Rakassa kiven sielu

Siitäkin on jo aikaa. Työstä, joka toi minut Sallaan, Sallan Pyhätunturin maisemiin. Vanha Sallatunturi oli jouduttu luovuttamaan naapurille, rajan taakse olivat jääneet monet muistot ja kokemukset. Tutustuin mukaviin ihmisiin, tutustuin rakkaan. 

 

Tunturin laella oli kivikkoa. Eikä mitä tahansa somerikkoa, vaan suuria järkäleitä, harmaita jättiläisiä, muinaisten jumalien huolettomaan kasaan viskomia, tuulen ja pakkasten huuhtomia, jotkut haljenneita. Sammalta kivien koloissa, ylinnä vain kiven karhea pinta. Lähes tunturin laelle vei tasainen kävelytie, mutta jos halusi korkeammalle, oli poikettava polulta. Oli nöyrryttävä, rakan edessä.  Rakka ei ole mikä tahansa kivikko, se on itsetietoinen ja ylpeä. Lujasti juurillaan. Vain pakkanen pystyi rakan nujertamaan, 

 

Rakan tuolle puolen ei voi keveästi kulkea, sen yli täytyy kiivetä, edetä välillä melkein ryömien, varovasti, hitaasti. Laelta näkyi kauas, loputonta metsää, jossain kaukana ovat olleet vanhan kylän poltetut asumukset ja kylän ylpeys, uljas tunturi, uusien tuttavieni kaipauksen kohde. 

Kun näin tulevan mökkirannan ja siellä asuvat kivet, minut oli valloitettu.  

Tämä on rakkaa – lempeä versio pohjoisen ankarasta kivikosta – mutta rakkaa. 

Paikan nimeksi tuli Rantarakka. 

Emmekä aluksi tienneet, mitä kivien keskelle rakennettaisiin. Nyt jo tiedämme. 

 

Kivet ovat harmaita, niitä on kaikenkokoisia, niitä on kaikkialla. Kivien lomassa kasvaa koivuja ja haapoja, mäntyjä ja kuusia. Leppiä, pihlajia ja pajuja riittää. Vaahtera ja tammi eivät suostu juurtumaan tänne, pähkinäpensaan osalta olemme luovuttaneet. Hieno rhododendron ei halua tehdä kukkia, vaikka lehtiä pukkaakin.  

Parhaiten täällä viihtyvät kivet. Nurmikkoa ei ole, mutta sankka varvikko on ilonaihe. Mustikkaa, puolukkaa, keltakukkaista maitikkaa. Rantakukkaa ja ranta-alpia veden äärellä. 

 

Kivet katsovat meitä tai käpertyvät omiin ajatuksiinsa. Ne kietoutuvat sammalpeittoon, joka vuosi paksumpaan, joskus ne joutuvat paljastamaan karhean pintansa. 

 

Sateen jälkeen sammal hohtaa raikkaan vihreänä, kuiva kausi haalistaa sen, harva ihminen osaa pysyä yhtä sitkeästi aloillaan kuin sammal. 

 

Rannalta alkaa vanhojen kivien vuoristo, iso järkäle johtaa joukkoaan. Matka on kesken, eikä se meidän aikakäsityksiemme puitteissa tule jatkumaan. 

Veden äärellä kivet ovat paljaina, vuodenaikojen vesien raidoittamina, tyyninä odottamassa talvea, jäätä, uutta kevättä, kiertokulkua, jatkuvaa muutosta. 

 

Järven pohjassa kivet odottavat, muistuttavat uimaria siitä, miten kivetkin on syytä pitää mielessä. Järven pinnan alle ne muodostavat oman maailmansa, pakottavat veneet vaihtamaan reittejään, etsimään mutkikkaita väyliä, sileän pinnan alta. 

 

On kiviä, joilla on nimet. Iku-Turso katsoo tummana hahmona, kurtistaa kulmiaan, näyttää uhmakkaan luonteensa, kun sade värittää pinnan ja nostaa esiin ilmeet. Harmaasta tulee toisenlainen harmaa, kun sade huuhtoo pintaa.

Karhu saa selkäänsä puutarhalyhdyn ja vanhan aurinkokellon. Siitä se vähät välittää, työntää uteliaan kuononsa kohti kulkijaa. 

 

Rantarakassa kivet ovat haljenneet, aivan niin kuin tunturin laellakin. Luonto löytää tiensä puoliskojen väliin, ensin sammal, laihat heinänhuiskaleet, ruoho, sitten pihlaja ja soukka haapapuu.

 

Kivet katsovat maisemaa, ne näkevät jokaisen auringonnousun ja jokaisen iltaruskon, ne hiljentyvät pimeään ja odottavat kärsivällisinä uutta kevättä. Kun palaan maisemaan, katson kiviä, tuttuja, uusin silmin. Ne ovat olleet ennen minua ja ne ovat vielä, kun poluilla kirmaavat uudet ihmiset.

Äidinkielen puolella

Meillä on isänmaa ja äidinkieli. 

