Näytetään tekstit, joissa on tunniste talouselämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste talouselämä. Näytä kaikki tekstit

lauantai 12. joulukuuta 2015

Tehdas








Ilmoittivat uutisissa, että Tehtaan tuotantoa suunnitellaan siirrettäväksi muualle. Halvempiin maihin. Eihän se sinänsä mikään outo uutinen ollut, onhan näitä kuultu.

Tehdas, sellaisena kuin sen olen kokenut, on kauan ollut historiaa. Kaikenlaisia muutoksia on sen jälkeen ollut, useimpia niistä olisin ehkä puoltanut, jos olisi kysytty. Kukaan ei ole kysynyt, miksi olisikaan. Olen seurannut Tehtaan vaiheita vaihtelevasti, niin kuin entistä naapuria tai lähipiirin elämän kiepauksia seurataan. Tätä viimeisintä käännettä on näilläkin eväillä vaikea hyväksyä. Vaikka perusteet ovat selkeät.


Tehdas oli silloin kauan sitten iso osa elämää. Meille tehtaalaisten kakaroillekin. Elettiin, käytiin koulua, oltiin mukana siinä missä voitiin, perheet kasvoivat, välillä joku irtautui joukosta ja lähti muualle, mutta vielä useampi jäi tuttuun porukkaan.


Mikä lopulta on halpaa ja mikä kallista? Eihän niillä palkoilla vaurastunut, mutta leipä oli varma ja turvattu, niin kauan kuin säällisesti käyttäytyi ja jaksoi saumaa ommella.  Mitä nopeammin osasi, sen paremmille urakoille pääsi. Myymälästä ostettiin risaa ja kakkossekundaa ja käytettiin kortit parempiin ostoksiin, etujakin siis oli. Tehtaalaiset oppivat venyttämään penniä ja jatkamaan elämän välttämättömyyksiä omalla kätevyydellään. Köyhyydellä kun on taipumus tehdä luovaksi.

Koulukavereista lähes jokainen – opettajien mukuloita ehkä lukuun ottamatta – oli jonkun tehtaan piiristä. Jalkineita, renkaita, trikoota, paperia. Kaikkien elämää rytmitti joku pilli tai kellokortti. Vanhempien asema ei siinä asteikossa niin kovin tärkeältä tuntunut, elämä oli suunnilleen yhtä harmaata tai vaatimatonta kaikilla. Suomea rakennettiin ja meidän koulunkäyntimme oli tärkeä osa sitä tulevaisuutta, jonka vanhemmat toivoivat olevan parempi ja vauraampi. Uskottiin, että kaikki käy lopulta hyvin, ainakin niin kauan kun on työtä.

Joka aamu tehtaan portista ajoi polkupyörien armeija. Leveitä helmoja, permanentattuja hiuksia, kauppakassi ja eväät pyörän sarvessa keikkuen. Ääntä, värejä, koko elämän vastaansanomaton energia. Monta persoonallisuutta, naiseutta kaikilla mausteilla. Työvuoron jälkeen oli kiire, kauppaan, kotiin, tekemään toinen työpäivä perheen ja huushollin hyväksi. Niillä, joilla ei ollut perhettä, oli harrastuksia. Kuoro, luottamustoimet, kangaspuut nurkassa, ompeluhommia.

Moni, joka oli tullut yksin, lähti lopulta yhtä yksin, elämäntyönsä tehneenä. Sodan murtamassa maassa oli monta yksinäistä naista, monella haava sydämessään, pettymys. Kauppalan ja lähellä olevan kaupungin työpaikoista iso osa oli naisvaltaisia, elämäntoveria ei helposti löytynyt. Jos seuraa löytyikin, rikkinäisiä sieluja oli paljon, luottamusta saattoi olla vaikea rakentaa.

Tehdas ei muistoissani koskaan ollut pelkkä tuotantolaitos. Se oli luotettava työnantaja, keskipiste. Työn loppuminen olisi niille ihmisille tehnyt todella kipeää.
Yhtä kipeää se tekee vieläkin, turvaverkoista huolimatta. Työn loppuminen ei koskaan ole uskollisten puurtajien syy. Ihmisten takia toivoisi, että parempi ratkaisu nytkin löytyisi.


Maailma on muuttumassa, tuskin helpompaan suuntaan. Tehdas on siitä valitettavan havainnollinen esimerkki. Eikä ainoa.


tiistai 11. elokuuta 2015

Minä-minä-maassa kaikki hyvin?


Syksy on tulollaan. Satoa korjataan. Se kylvö, joka tehtiin kevään vaaleissa, alkaa olla vaiheessa. Sirpit ja viikatteet heiluvat, juustohöylät säestävät.

Minä-minä-maan viisaat, Tiukkatissiset Tilmat ja Rohkiretevät Reiskat puolustavat reviireitään. Saa sitä leikata ja höylätä, mutta ei kiitos meidän tontilta. Puhe kaikuu ja kulkee ja harvoin kuulee repliikkiä, joka ei alkaisi Minä-minä-maan tunnussanalla MINÄ.

Kai sen niin pitääkin mennä ja kai se on hyvä. Niin kauan kuin jokainen MINÄ voi pitää kiinni omastaan, meillä on vielä hyvin. Ihanassa Minä-minä-maassa. Sitten, kun kaikkien on jaettava ja kärsittävä, tämä maa voidaan toivottavasti muuttaa Sinä-sinä-maaksi. Välissä on varmaan Mulle-mulle-sulle-mulle- no ehkä vähän sulle -maan hallintojakso.

Ne Minä-minä-maan mahtavat, joiden työnä oli kehottaa alaisiaan malttiin, ahkeruuteen, pitkäjänteisyyteen, kärsivällisyyteen, tuottavuuteen ja niin edelleen, ovat paenneet lämpimän auringon alle, pakoon verottajaa ja muita murheita. Eivät kaikki, mutta näkyvimmät, suositutkin. Onko tämä esimerkki, jota pitää noudattaa vai pitääkö kavahtaa?

Parantumattomana tunteellisena hupakkona olen sitäkin miettinyt, miten nämä pakolaiset pärjäävät ilman vuodenaikoja ja vuorokausien rytmiä, pohjoista valoa. Mutta sataa se lumi Sierra Nevadaan ja Sankt Moritzin rinteillekin, ei kai talvesta nauttimiseen pohjoista hiihtolatua tarvita. Yöttömästä yöstä voi nauttia piiitkään Ruijan tundralla, ilman puiden varjoja.

Hyvän veronmaksajan osa on Minä-minä-maassa todella helppo saavuttaa ja samalla voi olla ainakin vähän itseensä tyytyväinen. Muutama vuosi sitten laskin maksaneeni – tietoisesti – ainakin seitsemää erinimistä veroa. Todennäköisesti olin tiedostamattani maksanut leegion monia muitakin veroja. Niitäkö ne pelkäsivät, isot miehet? Ai, että jotakin saisi joskus jäädä omaan kukkaroonkin? Tuhlaavaisuuteen taipuvalle se on vaikeaa, kaikissa oloissa.

Mutta ehkä on hyväksi ollakin hiukan hullu, jos tänne jää. Avaapa minkä tahansa kanavan, ihan vaan vaikka ikiomat korvat ja silmät, Tilmat ja Reiskat rementävät omaa viisauttaan ja puolustavat omiaan. Vielä siihen on onneksi varaa Minä-minä-maassa.

Mitähän tästäkin tulee?


Otsikkokuvan puu on mukana ilman omaa syytään. Se on nähnyt monta lamaa ja muuta vaihetta, mutta pysynyt paikoillaan Minä-minä-maan kamaralla. Esimerkillistä sitkeyttä vai olisiko jääräpäisyyttä? Nopsajalkaisempi olisi jo?