torstai 17. maaliskuuta 2022

Käden työ, sielun lohtu

Luin muistiinpanoja vanhoista pöytäkirjoista.  Aineistoa, joka kertoi pienen osan suomalaisten naisten historiaa. Lukeminen pysähtyi talvisodan aattoon. Syksyyn 1939, YH:n aikaan. 


Oli kokoonnuttu kerhoiltaan. Yhdistyksellä ei vielä ollut omaa taloa, kokoonnuttiin kodeissa, vuorotellen eri jäsenten luona.  

 

Taas oltiin yhdessä, keskusteltiin ja tehtiin yhdessä käsitöitä. Radiosta kuunneltiin huolestuttavia uutisia. Kaikilla ei ehkä vielä ollut radiota, ja vaikka olisi ollutkin, ohjelmaa lähetettiin vain aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin. Kun ohjelman aika oli, ainoaa valtakunnallista kanavaa kuunneltiin hiiskumatta. 


Kun oli aika erota ja lähteä kotiin, laulettiin vielä hengellinen laulu tai virsi. 

 

Ja niin päätettiin hankkia villalankaa ja kutoa talkoilla, sukkia ja lapasia reserviläisille. Villalankaa osattiin kehrätä ja varmaan sitä jo sai kaupastakin, mutta hyvä sukkalanka ei vielä ollut yhtä itsestään selvä ja yksinkertainen ostos kuin nykyään. Harmaata lankaa, joskus joku punainen tai sininen kerä. 

      

Valmiit neulomukset koottiin yhteen, yhteistuumin paistettiin korppuja – sillä ne säilyisivät kuljetuksessa parhaiten – ja näin saatiin aikaan 25 pakettia, jotka lähetettiin kotikylän miehille, lievittämään kylmää ja koti-ikävää. Koko sota-ajan nämä naiset kokoontuivat, kutoivat ja lähettivät paketeissa käsitöitään rintamalle. 

       

Sillä seudulla kudottiin, niin puikoilla kuin kangaspuillakin, eikä kenelläkään ollut vaikeuksia oivaltaa, kummasta työtavasta kulloinkin oli puhe. 

 

Muutakin työtä riitti. Ensin majoitettiin pommituksia pakenevia kaupunkilaisia, sitten tulivat evakot, haavoittuneet palasivat kotiin toipumaan ja saamaan hoivaa. Talojen ylimääräiset huoneet ja kesähuoneet, pihapiiriin rakennetut muorinmökit ja muut tilat olivat käytössä, väkeä oli paljon ja paljon lapsia koulussa. Keitettiin ruokaa, vähistä ja vähenevistä tarpeista, kaikille.  

 

Ja kun oli vähän rauhallisempi hetki, otettiin kudin esille. 


Vanhoja työvälineitä, noin 1940-50 -luvuilta. Sukkapuikkoja, sakset ja virkkuukoukkuja. Kellertävä koukku on ilmeisesti valmistettu luusta. Pitsin virkkaamista varten oli hyvin pieni koukku, johon kuului myös koukkua suojaava putkilo. Vanhoista vaatteista otettiin napit talteen. 

 

Sotavuosina tiedonvälitys oli säädeltyä. Lehdet eivät uskaltaneet kirjoittaa avoimesti taisteluista ja tapahtumista, sillä se olisi antanut viholliselle liikaa tietoa. Mieluummin ohjeita siitä, miten koti pidetään puhtaana vaikeissa oloissa, miten korttiannokset saa riittämään, kuvauksia konserteista ja muista tilaisuuksista. 

 

Me elämme informaatiotulvan keskellä. Kukaan ei voi piilottaa tietoa tai mielipiteitä, sodan kuvat vyöryvät esiin kaikkialla. Kuinka ne jaksavat, jotka ovat joka hetki tapahtumien keskellä, kun meillä täällä kauempana olevilla on välillä vaikeaa kuunnella päivän mittaan toistuvia uutislähetyksiä.

 

Käsityö toimii edelleenkin. Sukankudin tuvan penkillä, valmiina käteen otettavaksi, muutama kerros ainakin, hetki puikkomeditaatiota kiireen lomassa. Virkkuutyö, keskittymistä vaativa ja ajatukset arjesta irrottava tehtävä




Olen kuunnellut käsityön tekijöitä. Työ antaa voimaa, rauhoittaa mieltä ja antaa tilaa omalle luovuudelle. Se vapauttaa pakollisista kuvioista, on lupa toteuttaa omia ideoita ja ajatuksia. Elleivät silmukat heti osu kohdalleen, on lupa purkaa ja keriä, aloittaa alusta. Lanka vastaa lempeästi, antaa anteeksi pienet virheet, käden jälki on aina yksilöllinen. Kun työn saa valmiiksi, tulee hyvä mieli, tunne onnistumisesta. Vaikka maailma työkuvioissa jäisikin kesken, käsityö valmistuu ja asettuu osaksi elämää. 

 

Ota käsityö syliisi, aloita, keskity ja anna työn rytmin viedä. Rauhoitu hetkeksi, anna materiaalille vuoro. Käden työ antaa mielenrauhaa, auttaa pitämään ajatukset koossa. 

 

Käsityöllä on arvoa, sillä on arvonsa meillekin. Maailmassa, joka pirstaloituu, elämässä, jonka synkät uutiset täyttävät. Me tarvitsemme työtä, joka tulee valmiiksi, jonka tulokset ovat ehjiä, käsin kosketeltavia. Jotain, missä tuntuu vielä käden lämpö ja inhimillinen kosketus. 

 

En tiedä, tarvitsevatko maailman taistelijat käsintehtyjä sukkia tai lapasia - ja vaikka tarvitsisivatkin, voiko niitä heille paketissa lähettää? 

 

Lämpimiä ajatuksia ja sydämen lämpöä tarvitaan kaikkialla, aivan varmasti. Sitä me voimme yrittää antaa, rauhoittua ja samalla pohtia tapoja, miten saada rauhan ja rakkauden viestit perille. 

 

Pysykää rohkeina! 

 





 

 

 

Ei kommentteja: