olisi vain ihan vähän, eikä saumoja melkein ollenkaan, ehkä osaisin. Piti ostaa pyöröpuikot.

 

Brigitte-lehdessä oli ohje, jonka turvin aloin harjoitella.  Ylhäältä alas, kaarroke, hihat, helmaa niin pitkästi kuin lankaa riitti. Se villapaita on edelleen tallessa, enemmän nostalgian kuin tarpeen vuoksi. Brigitte ilmestyy yhä, neuleohjeita tuntuu tursuvan joka mediasta. 

Lapsen pipo, työn alla, automatkalla.


Neulojan työvälineet  


Pyöröpuikkoja, eri pituisia, eri paksuisia. Mittalevy, jolla voi tarkistaa pyöröpuikkojen koon. Joskus pitää olla ohjekokoa puolta numeroa tai numeroa isompi puikko – suljetusta neuleesta tulee tasaisempaa, mutta myös tiiviimpää. Pyöröpuikoilla voi neuloa kaikkea sitä, mitä suorilla puikoillakin, mutta ei tarvitse pelätä silmukoiden putoilevan. Suoria puikkoja minulla on enää yhdet. Sukkapuikkoja on toki useammat. 


Pyöröpuikoilla mahtuu neulomaan ahtaammassakin nurkassa, kun puikonpäät eivät huido naapureita.

 

Mittanauha on tärkeä. Työtä pitää aina välillä mitata, vaikka elämä onkin opettanut tuntemaan omat ääriviivansa. Työtä voi verrata malliin tai mallivaatteeseen. 



Aloitan neuleen mieluiten ylhäältä. Suljetun neuleen aloituskohtaan laitan tarvittaessa silmukkamerkin, omassa neulekassissani se on tavallinen hakaneula. Silmukkamerkkejä alkoi tulla vasta sitten, kun olin jo pitkällä. Hyvät hakaneulat ajavat saman asian. Virkkuukoukku on kätevä silmukoiden nostamiseen, kanavaneula toimii päättelytehtävissä. 

 

Olen tehnyt kaarrokemalleja ja raglanhihoja. Paitoja, jakkuja, kaulureita ja pipoja, välillä värkkäilen sukkia ja lapasia. 

 

Neuleohjeissa kerrotaan, millaisia (pyörö)puikkoja tarvitaan ja miten monta. Omissa töissäni on usein enemmän puikkoja kiinni kuin ohjeissa.  Kun tarpeeksi kauan harrastaa pyöröpuikoilla neulomista, niitä alkaa kertyä varastoon, vaikka ei tarvitsisikaan. Hyviä työvälineitä ei koskaan ole liikaa eivätkä ne käytössä kulu, ensimmäinen pyörökin on vielä tallella. 



Mittaan ja lasken… ja lasken vielä kerran

 

Neulominen edellyttää laskemista. Olen seiskan matemaatikko (lyhyt oppimäärä rimaa hipoen), mutta neuletöissä olen alistunut laskemiseen. Kaarrokkeita, raglanlinjojen etäisyyksiä, kuvioita, laskutehtävää riittää. 


Ihmisellä on kaksi kättä ja jalkaa ja siksi on osattava tehdä parillisia neuleen osasia: miehustan kappaleet ja hihat, sukat ja lapaset. Osien on oltava kooltaan täsmälleen samanlaisia, hihojen yhtä  pitkät ja leveät ja niin edelleen. Peilikuvina tehtävissä osioissa pitää olla yhtä monta silmukkaa oikealle ja vasemmalle. 


Helppoa? Välillä melkein työlästä, mutta välttämätöntä. Toisinaan kirjoitan lukuja muistiin… samalla tarkistan, vastaako tekeleeni neuletiheys lankakerän vyötteessä ilmoitettua.  


Omia, toisille neulojille avautuvia ja noudatettavia ohjeita en  ole oppinut kirjoittamaan. Lehtien ohjeista omaksun lähinnä periaatteita ja työtapoja, mitoitukset teen itse, ompelutyöstä saaduin opein. 

En siis ole kovin hyvä neuleohjeiden soveltaja, joten: tasapeli. 



 

Pitää olla asennetta

 

Kun oppii tekniikan, saa alkaa soveltaa sitä. Neulevaatteen mittasuhteita pitää tarkastella samalla tavalla kuin kankaasta leikattavan vaatteen muotoa, vaikka saksia ei voisikaan käyttää. 

Työ neuvoo tekijäänsä ja tekemällä oppii. 


Jokaisessa keskeneräisessä neuleessa on lanka, josta voi vetää ja purkaa ja keriä ja aloittaa uudelleen, jos työ ei tunnu onnistuvan. 

Kukaan kohtelias ihminen ei kysy, kuinka monta kertaa joku kohta on tehty, ellei lanka ole tuhraantunut tosi likaiseksi. Varovainen käy siksi työhön puhtain käsin. 

 

Isojen kappaleiden neulominen ohuesta langasta voi olla melkoinen kärsivällisyysharjoitus. Työ tuntuu tuskalta, eikä näytä etenevän ollenkaan. Televisio auttaa, nykyisten ohjelmien säestyksellä on helppo neuloa. Äänikirjat tai radio toimivat myös.

 

Joka on joskus toiminut järjestöissä, tietää, miten oleellisia ovat työjärjestyskysymykset. Ovelalla työjärjestyksellä puheenjohtaja voi halutessaan vesittää hyvänkin asian, ellei kukaan huomaa ja väitä vastaan.

 

Yhtä kriittisellä otteella pitää suhtautua kaikenlaisiin käsityöohjeisiin ja niiden työjärjestyksiin. Ne ovat suosituksia ja ehdotuksia, syytä lukea, mutta aiheellista samalla ajatella itse. Väittää vastaan ja tehdä niin kuin hyvä tulee. Harva meistä on vakiomittainen tai mallinen, mallilehden kaavakuvakin on vain hahmotelma. 



Miksi neulominen on tärkeää?

 

Jos tavoitteena ei ole oman mielen ja maun mukainen vaatekappale, ei ehkä kannata yrittää. Neulomiseen ja virkkaamiseen palaa aikaa ja hyvät materiaalit maksavat. 


Harjoituskappaleita saattaa tulla, sillä kukaan ei koskaan onnistu kaikessa. Paitsi ehkä harjoituskappaleiden purkamisessa tai piilottamisessa. 

 

On varmaan helpompaa säätää neuletyötä, kuin tehdä nopeita muutoksia omaan vartaloon. Neuletta voi kuositella, sovittaa mitat mieleisekseen. 


On vapaus valita omia värejä – sillä muotikin on vain suositus tai ehdotus, ei laki.  

 

Ja pyöröpuikkojen puolesta: mitäpä ei itseoppinut neuloja tekisi, päästäkseen eroon saumojen virittelystä! 

 

Puikotellaan! 

 

 

torstai 17. maaliskuuta 2022

Käden työ, sielun lohtu

Luin muistiinpanoja vanhoista pöytäkirjoista.  Aineistoa, joka kertoi pienen osan suomalaisten naisten historiaa. Lukeminen pysähtyi talvisodan aattoon. Syksyyn 1939, YH:n aikaan. 


Oli kokoonnuttu kerhoiltaan. Yhdistyksellä ei vielä ollut omaa taloa, kokoonnuttiin kodeissa, vuorotellen eri jäsenten luona.  

 

Taas oltiin yhdessä, keskusteltiin ja tehtiin yhdessä käsitöitä. Radiosta kuunneltiin huolestuttavia uutisia. Kaikilla ei ehkä vielä ollut radiota, ja vaikka olisi ollutkin, ohjelmaa lähetettiin vain aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin. Kun ohjelman aika oli, ainoaa valtakunnallista kanavaa kuunneltiin hiiskumatta. 


Kun oli aika erota ja lähteä kotiin, laulettiin vielä hengellinen laulu tai virsi. 

 

Ja niin päätettiin hankkia villalankaa ja kutoa talkoilla, sukkia ja lapasia reserviläisille. Villalankaa osattiin kehrätä ja varmaan sitä jo sai kaupastakin, mutta hyvä sukkalanka ei vielä ollut yhtä itsestään selvä ja yksinkertainen ostos kuin nykyään. Harmaata lankaa, joskus joku punainen tai sininen kerä. 

      

Valmiit neulomukset koottiin yhteen, yhteistuumin paistettiin korppuja – sillä ne säilyisivät kuljetuksessa parhaiten – ja näin saatiin aikaan 25 pakettia, jotka lähetettiin kotikylän miehille, lievittämään kylmää ja koti-ikävää. Koko sota-ajan nämä naiset kokoontuivat, kutoivat ja lähettivät paketeissa käsitöitään rintamalle. 

       

Sillä seudulla kudottiin, niin puikoilla kuin kangaspuillakin, eikä kenelläkään ollut vaikeuksia oivaltaa, kummasta työtavasta kulloinkin oli puhe. 

 

Muutakin työtä riitti. Ensin majoitettiin pommituksia pakenevia kaupunkilaisia, sitten tulivat evakot, haavoittuneet palasivat kotiin toipumaan ja saamaan hoivaa. Talojen ylimääräiset huoneet ja kesähuoneet, pihapiiriin rakennetut muorinmökit ja muut tilat olivat käytössä, väkeä oli paljon ja paljon lapsia koulussa. Keitettiin ruokaa, vähistä ja vähenevistä tarpeista, kaikille.  

 

Ja kun oli vähän rauhallisempi hetki, otettiin kudin esille. 


Vanhoja työvälineitä, noin 1940-50 -luvuilta. Sukkapuikkoja, sakset ja virkkuukoukkuja. Kellertävä koukku on ilmeisesti valmistettu luusta. Pitsin virkkaamista varten oli hyvin pieni koukku, johon kuului myös koukkua suojaava putkilo. Vanhoista vaatteista otettiin napit talteen. 

 

Sotavuosina tiedonvälitys oli säädeltyä. Lehdet eivät uskaltaneet kirjoittaa avoimesti taisteluista ja tapahtumista, sillä se olisi antanut viholliselle liikaa tietoa. Mieluummin ohjeita siitä, miten koti pidetään puhtaana vaikeissa oloissa, miten korttiannokset saa riittämään, kuvauksia konserteista ja muista tilaisuuksista. 

 

Me elämme informaatiotulvan keskellä. Kukaan ei voi piilottaa tietoa tai mielipiteitä, sodan kuvat vyöryvät esiin kaikkialla. Kuinka ne jaksavat, jotka ovat joka hetki tapahtumien keskellä, kun meillä täällä kauempana olevilla on välillä vaikeaa kuunnella päivän mittaan toistuvia uutislähetyksiä.

 

Käsityö toimii edelleenkin. Sukankudin tuvan penkillä, valmiina käteen otettavaksi, muutama kerros ainakin, hetki puikkomeditaatiota kiireen lomassa. Virkkuutyö, keskittymistä vaativa ja ajatukset arjesta irrottava tehtävä




Olen kuunnellut käsityön tekijöitä. Työ antaa voimaa, rauhoittaa mieltä ja antaa tilaa omalle luovuudelle. Se vapauttaa pakollisista kuvioista, on lupa toteuttaa omia ideoita ja ajatuksia. Elleivät silmukat heti osu kohdalleen, on lupa purkaa ja keriä, aloittaa alusta. Lanka vastaa lempeästi, antaa anteeksi pienet virheet, käden jälki on aina yksilöllinen. Kun työn saa valmiiksi, tulee hyvä mieli, tunne onnistumisesta. Vaikka maailma työkuvioissa jäisikin kesken, käsityö valmistuu ja asettuu osaksi elämää. 

 

Ota käsityö syliisi, aloita, keskity ja anna työn rytmin viedä. Rauhoitu hetkeksi, anna materiaalille vuoro. Käden työ antaa mielenrauhaa, auttaa pitämään ajatukset koossa. 

 

Käsityöllä on arvoa, sillä on arvonsa meillekin. Maailmassa, joka pirstaloituu, elämässä, jonka synkät uutiset täyttävät. Me tarvitsemme työtä, joka tulee valmiiksi, jonka tulokset ovat ehjiä, käsin kosketeltavia. Jotain, missä tuntuu vielä käden lämpö ja inhimillinen kosketus. 

 

En tiedä, tarvitsevatko maailman taistelijat käsintehtyjä sukkia tai lapasia - ja vaikka tarvitsisivatkin, voiko niitä heille paketissa lähettää? 

 

Lämpimiä ajatuksia ja sydämen lämpöä tarvitaan kaikkialla, aivan varmasti. Sitä me voimme yrittää antaa, rauhoittua ja samalla pohtia tapoja, miten saada rauhan ja rakkauden viestit perille. 

 

Pysykää rohkeina! 

 





 

 

 

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Sammattilaista käsityötä Miinan Mökissä

Tämä pieni tarina on kirjoitettu keväällä 2020 Sammattiseuran toivomuksesta, käsityönäyttelyjen juhlavuotta ajatellen. 

Maj-Lis Kajander näki Miinan Mökin mahdollisuudet näyttelytilana. Viime suvena sammattilaisten käsitöiden myyntinäyttelyä ei koronan takia voitu järjestää. 

Mutta tulevana kesänä Miinan Mökin ovi avautuu taas,  toivottavasti!  

 

Miina – Serafia Wilhelmina Lönnrot (1827-1915) oli toimelias nainen. Kun Maria Lönnrot oli menehtynyt tuberkuloosiin, perheen taloudenhoitajana toimineesta Miinasta tuli tyttärien äitihahmo. 

Työ Lönnrotin perheessä päättyi suurmiehen kuolemaan vuonna 1884, Miina Lönnrot muutti Rauhalaan. Hän pitokokki ja käsitöiden tekijä, joka kehräsi hienoa lankaa ja teki taidokkaita kudonnaisia. Alettiin puhua Miinan mökistä.  

 

 

35 vuotta Miinan Mökin näyttelyjä  

 

Häntä oli vaikea olla huomaamatta. Tyylikäs ja huoliteltu olemus henki itsevarmuutta ja auktoriteettia, tätä naista ei voinut sivuuttaa. Hän oli tottunut esiintymään ja johtamaan. Komea, ylväs, täynnä energiaa.  

 

Maj-Lis Kajander (17.4.1917-23.8.1998) kertoi asuneensa lapsena Sammatissa, myöhemmin perhe muutti Helsinkiin. Sammatti oli jäänyt mielen pohjalle, elämän peruspilareina olivat isänmaallisuus, rakkaus runoihin ja perinteiden kunnioitus. 

 

1980-luvulla Maj-Lis Kajander ja hänen puolisonsa, kelloseppämestari ja talousneuvos Aarne Kajander (1910-1999) tulivat Sammattiin, kesäasukkaiksi. Lapset olivat aikuisia, perheen yritys, kello- ja kultaliike Widemark oli siirtynyt seuraavan sukupolven vastuulle, aktiiviset eläkevuodet alkoivat. Klockarsin torppa (alkuaan Nybacka) Haukantien varrella sai Kajandereista hyvän isäntäväen. 

 

Maj-Lis Kajander oli tehnyt elämäntyönsä yrittäjänä. Vuonna 1950 perustettu lastenpukimo Esa-Ekko oli aikanaan menestystarina – liikkeitä oli parhaimmillaan neljä, lisäksi ompelimo. Maj-Lis Kajander oli toiminut aktiivisesti tekstiilikaupan järjestöissä sekä Suomen Kelloseppien Naiset -yhdistyksessä. Maj-Lis Kajander oli julkaissut sukukirjoja ja hän selvitti myös Klockarsin vaiheet. 

 

Miina Lönnrotin hengessä 

 

Aktiivivuosien tuoma käsityön ja kädentaidon arvostus pysyi. Miina Lönnrotin tarina ja maine taitavana käsityön tekijänä inspiroi ja innosti ideoimaan uutta. Sammattiseurassa aktiivisesti toiminut Maj-Lis Kajander halusi luoda sammattilaisille mahdollisuuden markkinoida osaamistaan. 


Anna Heinonen järjestelee töitään 2019 näyttelyyn, apuna nuori isäntä. 

Kohteeksi tarjoutui luontevasti Lönnrotin Miinan Mökki, Rauhala, jonka Elli Lounela oli lahjoittanut Sammattiseuralle vuonna 1972. Lähellä maantietä olevaa mökkiä oli vuokrattu kesäasunnoksi, mutta sopisiko se paremmin näyttelytilaksi? Käsityön taitajia oli kylillä, olihan emäntäkoululla tasokasta opetusta, mutta olisivatko sammattilaiset halukkaita myymään töitään?  

 

Vuonna 1985 järjestettiin sammattilaisten yhdistysten yhteisvoimin Sammatti-päivät. Niiden aikana pidettiin ensimmäinen Maj-Lis Kajanderin ideoima sammattilaisten käsitöiden myyntinäyttely. 

 

Maj-Lis Kajander sai toimeksi Miinan Mökin ensimmäiset korjaukset, hän kutsui väkeä siivoustalkoisiin ja teetti räsymatot mökin lattialle. Myyjiä varten oli kaksi sinivalkoista, kansallispukuja mukailevaa Suomi-pukua. 

 

Myyntinäyttely oli alusta alkaen menestys, vaikka tavara ei aluksi tuntunut riittävän ollenkaan. Maj-Lis Kajander pussitti ompelimonsa varastoihin jääneitä nappeja ja muita tarvikkeita, ompeli patakintaita ja teki kaikkensa, että näyttely onnistuisi. 


Miina Lönnrot osasi kehrätä hienoa lankaa.  2019 näyttelyssä oli kasvivärein värjättyjä villalankoja. 


Avuksi tulivat Maire Grönholm tyttärineen, Pirkko Heikkilä toi näytteille ryijyjään, Leila Mattila ja monet muut neuloivat sukkia, kangaspuissa valmistui kudonnaisia. Kaisa Valkonen auttoi toiminnan kehittämisessä. Idearikas Liisa Suominen toi näyttelyyn töitään ja vähitellen sammattilaiset alkoivat innostua näyttelystä. Myyntihintaan sisältyi pieni provisio Sammattiseuralle, mutta myös tekijät voittivat. 

-       Kyllä ahkerimmat tekijät ovat ansainneet sievoisia summia, totesi Maj-Lis Kajander. 


Kangaspuissa kudottua.

 

Käsitöiden myynnin ohella Miinan Mökissä järjestettiin arpajaiset. Arpaliput oli rullattu huolellisesti sukkapuikon avulla, eteisessä oli kiulu täynnä arpoja ja eteisen hyllyillä yrityksiltä saadut voitot. Arpajaiset tuottivat mukavasti, mutta näyttelytulotkin lisääntyivät, joka kesä tulos oli vähän parempi. Vaikka 1990-luvulla koettiin talouslama, Miinan Mökki piti pintansa. 

 

Alkuvuosina käynnistyivät myös kesäviikkojen taidenäyttelyt, joiden intendenttinä toimi taidegraafikko Simo Hannula. Miinan Mökin suvi täyttyi tapahtumista. 


 Timo Laurilan käsintehtyjä puukkoja, kesän 2019 näyttelystä. 


Kun Maj-Lis Kajanderin voimat alkoivat hiipua, hän luovutti käsitöiden myyntinäyttelyn vetovastuun nuoremmille. Näyttelyn asema oli jo vakiintunut, aktiivisten tekijöiden joukosta löytyivät jatkajat. Silti, näyttely oli loppuun asti kuin rakas lapsi Maj-Lis Kajanderille: 

-       Sano niille, jos minä en enää keväällä jaksa, että siellä meidän mökin vintillä on kaksi ämpärillistä valmiiksi rullattuja arpalippuja ensi kesää varten! 

 

En tiedä, käytettiinkö juuri niitä arpoja, mutta arpajaiset ja myyjäiset jatkuvat edelleen. 


Kesällä Miinan Mökin pihalla kukkivat ukkomansikat.  

maanantai 30. marraskuuta 2015

Käsin, vai koneella? Tutkivan juoruilijan tutkimuksia



Ongelman rajausta

Tämä on pinnalla juuri NYT.  Eletään kiivainta myyjäissesonkia ja emännät leipovat, paistavat ja neuloa nakuttavat hyvää ja herkullista voidakseen sitten myydä tavaroita  toisilleen. Mutta miten pitää työ tehdä, käsin vai koneella?

Historiallista taustaa

Sähkövalo syttyi ensimmäisen kerran 15.3.1882 Finlaysonin tehdassalissa Tammerkosken tuntumassa. Kun sähköverkko eli valo levittäytyi yli Suomenniemen, emännätkin saivat sähköisiä apuvälineitä kyökkeihinsä ja kammareihinsa – kun ensin oli myyty lehmä ja ostettu isännälle radiokone.  

Jokaista keksintöä on saatellut äkäinen polemiikki siitä, mitä kannattaa tehdä käsin ja mitä koneella ja mikä kone talossa on tarpeen ja mikä ei. Jokainen uusi keksintö on horjuttanut  emännän omanarvontuntoa ja ammattiylpeyttä: mitä sitä nyt koneella, kun käsin ja kotikonstein on aina osattu ja jaksettu –  tiskattu, luututtu, kirjoitettu, laskettu, lakaistu, yliluoteltu, naputettu, vatkattu, viipaloitu, kaulattu, pyykätty, harjattu hampaita, soitettu musiikkia… lista on loputon.


Tutkivan juoruilijan havaintoja

Kun tekniikka tulee elämään, se hakee paikkaansa ja rooliansa, joskus jopa yllättävän kauan. Enää tuskin missään keskustellaan siitä, kannattaako huusholliin hankkia tiskikone tai vatkain, mutta moninaisia keskusteluja käydään, edelleenkin. Sähkövatkain, joka maksaa aika vähän ja on käytössä usein, saa aikaan pitemmän polemiikin kuin sähköpora, jota tarvitaan vuosittain.

Käsin tekeminen on eri asia kuin koneen käyttö. Käsityö ei aina ole parempaa, arvokkaampaa tai hienompaa kuin koneella tehty. Käsitys näiden laatuerojen suuruudesta on vaihdellut ja erot ovat hiipuneet. Se on tapahtunut suunnilleen samaan aikaan kun kädentaidot ovat harvinaistuneet tai hävinneet. Ne osaavat sen kyllä, ainakin teoriassa, mutta.

Käsin vatkaamalla saa kuohkeampaa, mutta hitaammin ja kylkiäisenä voi olla tenniskyynärpää. Muutaman perunan kuorii käsipelilläkin, mutta ison taikinan vaivaa vaivattomammin koneella.
Koneella ommeltu voi olla krouvimpaa, mutta usein kestävämpää ja nopeammin tehtyä kuin käsityö. Kokeilkaa vaikka farkkujen paikkauksessa.
Mikään ei voita käsin neulottua saapassukkaa, mutta ergonomisesti suunniteltu vaellussukka tulee kyllä aika lähelle.

Kirjoitukset, käsin vai koneella?

Naputtelen tätä kirjoitelmaa tietokoneella. Urani alkupuolella kirjoitin usein ensin käsin, sitten vasta koneella. Molemmat tavat olivat äänettömiä, joten saatoin tehdä hommia lasten nukkuessa.
Kun kirjoittaa käsin, motoriikka, kynän liike painuu jonnekin alitajunnan syövereihin ja auttaa muistamaan. Jos olen kirjoittanut kunnon muistiinpanot haastattelusta, tarvitsen vain vähän nauhuria. Enkä en edes tykkää omasta äänestäni.
Kun kirjoitan koneella, teksti tulee ruudulle neutraalina. Se ei ole samalla tavalla henkilökohtaista kuin käsikopelolla tehdyt koukerot. Sitä on helpompi muokata ja karsia. Putsata pois minäminätaudin tuomia itsetehosteita. Veistellä pois ylimääräisiä sanoja. Välitulosteet ja punakynä auttavat usein asiaa.

Käsin kirjoittamisessa on muistettava ainakin kaksi sääntöä. Ulkotöissä, pakkasella toimii parhaiten lyijykynä, joka ei hyydy missään asennossa. Kentällä, liikkuvia haastatteluja keräillessä, on hyvä olla vihko, jossa on tukevat pahvikannet, sillä kaikissa paikoissa ei ole pöytiä, vaikka penkkejä voikin olla. Voi joutua kirjoittamaan muistiinpanot vihko sylissä tai seisaaltaan.



Loppupäätelmät

Hommia on aina enemmän kuin aikaa, joten: kiitos avusta, koneet. Ja isännät, hakekaa niille emännille järkeviä värkkejä arjessa auttamaan.  Vaikka vähän vastustelisivatkin. Sillä nykyaikaa on se, että piikoja on helpointa etsiä koneliikkeestä. Ja voi niitä koneita mieskin käyttää, pitääkin käyttää, näin tasa-arvon aikaan. Saa sieltä sitten muutaman ruuvinvääntimenkin hankkia.

Käsin neulottujen lapasten langanpäät pitää päätellä, muuten lopputulos ei kestä. Käsityö kunniaan siinä kohdassa!