torstai 3. elokuuta 2017

Nocturnen kolmas säkeistö



Kirjoitin kesäkodin seinällä olevista runoista, kuudesta huoneentaulusta. Ensimmäinen niistä on Eino Leinon Nocturne, jonka syntyhistoria liittyy Puulaan, kirkasvetiseen kesäjärveen.

Nocturne on Eino Leinon viesti rakastetulleen, tulevalle vaimolleen Freya Schoulzille. Ensimmäisen kerran se on julkaistu painettuna Nuori Suomi Joulualbumissa vuonna 1903. Eino Leinon runokokoelmassa Talvi-yö (1905) se on myös, osastossa, joka on otsikoitu Eyan kirja. Eino Leinon Runokirjasta, jossa on paljon ensi vuosien runoja, Nocturne on mukana. Sekä sen jälkeen lukemattomissa niteissä. Useimmissa kahden säkeistön mittaisena.

Tarkka lukija huomasi, että Nocturne, jonka olin kopioinut runokirjasta, oli vajavainen. Nocturnen käsikirjoituksessa säkeistöjä on kolme.

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En mä iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk'on tummaa tunne ylpeäin.
Miksi juova päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne oli silmän kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Mutta miksi varjot virran veen?
Kosk'on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En mä enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.


Vuonna 1995 julkaistussa, Hannu Mäkelän toimittamassa valikoimassa Sata kauneinta laulua runo on kolmisäkeistöisenä.

Miksi yksi säkeistö on pudonnut pois jo ensimmäisistä painetuista versioista? Miksi se näyttää tulevan mukaan myöhemmin? Kirjallisuuden historiaan tai runousoppiin tukeutuvaa vastausta en tiedä, sitä varten pitäisi perehtyä perusteellisemmin Eino Leinon runojen julkaisuhistoriaan ja käsikirjoituksiin.

Onko kirjailija pitänyt keskimmäistä säkeistöä tyyliltään poikkeavana?  Onko lyhyempi versio asettunut kauniimmin painetulle sivulle? Onko valintaan vaikuttanut joku muu kuin kirjailija itse? Kysymyksiä, vailla vastauksia. Runoilijalla on oikeus muokata tekstejään, hioa. Käsikirjoitus elää ja kehittyy, kunnes teksti ikuistetaan painettuun muotoon. Ja seuraavassa painoksessa voidaan taas tehdä korjauksia…


Kirjoittajan ohjeisiin kuuluu käsky: tapa rakkaimpasi!  Jokainen, joka on yrittänyt rakentaa tekstiä, tietää, miten kritiikittömästi omaan tekstiinsä voi kiintyä. Kun kokonaisuus alkaa olla valmis, on poistojen vuoro. Käynnistysvaiheen höttöä, vajavaisia ajatuksia on karsittava, annettava tilaa asialle. Ensimmäiset fraasit ja latteudet tuntuvat korvaamattoman arvokkailta ja niiden  poistaminen vaatii enemmän rohkeutta kuin uusien kirjoittaminen.

Tiivistäminen on tärkein osa tekstin viimeistelyä. Ehkä Eino Leinokin halusi tiivistää runoaan, ensimmäisen, rakastetulle lähetetyn spontaanin viestin jälkeen. Nocturnen tuttu, lyhyt muoto on intensiivisempi. Tunnelma ei katkea. Tämä on tietysti vain makuasia.

Eino Leinon aikaan kirjoituskone oli vielä harvinaisuus. Kuvat Leinon käsikirjoituksista kertovat sujuvasta, luistavasta käsialasta ja perinteisen mustekynän käytöstä. Käsiala säilyy eikä kulu tunnistamattomaksi, vaikka kirjailija kirjoittaa jatkuvasti, työkseen. Kauniilla käsialalla on varjopuolensa. Omiin raapustuksiin on vaikeampi suhtautua kriittisesti, koneella kirjoitettu on ikään kuin vieraampaa ja sitä on helpompi editoida. Tekstinkäsittely helpottaa työn leikkaa-liimaa-muokkaa-sijoita-roskista -vaiheita. Vaikka ne vievät sekunteja, hitain osa prosessia on ajattelu.

Eino Leinon tuotanto on laaja. Hän on ollut ylivertainen lyyrikko, mittojen taitaja, mutta myös näytelmäkirjailija, novellisti, lehtimies, suomentaja, romaanikirjailija. Eino Leino on kansalliskirjailija, johon suhtaudutaan juhlallisesti. On vaikea ajatella, että suuri mestarikin on voinut kirjoittaa säkeen, joka ei ole täydellinen taideteos.

Eino Leinon kootuissa teoksissa on kuusitoista osaa, sarja on antikvaarinen aarre, kauniita, nahkaselkäisiä niteitä. Uutta painosta ei niistä ole julkaistu - tosin nykyään koko sarja on luettavissa sähköisessä muodossa. Kätevää, tehokasta, mutta hieman hengetöntä.


Kirja on kokemus myös esineenä, sillä on oma tuoksunsa ja tuntumansa, sivujen hiljaiset äänet, kun tekstiä lukee ja lehteilee. Runokirjan ääressä viivytään, viipyillään. Runoa voi nauttia sanojen virtana, mutta se on myös visuaalinen elämys, kauniisti sivulle aseteltu kuva, hahmo. Lukija näkee ensin hahmon, vasta sitten kirjaimet.

Eino Leinon runoja julkaistaan edelleen, valikoimina, kokoelmina. Suomen runottaret ja muut koosteet eivät ilman Leinoa ole täydellisiä. Leinon elämäkertaa tutkitaan ja samalla pohditaan runoilijan persoonallisuutta, särmä särmältä. Mikään yhdentekevä runoniekka ei Eino Leino 2000-luvullakaan ole.

Jokainen aika tarttuu Nocturneen ja muihin runoihin kuin runsaaseen kultasuoneen ja huuhtoo esiin omansa, itselleen läheisimmät, hetkeen sattuvimmat. 

Miten eri aikojen valikoimat eroavat toisistaan? Kuinka lukijan tai kokoelman toimittajan oma aika vaikuttaa valintoihin? 

Valinnat kertovat paitsi Eino Leinosta, myös viitekehysten jatkuvasta muuttumisesta. Runous elää.











2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos.
Minustakin tuo keskimmäinen säkeistö katkaisee rytmin. Ilman sen selityksiä lukijalle tai kuulijalle jää enemmän tilaa omille tulkinnoille. Säkeistön poisto on saattanut olla hyvinkin tarkoituksellinen. Aina tuollaisesta päätöksestä ei ole dokumenttia.

Sanataito kirjoitti...

Samaa mieltä! Kiitos, ilman kommenttia en olisi lähtenyt tiedon etsintään. Eikä aina löydä sitä, mitä luulee etsivänsä.
Tekstiä on helppo arvioida runona, tekstinä. Sitä, miten sitä on oman aikansa henkisessä poliittisessa ilmapiirissä tulkittu, on vaikeampi edes arvailla.