Lapsen elämässä vanhemmat ovat se perälauta, joka pitää. Isä antaa turvaa, äiti pitää huolta sielusta ja ruumiista. Juuri siksi sanat ovat näin: kotimaa ja kieli, yhtä lähellä sisintä kuin vanhemmat. Identiteetin rakentajat. 

Äidinkieli on uhattuna, sanotaan. Äidinkieli rapautuu, pelätään. 

Pelkään, että pelko voi olla jopa hieman aiheellinen. Äidinkielen tilalle tunkee jonkinlainen fingelska, kansainvälinen yleiskieli, englannin kielen typistetty versio. Kaikki muutokset eivät ehkä ole ajan tuomaa luonnollista ja aina jatkuvaa kehitystä. Äidinkielen merkityksen pelätään hiipuvan, syntipukiksi osoitetaan vaikkapa kansainvälisyys. 

Yhteinen äidinkielemme on pieni murunen maailman kaikkien kielien paljoudessa. Tämän pienen kielenmurusen me omaksumme jo lapsuudessa ja opimme ilmaisemaan suomeksi kaiken, kaikki syvimmät tunteemmekin. Äidinkieli on toinen hengitys. 

Kielen oppiminen ei koskaan ole yhtä luonnollista kuin lapsena. Oppiminen on aina vaativaa, se edellyttää miljoonia toistoja, kertaamista. Lapsi on löytöretkellä kielen ja laajenevan mielikuvituksen avaruudessa, motivoituu löydöistään ja jaksaa. 

Suomalainen ei voi hankkia koulutusta vain suomen kielellä, sillä kaikkea tietoa ei varmaan koskaan saada suomennettua. Meidän on mentävä epämukavuusalueiden läpi ja opeteltava vieraita kieliä. Palkintona on kommunikaatio, ymmärrys, oppi. Asetelmat eivät koskaan ole mustavalkoisia. On mahdollista arvostaa omaa äidinkieltään ja nähdä samalla myös muiden äidinkielten merkitys. Jonkun äiti opettaa niitäkin lapsilleen, mutta meillä on tämä suomi. 

Niin suomi kuin englantikin ovat rikkaita, runsaita kieliä. On nulikkamaista kuvitella, että kumpikaan näistä kielistä olisi helposti ja nopeasti omaksuttavissa. Suomen kielestä löytää uutta läpi koko elämän, englannin kielen – ja minkä tahansa kielen – kaikkien kerrosten tunteminen vaatii laajan sivistyksen. Englanti hämää opiskelijaa, sillä sitä helppo puhua jo muutaman sadan sanan sanavarastolla, kielioppi on alkeistasolla helppo, pitemmälle etenevä huomaa, millaisia hienovaraisia nyansseja näennäisen yksinkertaisiinkin rakenteisiin sisältyy. Kielet eivät ole noin vain keskenään vaihdettavissa. 

Olin kirjaston kirjallisuusillassa, kuuntelemassa historioitsija Teemu Keskisarjan ja toimittaja Hannu Taanilan sanamittelöä. Julistan Keskisarjan voittajaksi, sillä aivan erityisen vaikutuksen teki tapa, jolla hän puolusti äidinkieltä. Aleksis Kiven elämänkertomus, Saapasnahka-torni on kirjoitettu hienolla suomen kielellä. 

Aleksis Kivi oppi lukemaan niistä kirjoista, joita kraatarin perheessä oli tarjolla. Virsikirja, katekismus ja Raamattu. Vanhan Biblian jyhkeä, arkaainen kieli on jalostunut hienoksi epiikaksi Seitsemän veljeksen sivuilla ja Kiven lukuisissa näytelmissä. Ei määrä, vaan laatu. Myöhemmin, opiskellessaan, Aleksi Kivi tutustui maailmankirjallisuuteen. Lujana peruskivenä pysyi aina äidinkieli ja Raamattu. 

Seuraavana päivänä, kirjamessujen avajaispäivänä puhuttiin viestinnästä ja kohtaamisesta. Kirsi Piha johdatteli puhetta, tähtiesiintyjistä kirkkaimpana erottui Heikki Aittokoski, tulevaisuuskirjeenvaihtaja. Kun luet tätä, me kohtaamme, näin yleisöä ohjattiin ajattelemaan. Kirjoittaessani tätä todella toivon, että ajatuksemme kohtaavat – suomen kielellä. 

Tulevaisuus voi asiantuntijan mukaan muuttaa tätäkin kohtaamista. Joku kehittää teknologian, joka mahdollistaa ihmisten välisen kommunikoinnin ja ajatustenvaihdon silloinkin, kun kaikki puhuvat omaa äidinkieltään. 

Utopiaa ja uusia innovaatioita odotellessa voisimme tehdä suurtekoja oman äidinkielemme hyväksi. Ei se, että suomi on pieni kieli, oikeuta asennoitumaan siihen vähättelevästi tai alentuvasti. Suomen kielellä on tehty suuria ja tehdään jatkossakin, jos me kunnioitamme omaa äidinkieltämme. Se, että maailmassa on muitakin kieliä, ei saa rapauttaa suomalaista itsetuntoa eikä oman kielen arvostusta.