sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Äidinkielen puolella





Meillä on isänmaa ja äidinkieli. 
Lapsen elämässä vanhemmat ovat se perälauta, joka pitää. Isä antaa turvaa, äiti pitää huolta sielusta ja ruumiista. Juuri siksi sanat ovat näin: kotimaa ja kieli, yhtä lähellä sisintä kuin vanhemmat. Identiteetin rakentajat. 

Äidinkieli on uhattuna, sanotaan. Äidinkieli rapautuu, pelätään. 
Pelkään, että pelko voi olla jopa hieman aiheellinen. Äidinkielen tilalle tunkee jonkinlainen fingelska, kansainvälinen yleiskieli, englannin kielen typistetty versio. Kaikki muutokset eivät ehkä ole ajan tuomaa luonnollista ja aina jatkuvaa kehitystä. Äidinkielen merkityksen pelätään hiipuvan, syntipukiksi osoitetaan vaikkapa kansainvälisyys. 

Yhteinen äidinkielemme on pieni murunen maailman kaikkien kielien paljoudessa. Tämän pienen kielenmurusen me omaksumme jo lapsuudessa ja opimme ilmaisemaan suomeksi kaiken, kaikki syvimmät tunteemmekin. Äidinkieli on toinen hengitys. 

Kielen oppiminen ei koskaan ole yhtä luonnollista kuin lapsena. Oppiminen on aina vaativaa, se edellyttää miljoonia toistoja, kertaamista. Lapsi on löytöretkellä kielen ja laajenevan mielikuvituksen avaruudessa, motivoituu löydöistään ja jaksaa. 

Suomalainen ei voi hankkia koulutusta vain suomen kielellä, sillä kaikkea tietoa ei varmaan koskaan saada suomennettua. Meidän on mentävä epämukavuusalueiden läpi ja opeteltava vieraita kieliä. Palkintona on kommunikaatio, ymmärrys, oppi. Asetelmat eivät koskaan ole mustavalkoisia. On mahdollista arvostaa omaa äidinkieltään ja nähdä samalla myös muiden äidinkielten merkitys. Jonkun äiti opettaa niitäkin lapsilleen, mutta meillä on tämä suomi. 

Niin suomi kuin englantikin ovat rikkaita, runsaita kieliä. On nulikkamaista kuvitella, että kumpikaan näistä kielistä olisi helposti ja nopeasti omaksuttavissa. Suomen kielestä löytää uutta läpi koko elämän, englannin kielen – ja minkä tahansa kielen – kaikkien kerrosten tunteminen vaatii laajan sivistyksen. Englanti hämää opiskelijaa, sillä sitä helppo puhua jo muutaman sadan sanan sanavarastolla, kielioppi on alkeistasolla helppo, pitemmälle etenevä huomaa, millaisia hienovaraisia nyansseja näennäisen yksinkertaisiinkin rakenteisiin sisältyy. Kielet eivät ole noin vain keskenään vaihdettavissa. 

Olin kirjaston kirjallisuusillassa, kuuntelemassa historioitsija Teemu Keskisarjan ja toimittaja Hannu Taanilan sanamittelöä. Julistan Keskisarjan voittajaksi, sillä aivan erityisen vaikutuksen teki tapa, jolla hän puolusti äidinkieltä. Aleksis Kiven elämänkertomus, Saapasnahka-torni on kirjoitettu hienolla suomen kielellä. 

Aleksis Kivi oppi lukemaan niistä kirjoista, joita kraatarin perheessä oli tarjolla. Virsikirja, katekismus ja Raamattu. Vanhan Biblian jyhkeä, arkaainen kieli on jalostunut hienoksi epiikaksi Seitsemän veljeksen sivuilla ja Kiven lukuisissa näytelmissä. Ei määrä, vaan laatu. Myöhemmin, opiskellessaan, Aleksi Kivi tutustui maailmankirjallisuuteen. Lujana peruskivenä pysyi aina äidinkieli ja Raamattu. 

Seuraavana päivänä, kirjamessujen avajaispäivänä puhuttiin viestinnästä ja kohtaamisesta. Kirsi Piha johdatteli puhetta, tähtiesiintyjistä kirkkaimpana erottui Heikki Aittokoski, tulevaisuuskirjeenvaihtaja. Kun luet tätä, me kohtaamme, näin yleisöä ohjattiin ajattelemaan. Kirjoittaessani tätä todella toivon, että ajatuksemme kohtaavat – suomen kielellä. 

Tulevaisuus voi asiantuntijan mukaan muuttaa tätäkin kohtaamista. Joku kehittää teknologian, joka mahdollistaa ihmisten välisen kommunikoinnin ja ajatustenvaihdon silloinkin, kun kaikki puhuvat omaa äidinkieltään. 

Utopiaa ja uusia innovaatioita odotellessa voisimme tehdä suurtekoja oman äidinkielemme hyväksi. Ei se, että suomi on pieni kieli, oikeuta asennoitumaan siihen vähättelevästi tai alentuvasti. Suomen kielellä on tehty suuria ja tehdään jatkossakin, jos me kunnioitamme omaa äidinkieltämme. Se, että maailmassa on muitakin kieliä, ei saa rapauttaa suomalaista itsetuntoa eikä oman kielen arvostusta. 


Ei kommentteja: